Patmos-blogi

Taivassalossa hän syntyi – Taivaskalliolta jatkui matka kohti tähtiä – Ensio Akseli Lehtosen usko ja elämä osa 1

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Suomenmaassa on harvoja kaupunkeja, joissa en olisi kuusi vuosikymmentä kestäneen todistajan virkani aikana käynyt kertomassa Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Joissakin kuitenkin vain yhden ainoan kerran – kuten Uudessakaupungissa marraskuussa 2016. Merkillistä kyllä, mainittu Uusikaupunki on ollut näyttämönä syntymälle, jonka vaikutuksesta tuhannet ja tuhannet suomalaiset yhtä lailla kuin kaukomailla lähetyskentillä elävät ihmiset ovat saaneet kokea taivaan valtakunnan oven avautumisen aina iankaikkiseen elämään ja autuuteen saakka. Hengellinen isäni ja johtajani Ensio Lehtonen syntyi Uudessakaupungissa. Jos Herra suo, tilanteeseeni saattaa tulla parannus pääsiäisen tienoilla saatuani nyt tuoreesti kutsun puhumaan Ensio Lehtosen muiston merkeissä Uuteenkaupunkiin. Tässä vaiheessa asia on vielä teoreettisessa tilassa, ja siksi pyydän esirukoustasi. 

Ensio Lehtonen ja sotaorpo suomalaislapsi Lehtosen sotalapsihoivassa.

TAIVASSALOSSA syntyi 30.6.1906 merikapteeni Lehtosen perheeseen poikalapsi, joka pyhässä kasteessa sai nimen Ensio Akseli.

Ensio Lehtonen tunnettiin tuotteliaana ja innoittavana kristillisenä kirjailijana.

Hän oli armoitettu julistaja, joskaan ei koskaan elämänsä päivinä työskennellyt päivääkään seurakunnan tai herätysliikkeen kokotoimisena paimenena.  

Vanhempien hengellinen perintö teki Lehtosesta nuoruusvuosina vapaakirkollisen.

1930-luvulla hän jatkuvan hengellisen etsinnän tiellä löysi kotinsa helluntaiherätyksestä. Hänet kutsuttiin Ristin Voitto-kustannusliikkeen johtoon ja julkaisujen päätoimittajaksi rinnan sen vapaan saarnaviran kanssa, joka paikotti hänet Eino Mannisen apulaiseksi Helsingin Saalemiin.

Sotavuosien rajat ylittävä hengellinen herätysliikehdintä suomalaissyntyisen Ruotsiin muuttaneen evankelista Frank Mangsin palvelutyön muodossa kutsui ja vei Lehtosen kasvavaan palvelutyöhön luterilaisen kristillisyyden piirissä. Keswick-tyyppinen kirkkokuntarajat ylittävä hengellisen elämän syventämiseen sitoutunut julistus- ja kirjallinen työ hallitsi Lehtosen uskonvaellusta hänen elämänsä loppuun saakka. Lehtonen kuoli kesällä 1971.

”OLEN kahden valtion alamainen kansalainen.”

Tätä lausetta ei jäänyt kuulematta, jos seurasi Ensio Lehtosen puheita ja raamattutunteja.

Lehtonen oli alamainen isänmaalle Suomelle ja sen asialle – ja tämän rinnalla hän oli yhtä lailla tulisieluisesti Israelin asian ajaja.

Palaan 1930 lukuun.

Ensio Lehtonen palveli jo nuorukaisena Uudenkaupungin vapaaseurakunnassa pyhäkoulu- ja lapsikerhotyössä. Hän opiskeli ahkerasti ja valmistui ylioppilaaksi ja muutti Turkuun aloittaen yliopistollisen opiskelun.

”Sitten helluntaiherätys heitti ankkurinsa henkeeni, ja alamaisena taivaalliselle näylle minun täytyi astua minulle edeltä käsin valmistetulle Hengen tielle.” – Näin Lehtonen itse kirjoittaa.

Lehtosen ajan helluntaiherätyksessä oli voimallista käymistilannetta aseellisen sotilaspalvelun soveltuvuudesta helluntaikristitylle. Lehtonen erosi useista herätysliikkeensä vaikuttajista ottaessaan kantaa aseellisen palvelun puolesta. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka vaikuttivat Lehtosen jättäytymiseen pois helluntaiherätyksestä.

Lehtosen tie kulki eteenpäin Suomen Siionissa.

Lehtosen ja silloisen kenttäpiispan välille avautui aluksi oppia ja uskonelämää käsittelevä keskusteluyhteys.

