Se mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli (Näitä minä muistelen #17)

ENSIO Lehtonen yleensä ei ollut läsnä näissä kahvitteluhetkissä. Silloinkin, kun hän oli käymässä Kruununhaassa, Lehtonen hoiti asioita päätoimittajan huoneessa, siellä neuvoteltiin henkilökunnan kanssa ja siellä kohdattiin vieraita.  Jos kohtaamisissa tarvittiin tarjoilua, toimistotalon yläkerroksissa oli käytettävissä Vähittäiskauppiasliiton Kauppakilta-niminen yrityksiä palveleva ravitsemuslaitos. Siellä toteutettiin suurempia kohtaamisia kuten myös Kuvan ja Sanan yhtiö- ja vastaavia kokouksia.  Kauppakillan tiloissa järjestettiin myös Ystäväjuhlia pääkaupunkialueen asiamiehille ja rukoustukijoille.

Kahvipöytäkeskusteluissa ahmin kaikkea mahdollista tietoa myös nimenomaan nuoresta Ensiosta.  Halusin tietää, millainen oli Ensio Lehtonen ikäluokassa, jota itse tuohon aikaan edustin, eli, yli kaksikymppisenä mutta vielä hyvän matkan päässä kolmestakymmenestä.

”Ensio oli johtaja: innostunut, asiaansa ja tehtäväänsä vakaasti uskova johtaja – mutta aina ja kaikissa johtotehtävissään nöyrä, alaisiansa suuresti kunnioittava johtaja.” 

Näin kuvaili Ester Taskinen – kolmesta sisaresta vanhin – veljeänsä. Ja hetken ajatuspaussin jälkeen vielä uudestaan painottaen lausui: ”Ensio oli aina johtaja.”

Eeva-sisar kuunteli keskustelua ja puuttui itsekin ajatusten vaihtoon.

”Heräämisensä jälkeen Ensio ryhtyi vuonna 1923 luterilaisen seurakunnan pyhäkoulunopettajaksi.  Ensio oli jo tuolloin aivan ilmeinen johtajaluonne. Jos on totta, että hän oli nöyrä johtaja, yhtä totta on, että hän oli myös innostava johtaja.  Se nähtiin jo tuossa Ension lapsityön alkuajassa. Hänellä oli kyky johtaa lapsia innostumaan – innostumaan Jeesuksesta ja Jeesuksen seuraamisesta. Jo ennen hengellistä heräämistään Ensio oli johtanut vuosikausien ajan sopulivartiota ja muuta lasten harrastustoimintaa. Nimenomaan johtanut.”

Kruununhaan kahvipöytäkeskustelu tuli mieleeni, kun sittemmin sain lukea Ensio Lehtosen jälkeensä jättämiä päiväkirjamerkintöjä.

Aivan alkuvuosista suurin intohimoni oli johtaa lapsia Jeesuksen luokse.  Rakkaus on kekseliäs. Mitä moninaisimmissa muodoissa koetin kirkastaa lapsille Jeesusta, lapsen parasta Ystävää. Mikään ponnistus tai vaiva ei ollut minkään arvoinen, kun sain tuloksia työlleni. Kiitos, Jeesus.

Lehtonen toimi yli vuoden kirkon pyhäkoulutyössä.  Hän tunnustaa kyllästyneensä, koska vanhat pyhäkoulutyöperiaatteet eivät tyydyttäneet. Syntyi lieviä hengellisesti sävytettyjä yhteenottoja kirkollisen johtamistavan ja Lehtosen pyrkimysten kesken. Kun Lehtonen uskoi olevansa työnäyssänsä Raamatun perustuksella ja olevansa oikeutettu johtamaan lapsityönsä muotoja päämäärän ollessa evankelioiva, hän ei suostunut vapaamielisemmän teologian vaatimuksiin pehmentää toimintamallejansa.

HELMIKUUSSA 1925 Lehtonen aloitti oman lapsityön Elimin huoneistossa.  Hän kutsui sitä ”uusille periaatteille pohjautuvaksi lastentyöksi.” Lauantaisissa lasten kokouksissa kävi satakunta lasta. Arki-iltoina pidettiin sekä tytöille että pojille säännöllisesti raamattupiirejä ja askarteluiltoja.

Syksyllä 1925 syntyivät ”Lähetystytöt” ja ”Tähtipojat” Ension organisoimina. Ennen joulua järjestettiin myyjäiset, josta saadut varat toimitettiin Himalaja-lähetykselle Intiaan.

Sitten tapahtui väistämätön. Miksi väistämätön? Koska Ensio oli johtaja, joka – saatuansa käskyn taivaallisista maailmoista – ei voinut tehdä kompromissia lihan ja veren kanssa. Seurakunnan vanhemmat jäsenet suorastaan tuohtuivat herätyshenkisestä lapsityöstä, joka jo uhkasi kymmeniä vuosia uskon tiellä vaeltaneita vakaita kristittyjä vaatimalla heitäkin parannukseen ”lasten lailla”.

