Rakkaat muistisairaani

Kaupunkiin palattua käytiin lääkärissä. Muistikatkot olivat toistaiseksi lieviä. Asioita sekoittui toisinaan, mutta välillä taas setä oli ihan järjissään. Tutkimuksiin kului pitkä aika. Lopulta saatiin diagnoosi: Sedällä oli ”äärimmäisen harvinainen aivosairaus”, joka oli nimetty tutkijansa, tri Alzheimerin, mukaan. Sairauden aiheuttajaa ei tunnettu. Sedälle annettiin viisi vuotta elinaikaa. Tämä oli siis -70 luvulla; setä eli muutaman vuoden ennustettua pitempään.

Setä oli köyhästä, karjalaisesta paimenpojasta kohonnut korkeakouluopintojen myötä arvostetulle paikalle yhteiskunnassa. (Setä kehuskeli joskus tavanneena Prinssi Philipin jossain kv. kokouksessa ja jutelleensa; oli kuulemma ”mukava mies, tämä Philip”.)

Sedällä ei ollut mitään paheita eikä addiktioita, mutta yksi fyysinen erikoisuus: laktoosi-intoleranssi. Siksi hän maidon sijaan joi aina marjamehuja ruokajuomaksi. Mehut hän keitteli ja pullotti itse aina syksyisin keräämistään marjoista. Hänellä oli iso, kirkkaana kiiltelevä, alumiininen mehu-maija, jota hän käytti kymmeniä vuosia; vasta myöhemmin annettiin kehotus luopua alumiinisista keittimistä ja siirtyä teräksisiin.

Äitini opetettiin nuoruudesta saakka säästäväiseksi. Hän omaksui vanhemmiten luonnonsuojeluaatteen ja kierrättämisen periaatteen. Jos jotain saattoi kierrättää, sitä ei saanut heittää roskiin. Yksinäisinä eläkevuosinaan hän osti kaupasta usein valmiita laatikkoruokia. Niitä hän söi ja laittoi alumiinivuoat talteen. Kun joskus kävin Helsingissä häntä katsomassa, hänellä saattoi olla kymmeniä pestyjä, käytettyjä alumiinvuokia astiakaapissa. Heittelin niitä salaa pois. Äiti käytti alumiinivuokia ruoka-astioinaan, raapi niitä haarukallaan ja nuoli huolellisesti jokaisen jugurttipurkin alumiinisen kannen puhtaaksi.

Äidin luonne muuttui. Hänen ujoutensa saattoi joskus hävitä, hän saattoi huudella ikkunasta vihaisia protesteja kovaäänisille mopoilijoille. Kun taloudenhoito alkoi olla mahdotonta, sisareni järjesti hänet hoitolaan – dementia. Muutamassa vuodessa äiti sulkeutui kokonaan, lakkasi puhumasta ja lopulta liikkumastakin, makasi vain sängyssä sikiöasennossa. Hän kuoli tämän vuosituhannen puolella.

Tällaisia tietoja löysin parista kirjasta:

”Alumiini – myrkyllinen sydämelle ja hermostolle, vahingollinen lisääntymiselle; todisteita yhteydestä Alzheimerin tautiin; Euroopan parlamentin mielestä alumiinilisäaineet tulisi kieltää.” – Bill Statham: Hyvä paha lisäaine, s. 33. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Gummerus  Oy Jyväskylä 2006, ISBN: 952-5613-24-0

”Alumiini (Al) Vaikutus: Alumiini ei ole mukana kemiallisissa prosesseissa, alumiini imeytyy hitaasti, mutta happosateet lisäävät sen imeytymistä kasveihin ja eläimiin. Sivuvaikutukset: Alumiini voi  aiheuttaa aivovaurioita ja dementiaa, ja sitä onkin nimitetty muistamattomuusmineraaliksi. Oireiden kehittyminen vie kauan (todennäköisesti noin 20 vuotta). Joidenkin tutkijoiden mielestä alumiini on yhtä myrkyllistä kuin lyijy. Alzheimerin tautiin kuolleiden aivoista on löydetty korkeita alumiinipitoisuuksia. Seuduilla, missä juomavesi sisältää tavallista enemmän alumiinia (Wales) esiintyy myös Alzheimerin tautia normaalia enemmän. Perinnöllisyydellä lienee kuitenkin myös vaikutusta asiaan.” ”Rokotteet saattavat sisältää pieniä määriä alumiinia.”   –  Knut T. Flytlie: Vitamiinivallankumous, aktiivisen itsehoidon käsikirja, ss 167, 293. Karisto Oy, Hämeenlinna 2003, ISBN: 951-23-4410-6.

Pyrin itse välttämään alumiinia kaikin tavoin, vaikka sitä on nykyään kaikkialla. Karamelleissakaan ei ole enää tinapapereita vaan kaikki on alumiinia. Heitän jugurttipurkin kannen roskiin, vaikka siinä olisi sentin verran herkullisen näköistä kermaa. Sanon kaikille: Välttäkää alumiinia! Silti yksi rakas sisko väitti: ”Sittenhän ei voisi mitään syödä, jos kaikkea uskoo, kaikessahan on nykyään jotain myrkkyä.” – Tämä sisko on nyt korkeassa iässä, hänellä on hiljakkoin todettu muistisairaus.