Kenttäpiispa johdatti Lehtosen näkemään Suomen miesten ja nuorukaisten hengellisen hädän.

Sodan syttyessä Lehtoselle oli muotoutunut kirkas kuva Suomen nuorukaisten ja miesten hengellisestä tarpeesta. Hän organisoi erilaisia palveluryhmiä huolehtimaan Kristuksen todistuksen kulkeutumisesta sekä koti- että rintamaolosuhteissa elävien miesten keskuuteen.

Koti ja rintama otsikon alla julkaistiin massajakeluun tarkoitettua ajan henkeen vastaavaa peruskristillistä lehdistöä ja kirjasia.

Veljesyhteys kenttäpiispan kanssa ja toistenkin isänmaallisten heränneitten pappien kanssa sai Lehtosen tiedostamaan loppuelämänsä huipentumana olevan Jumalan kutsumuksen: hänen tulisi omistautua kaikki kirkko- ja herätysliikerajat ylittävään erityisesti painetun Sanan kautta tapahtuvaan kansakunnan herättämistyöhön. Hengellisen kotinsa Lehtonen löysi raamatullisen luterilaisen herätyskristillisyyden leireissä.

Sodan puhjetessa Lehtosella oli taivaasta annettuna valmis suunnitelma Koti ja rintama -nimisen evankelioivan massajakelulehden toimittamiseksi. Tuhansissa ja tuhansissa kappaleissa painettiin myös pieniä kirjasia, joiden sisältö valmisti Suomen rajoja puolustavat miehet kohtaamaan Jumala sekä ajassa että ikuisuudessa.

Viisikymmentäluvun lopussa haastattelin Suomen sodissa palvellutta kenttärovastia. Haastateltavan sotamuisteloissa tuli esille sekin, miten yleistä oli, että kaatuneitten suomalaisten sotilaitten varusteissa oli Ensio Lehtosen toimittamaa sotilaita herättävää ja taivastielle ohjaavaa opetusta sisältäviä traktaatteja ja kirjasia.

ORONMYLLYN vuodenvaihde oli takana.

Olin jälleen kerran saanut omassa puutteellisuudessani kulkea edesmenneen johtajani Ensio Lehtosen askelissa koettaen palvella profeetallisen Sanan julistamisessa. Viimeinen uuden vuoden päivän puheenvuoroni oli pidetty. Varustauduin ajamaan kotiin Helsinkiin osallistuakseni perheeni kanssa vuoden vaihteen jälkimenoihin.

Olin iloisena vastannut myöntävästi minulta kyytiä kysyneen lahtelaisen seurakuntatyöntekijän pyyntöön. Ennakolta en tiennyt, että useamman ajotunnin mittainen matkanteko muodostuisi minulle hyvin antoisaksi muisteloksi Ensio Lehtosesta.

Kyydissäni olevan henkilön kristillinen elämä oli saanut alkunsa sodan päivinä hänen kotikaupungissaan Lahdessa. Kaupungin suurimmassa kirkossa järjestettiin evankelioimispäiviä. Tuhatpaikkainen kirkko oli täynnä ihmisiä jopa yön tunteina – niin suuri oli lahtelaisten hengellinen nälkä ja hätä.

Yhtenä yönä – näin kyytiläiseni kertoi – hän oli sisäisen pakotteen ajamana päättänyt lähteä kirkkoon. Hän oli kuullut, että kirkossa pidettiin joka yö kokouksia. Perille saavuttuansa ovea avatessa hän huomasi kirkon olevan pimennetty. Sisältä kuului voimallista veisuuta. Ovea vartioiva mies oli tempaissut kyytiläiseni rakennuksen sisäpuolelle.

Kirkossa oli alkamassa jokin alttarihetki. Juuri tuona hetkenä ei kukaan puhunut, mutta veisuu oli vahvaa. Joku tarttui minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani, että vain etuosassa kirkkoa olisi jotakin lattiatilaa, johon voisi halutessa istua. 

En tarvinnut istumatilaa, jäin seisomaan. Puhetta jatkui. Viisi minuuttia olin kuunnellut, kun minulle selvisi kuin taivaallisessa kirkkaudessa kaksi totuutta itsestäni: olin syntisenä kadotettu ja matkalla pimeyteen – mutta Jeesus Kristus tahtoi minut omakseen ja oli valmiina pelastamaan minut.