Tammikuussa 1926 Lehtonen kirjoitti Suomen Viikkolehdessä saaneensa ”useita kertoja vastustusta itse saarnatuolistakin käsin” ja paikalliselta sanomalehdeltä ”solvaisevia sanoja”.  Alkoi Lehtosen syrjään jääminen Elimin työstä.

Siihen kaatui myös Elimin lapsityö.

Ensio Lehtosen sisaret pyrkivät jatkamaan veljensä aloittamaa, mutta eivät heidän resurssinsa riittäneet – johtaja oli poissa. Vapaakirkolliset lehdet esittelivät Lehtosen työmalleja koko valtakunnalliselle liikkeelle suositeltavina ja kelvollisina työmuotoina, mutta – johtaja oli poissa, eikä vieraan ote riittänyt korvaamaan menetettyä.

Syyskuussa 1926 Ensio Lehtonen muutti Turkuun aloittaakseen opiskelun Turun yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa.

Turussa Lehtonen oli heti aktiivi lasten työssä. Tulevassa luvussa käyn esittelemään Turun vapaaseurakunnassa Lehtosen johdolla syntynyttä Lasten tasavalta -visiota. Tässä kohtaa tätä tekstiäni palaan avausteemaan – Ensio Lehtoseen johtajana ja ennen kaikkea johtajuutta opettaneena vaikuttajana.

PÖYDÄLLÄNI, tietokoneen oikealla puolella, on kellahtanut vahamonistuskoneella ajettu paperiarkki. Se on kirje, levityskenttänä Asevelipapit. Lähettäjä on Ensio Lehtonen. Monestakin syystä en voi lähteä referoimaan kirjeen sisältöä – se on ulkopuolisia koskeva, hyvin henkilökohtainen kannanotto arasta asiasta – mutta se mitä kirjeestä tässä välitän, on kirjoittajan viimeiset rivit. Näin niissä lukee:

Rauhan terveisin.
Kristuksen palvelijain palvelija
Ensio Lehtonen

Sanon sen jälleen – Ensio Lehtonen oli johtaja. ”Johtajaksi syntynyt”, kuten hänen läheinen ystävänsä kirjailija-pappi Paavo Kiuru tapasi minunkin kuulteni useasti sanoa. Mutta todistan tässä: en tunne aikamme kristittyjen johtajien viidakosta yhtään sellaista johtajaa, kuin oli minun johtajani Ensio Lehtonen.

1960-luvulla kristillisissä piireissä käytettiin varoen ja suhteellisen harvoin arvonimitystä johtaja. Työkuvion huipulla oli toki johtajaa ja johtajia – mutta alimmilta portailta ei niinkään löytynyt ”johtajia”.  Oli vastuuhenkilöitä, oli päälliköitä ja muita nimikkeitä. Kaukana oltiin siitä nimikeviidakosta, jota myös kristillinen maailma rikkaasti tänään vilauttelee. On johtaja se ja johtaja tuo – lainaten Erik Ewaldsin sanoja Kristillisen keskuksen saarnatuolissa viime vuosidadalla:

Minä vain odotan koska tulee ja mistä tulee ensimmäiseksi sellainen titteli kuin JOHTAJIEN JOHTAJA. Se oli muuten Hitlerin arvonimi. Varmaankin se ensiksi ilmestyy sekulaarissa maailmassa, mutta koska kristitytkin ovat niin arvojen ja nimien perään, niin kyllä se sitten istuutuu myös kirkkoon ja vapaisiinkin piireihin. Jännää nähdä, onko JOHTAJIEN JOHTAJA myös arkkipiispan yläpuolella.

Palaan hengellisen isäni Ensio Lehtosen kanssa käymääni johtajuutta käsitelleeseen keskusteluun – jälleen eräällä kokousmatkalla.

Olin aloittanut työni Kuvan ja Sanan toimituksessa Lasten Kuvalehden toimittajana eli tosiasiallisesti Lehtosen – päätoimittajan – henkilökohtaisena avustajana. Sitä myöten kun taitoni kasvoivat, sitä myöten asemani Kuvassa ja Sanassa muuttui. Kun Lehtonen siirtyi taivaallisiin majoihin olin lehtien toimitussihteeri ja Kuvan ja Sanan kustannustoimittaja.

Ensio Lehtonen puhui minulle:

Olet varmaankin huomannut, että kun minut esitellään vaikka puheeni edellä, niin minut yleensä esitellään aina tittelillä ”toimittaja” Ensio Lehtonen. Joskus lipsahtaa muutakin – mutta se on lipsahdus, sillä mitään muuta arvoa en tahdo omistaa kuin työni sisältöön ja siinä saavutettuun pätevyyteen liittyvä arvo – toimittaja. Kun Turussa yliopisto-opiskelijana aloin julkaista ensimmäistä tabloidlehteäni, nelisivuista herätysjulkaisua, niin olin siinä esittänyt itseni toimittajana – ja koska oli oltava vastuullinen toimittaja julkisesti levitettävälle lehdelle – olin päätoimittaja Ensio Lehtonen. Mutta aina, missä vain mahdollista, tähän päivään saakka, olen pitänyt kunnianimityksenä ilmaisua ”toimittaja” – se on kristillisen median piirissä minun osaamiseni ja arvoni. Seuraa sinäkin, Leo-poikani, tätä tapaa. Ole aina se, mitä olet parhaimmillasi työssäsi. Jos olet ennen kaikkea puhuja, opettaja, niin käytä siihen sopivaa ilmaisunimeä. Mutta jos olet minun tavallani ennen kaikkea painetun sanan käyttäjä ja sitten puhujakin ja vielä mitä tahansa muuta, niin tule tunnetuksi sillä työarvollasi.

Leo: minä toivon, että sinä tulet tunnetuksi toimittajana. Olet sitten vaikka eräänä päivänä Kuvan ja Sanan toimitusjohtaja, niin ennen kaikkea anna Kristuksen omien tuntea sinut toimittajana. Ja pidä huolta siitä, että olet sellainen painetun sanan käyttäjä, ettet ole häpeäksi tuolle asemanimellesi.

Ajallaan minä sain ottaa lisää vastuuta Kuvan ja Sanan kustannusyhtiössä. Minusta tuli lehtien toimitussihteeri, sitten päätoimittaja. Minusta tuli kirjakustannuksen johtaja. Vihdoin syksyllä 1971 kaikkien toimintojen toimitus/toiminnanjohtaja. Aina, kun saatoin itse hallita esittelyäni, olin – toimittaja.

Mitä olen tänään?

Olen Radio Patmoksen päätoimittaja. Se on juridinen vastuunimike. Jos Radio Patmos eräänä päivänä on vainoojien hampaissa, päätoimittaja menee vankilaan, jos radiomme tuomitaan jonkin pykälän mukaan. Kun esitän itseäni omassa radiossamme tai vierailla kanavilla, olen aina toimittaja Leo Meller.

Kun silmäilin esittelyäni jollakin blogipalstallamme, niin huomasin, että siinä kerrotaan – aivan oikein – minulla olevan vastuu Patmos ls:n varainhankinnasta. Huomasin, että suuri järjestö Suomessa kertoo heillä olevan varainhankintajohtajan. En tunne pienintäkään kiusausta työnimikkeeni muuttamiseen. Olen toimittaja – Jumalan ansaitsemattomasta armosta ja hyvyydestä olen saanut lahjan kirjoittaa. Vastuullinen lahja, koska jokaisesta turhasta sanasta joutuu kirjoittaja tilille.

MITÄ tämän luvun tekstissä tahdon olla sanomassa?

Sitä, että kyllä, Jumala tarvitsee johtajia – Mooseksista ja Pietareista alkaen. Jumala tarvitsee johtajia. Johtajilla on paikkana Kristuksen ruumiissa:

Se, jolla on kehottamisen lahja, kehottakoon. Joka antaa, antakoon vilpittömästi. Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti. Joka harjoittaa laupeutta, tehköön sitä iloiten. –  Room. 12:8.

Eli: taivaassa ei kysytä onko arvonimikkeesi mikä – siellä tarkkaillaan, oletko kantamasi nimikkeen mukainen tarmokkaasti jumalallista kutsumustasi hoitava ja täyttävä. Lisäksi Raamatusta löytyvät kriteerit kaikelle Jumalan ihmisen työn teolle. Lisäksi Raamatussa tunnetaan etenemisaskelet johtajuuteen. Laiskalla ei ole asiaa – ja vaaditaan uskollisuutta jopa kuolemaan saakka.

Tai vielä kerran Ensio Lehtosen minulle lausuttuja sanoja lainaillen:

Leo, muista aina: työn laatu puhuu enemmän kuin kaikki arvot ja asemat taivaan alla.

Ja loppusanaksi Suuren Työnantajan viitesanat:

Opetuslasten kesken syntyi myös kiistaa siitä, ketä heistä olisi pidettävä suurimpana.

Niin Jeesus sanoi heille: ”Kansojen kuninkaat hallitsevat herroina kansojaan, ja niiden vallanpitäjiä kutsutaan hyväntekijöiksi.

Mutta niin älköön olko teidän keskuudessanne.

Joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon kuin nuorin (alkukielen ajatus: oppipoika), ja johtaja niin kuin palvelija.

Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee.”  – LUUK. 22:24-27.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.