Minulle selvisi sittemmin, että puhuja oli Ensio Lehtonen. En osaa muistaa, mitä kaikkea muuta puhe sisälsi, mutta tiedän, että nuo muutamat lauseet syyllistivät minut kadotukseen saakka ja samalla avasivat minulle oven avaraan armoon.

Sota päättyi, Jumalan kiitos. Kansan raamattuseuran toiminta veti minut puoleensa, ja niissä piireissä kohtasin Ensio Lehtosen seuraavan kerran. Muistelimme tuota mainitsemaani Lahden kokousyötä. Lehtonen mainitsi, että oli saanut kutsun Lahteen aiemmin päivällä ja oli työn uuvuttamana aluksi vastannut, ettei voisi matkustaa yötilaisuuteen Lahteen. Mutta sitten olikin käynyt niin, että kaikki suunnitelmat illan ja yön suhteen olivat muuttuneet yksi toisensa jälkeen, ja Lehtonen koki siinä olevan Jumalan käden liikkeen ja lähti kuin lähtikin Lahteen palvelemaan sammutettujen lyhtyjen kirkossa. Se oli minulle pelastuksen yö.  

VUONNA 1942 syntyi Lehtosen Käpylän Taivaskallion omakotitalon olohuoneessa Kustannusyhtiö Kuva ja Sana ja Tähtikortti nimiset kustannustoimintaa harjoittavat vapaat, yleiskristilliset, herätyshenkiset kustantajat.

Muutakin syntyi tai sai ensimmäisen Hengen itunsa mainitussa osoitteessa samaisina aikoina – esimerkiksi Kansan Raamattuseuran ensimmäinen pilottimuoto, ja Lasten Kuvalehden ympärille rakentunut Lasten kultainen liitto ry, opetustoimintaa ja seurakunta-aktioita järjestänyt yhteisö, jonka kehdossa oli ajallaan syntyvän Patmos ry:n (sittemmin Patmos lähetyssäätiö) siemenistutus.

Ensio Lehtonen sai ylennyksen taivaallisiin kesällä 1971.

Useissa kristillisissä piireissä muisteltiin edesmennyttä, jopa muistojuhlillakin.

Helsingin Agricolan kirkossa sunnuntaijuhlassa muistopuheen piti kirjailijarovasti Paavo Kiuru. Kiuru oli Lehtosen tavoin niin sanotun Karjalan herätyksen miehiä, Helena Konttisen kautta paljon siunauksia vastaanottanut pappi. Olin tilaisuudessa. Todistin, miten kirjailijarovasti kesken puheensa puhkesi valtoimeen itkuun – ja kuin saarnatuolista annettuna lupamerkkinä kaikkialta kirkosta alkoi kuulua nyyhkytyksen ja itkemisen ääniä.

Taivaaseen ylennetty Ensio Lehtonen osoittautui vielä kuolemansa jälkeen koskettavan satoja läsnä olevia.

ENSIO LEHTONEN kirjoitti tai toimitti lähes sata kirjaa ja kirjasta. Muutamaan otteeseen sain kuulla Lehtosen arvioivan omaa kirjallista tuotantoansa niin kuin hän sanoi: taivashorisontin sisäpuolelta.

”Mitä minun rakkain Jeesukseni mahtaakaan ajatella kirjoistani – se on ainoa asia, joka minua askarruttaa kirjallisen työni alueilla” – näin Ensio Lehtonen tunnusti. Useasti. Kahden kesken ja julkisesti saarnatuoleista.   

Matkoilla Ensio Lehtosen kanssa hengellinen isäni ja johtajani selvitti minulle julistustyönsä – kuten hän sanoi – taivaasta saatuja linjauksia.

Tärkein oli Jumalan Karitsan pyhän veren linja. 

Astuessani saarnatuoliin täytyy tapahtua kaksi asiaa. Ensiksi: Ensio Lehtosen täytyy kuolla, kipeästi ja todistettavasti. Jos saarnatuolini ei ensimmäisen viiden minuutin aikana kastu Jumalan Karitsan Pyhästä Verestä, niin saarnaajaparka on lihan varassa ja silloin olisi aina parasta, että Lehtonen astuisi nopeasti alas ja jättäisi tilan seuraavalla todistajalle. Näin on eräitä kertoja tapahtunutkin. Toiseksi: Pyhän Hengen persoona ja työ nostetaan esille. Raamatullisesti. On paljon sielullisuutta ja hurmahenkisyyttä, johon väärin liitetään Pyhän Hengen leima.

Pneumatologia – oppi Pyhästä Hengestä – oli Lehtoselle hänen viimeisinä julistajavuosinaan hyvin arvokas ja tärkeä aihemaailma. Lehtonen kirjoitti aiheesta kaksi merkittävää, laajaa opetusteosta: kirjat Hengen lahja ja Hengen virka. Lehtonen ennätti kokea osan 1970-luvun karismaattisen liikkeen vahvasta monikirkollisesta puhkeamisesta. Hän koki liikkeen sekä ilon ja rukousvastauksen mutta valitettavasti myös eräitten pelkojen ja suorastaan kauhukuvien aiheena.

Lehtonen toisti fraasia: Hullut ovat pilanneet helluntain. Lausahduksen pohjana oli  Päivölässä vierailleen Herra Helluntai-nimeä kantaneen David J. du Plessisin lausuma ilmaisu. Mainitut veljet istuivat pitkälle aamuyöhön ja pohdiskelivat Pyhän Hengen työn muotoja ja menoja ja rukoilivat kyynelissä raittiutta ja raamatullisuutta karismaattiseen kristillisyyteen. Tulkkina tilanteessa oli Veikko Manninen.

ENSIO LEHTONEN oli monen talentin kristitty mies.

Lehtonen oli nuoruusvuosien vapaakirkollinen ja miehuusvuosien alkuvaiheen helluntailainen ja loppuelämänsä ajan oppitietoinen luterilainen fundamentalisti kristitty. Hän oli Pyhän Hengen mies, jolle Hengen täyteys ja armolahjojen vapaa toiminta olivat sydänrakkaita todellisuuksia.

Lehtonen oli saarnamies, kustantaja, toimittaja, kirjailija, humanitääri ja sotaorpojen ja yksinäisten hylättyjen lasten hyväntekijä.

Lehtosen kirjatuotantoon kuului yli 160 julkaisua – Wikipediassa julkaisujen luettelo täyttää tiheään tekstitetyt kolme ja puoli liuskaa paperia.

Lehtosen kirjallinen työ jakautuu kahteen teologisesti erilaiseen jaksoon hänen elämässään.

Ensimmäinen jakso on helluntailaisuutta.

Jälkimmäinen jakso on juuri sotien edellä alkaneen luterilaisen löytöretken täyttymysaikaa – aina hänen kuolemaansa 1971 saakka.

Lehtonen perusti vuonna 1942 Kuva ja Sana-nimisen lähinnä luterilaisuuteen taipuvaisen riippumattoman kristillisen kustantamon ja toimi siinä johtajana aina kuolemaansa 1971 saakka.

Vuonna 1970 Lehtonen aloitti prosessin, jossa päämääränä oli minun asettamiseni Kuvan ja Sanan johtoon vuoden 1971 joulun aikaan.

Kuvan ja Sanan hallituksen kaksi jäsentä – puheenjohtaja, varatuomari Pentti Kuoppamäki ja hallituksen varapuheenjohtaja, pastori ja radiotoimittaja Samuli Alaspää Kirkkonummen seurakunnasta – saivat tehtäväksi valvoa ja toteuttaa johtajuuteni alkamisvaiheita. Kuusi kuukautta aikaisemmin mainitsemani kehitysprosessin ollessa kesken Lehtonen sai taivaskutsun Helsingin Meilahden sairaalassa. Hänen testamenttinsa oli kuitenkin selväsanainen: perustaja haastoi nuoren oppipoikansa johtamaan jäljissään perinnöksi jäävää työmäärää ”taivaskutsulle uskollisesti aina elämänsä loppuun saakka”.

Kustannus- ja julistustyön rinnalla kulki kautta kaiken Lehtosen elämän aina nuoruuden pyhäkoulun opettajan hetkistä lähtien rakkaus lapsia kohtaan. Kirjallisesti tämä rakkaus näki päivänvaloja hänen lapsille kirjoittamiensa kirjojen ja kahden lehden – Hyvän Paimenen ja Lasten Kuvalehden – muodoissa.

Ensio Lehtosen kirja Äidin rukous on edelleen Suomen eniten myyty hengellinen kirja – yli 110 000 myytyä kappaletta. Lisäksi noin 10-15 000 ilmaislevitykseen painettua kappaletta.

Lehtonen perusti vuonna 1940 Päivölä-nimisen lastenkodin sotaorpoja suomalaisia lapsia varten.  Lastenkoti kehittyi ja toimii nykyisin Paasikiven nuorisokylän nimellä Keravalla presidentti J. K. Paasikiven vuoteen 1953 saakka omistaman Jukolan tilan alueella.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *