Toiseksi tärkein kysymys – Matkalla kohti helluntaita 2

SANON sen nyt vielä kerran, edellistä kertaa monisanaisemmin ja toivon mukaan tajuttavammin:

Maailman monista ihmeellisistä asioista kaikkein ihmeellisimpiä on uudestisyntynyt, elämää Pyhässä Hengessä elävä kristitty ihminen.

Jo hänen alkuperänsä on niin sanotulle luonnolliselle ihmiselle – lihalle ja verelle, kuten hengellisellä kielellä sanotaan – ei vain ihme mutta myös arvoitus.

Luontonsa puolesta tällainen ihminen on ensimmäisen Aadamin jälkeläinen ja sellaisena vihan lapsi. Samoin kuin kaikki muutkin ihmiset.

Mutta!

Kristitty on myös toisen Aadamin lapsi.

Vapaasti syntynyt kuin Iisak – eikä hänellä ole mitään kadotustuomiota tässä toisessa lapseudessaan.

Tämä toisen Aadamin lapsi – vai olisiko teologisesti ja raamatullisesti oikeampaa kirjoittaa toisen Aadamin veljestä! – oli kuolemaan tuomittu – ja katso, hän kuitenkin elää, jopa kuolematonta iankaikkista elämää. Hän oli kuritettuna, mutta häntä ei lopetettu. Hän oli köyhä, mutta yhtäkkiä hänestä tuli rikas – nyt jopa toisia köyhiä rikkaaksi tekevä (2 Kor. 6:9-10).

Hengellisten kokemustensa puolesta hän on omituisen vastakohtainen.

Hän tietää, että ne, jotka ovat niin sanotusti ”vanhan ihmisen sukua” ovat tosiasiallisesti pyhän ja hyvän Jumalan ykkösvihollisen, saatanan, sukua. Kyllä hän tietää elävänsä sidesuhteet katkaistuna mainittuun vihollisvoimaan, mutta samalla kertaa hän tuntee vanhassa luonteessaan – lihan tahdossa – edelleen sukulaisuutta tuohon pimeään. Juuri tuosta syystä hän joutuu huutamaan ääneen suuren pelastusopettajansa Paavalin sanat:

Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (Room. 7:24)

Tuskin paavalilainen avunhuuto on laukaistu, kun toisen Aadamin lapsi kokee itsessään sellaisia armon dynaamisia voimia, jotka kuin kohottavat hänet aikaa ja taivaita syleilevään hengen lentoon, sellaiseen iloon ja autuuteen Pyhässä Hengessä, että hänen luonnollisen kielensä sanat eivät riitä kuvailemaan onneansa. Jotakin seuraavaa hän tiedostaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan:

Syntinen – ja kuitenkin synnistä puhtaaksi pesty.

Kuolevainen – ja kuitenkin kuolematon, iankaikkisen elämän lahjan vastaanottaja.

Langennut – ja kuitenkin korotettu.

Hengessä uusi luomus – mutta lihassa ja sielussa vielä aadamilaiseen sidottu.

JOKAINEN elävä kristitty – Jumalan lapsi, uusi luomus – on joutunut näkemään ja tuntemaan ja kokemaan, että niin sanotussa vanhassa ihmisessä asuu synti.

Senkin on kristitty joutunut kokemaan, että tämä synti – tämä vanha aadamilainen olemus kristityn lihassa ja veressä – ei helposti suostu olemaan ristille naulittuna. Usein yllättävissä tilanteissa ja aina yllättävällä tavalla se voimalla tempaisee kristityn koko minuutta matkaansa.

Kirvelevimmät, tuskallisimmat kokemuksensa kristityllä on niistä havainnoista ja löydöistä, jotka hän joutuu tekemään omassa sydämessään, kun vanhan aatamilaisen luonnon piirteet yhtäkkiä nousevat näkyviin hänen sielunsa syvistä, sameista kätköistä.

Nämä tällaiset koettelemukset ovat vielä raskaampia kuin monet ulkonaiset painot, jotka kristitty joutuu ottamaan kannettavaksi matkaansa.

Vanhan ihmisen synnynnäinen perustaipumus epäpyhään pääsee usein pahastikin yllättämään.

Nouset aamulla, jätät itsesi palavassa rukouksessa Jumalalle ja ajattelet sinua odottavaa onnellista päivää.

Joskus et ennätä palautua arkiseen menoon, kun jo tuli asia tai henkilö, joka teki henkesi levottomaksi, kuohutti mielesi, herätti ”vanhan aatamisi”.

Etkö vain liene kokenut sitäkin, miten ”vanha ihminen” suorastaan rakastaa syntiä – miten sillä on alituinen taipumus syntiin.

Vanha häiritsee uskovan uutta luomusta.

Joskus jopa saattaa saada uskovan lankeamaankin.

Ja kuitenkin!

Kuitenkin niin vain on, että kun kysymyksessä on totisesti raamatullisesti uudestisyntynyt ihminen, hän kärsii suunnattomasti hengen ihmisessään siitä, mihin hänen vanha lihaihmisensä kaipauksin ja salaisin silmäyksin katsoo.

Kristitty langetessaan vanhan luontonsa verkkoon ei kärsi ainoastaan seurausten tähden eikä rangaistuksen pelossa.

Hän kärsii Jumalan edessä Isän rakkaan Pojan Herran Jeesuksen Kristuksen tähden.

Hän kärsii.

Ja sitten –  hänen hengessään alkaa soida ja laulaa vanhan virren rivi: Minunkin syntein suuret, on päätäs repineet….

Kristitty on kuin verkossa.

Hän yrittää selittää tekojansa – sanojansa – ajatuksiansa.

Vaan eivät selitykset toimi.

Syyttäjän ääni ei lakkaa kuulumasta.

Vuosikymmenien takaisen rippi-isäni Lapin rovasti Jarl Saloniuksen sanat olivat viisaat ja hengelliset, kun hän laukaisi näinkin:

Vanhan lihaihmisen syntiä ja lankeemusta puolustavat vetoomukset eivät koskaan pääse rauhoittamaan kristityn omaatuntoa synnin tekemisen oikeuttamiseen – se on se siunattu Pyhä Henki, joka huolehtii asioitten tällaisesta kulusta. 

Muistat kyllä mikä ihana vapautuksen ja uuden elämän tuoma lepo ja rauha täytti sisimpäsi, kun sait laskea syntisi Vapahtajasi ristin juurelle ja vapauduit tuomiosta ja kadotuksesta.

Se kaikki oli alusta loppuun saakka Pyhän Hengen työtä sinussa. 

Saitpa Pyhän Hengen asumaankin sinuun – olemaan voimasi jokaisen päivän ja sekunnin tarpeissa ja taisteluissa.

Olit onnesta sekaisin, kun ensimmäistä kertaa Pyhä Henki toisti sinun hengessäsi, että olit saanut kaiken aiemmin eletyn elämäsi anteeksi Kristuksen veressä.

Vaan missä on onnesi sillä hetkellä, kun tuo samainen lohdutuksen Pyhä Henki jyrkästi varoittaa sinua syntiin rupeamasta, ja jos lankeat, niin lausuu väkeviä parannukseen ajavia sanojansa rauhattomaan mieleesi.   

Pyhä Henki on Persoona. 

Persoonaa ei voi leikata kuin kaupan pöydällä. 

Pelastuksesi Rauhan Henki on myös Paimenuuden Henki, joka samalla kun sinetöi sinut iankaikkiseen pelastukseen myös asettuu parastasi ennakoivaksi sisäisen rauhattomuuden muuriksi sinua uhkaavien lankeemusten ja lihallisuuksien tielle.

Oletko, lukijani, saanut kokea tätä ”Isä” Saloniuksen sanojen kristillisyyttä elämässäsi?

Onko totuuden Pyhä Henki käsitellyt sinua kaikella sillä huolenpidolla, joka on luotettu Hänelle kolminaisuudessa – jotta sinä pääset kerran perille kirkkauteen ja kunniaan?

HELLUNTAINA – Pyhän Hengen juhlan aikana kirkkovuoden kalenterissa – on syytä ajatella ja käsittää Pyhän Hengen työn valtavat ulottuvuudet.

Vaikkapa nostamalla esiin yksi Hänen yleisimmin käytettyjä nimikokonaisuuksiaan.

Totuuden Pyhä Henki.

Sait Hänet pelastusvarmuuden Henkenä.

Pyhä Henki itse on sinussa yhtä lailla Kolminaisuuden kuin Jumalan kaikkien vastustajahenkienkin edessä Puolustajasi.

Maailman monista ihmeellisistä asioista eräs kaikkein ihmeellisimpiä on kokonaan omien mahdollisuuksiensa ja varojensa ulkopuolelta lahjaksi saadussa pelastuksessa elävä kristitty.

Hän on ihme.

Jo hänen alkuperänsä on lihalle ja verelle arvoitus.

Luontonsa puolesta hän on ensimmäisen Aadamin jälkeläinen ja sellaisena vihan lapsi.

Mutta hän on myös toisen Aadamin Isän lapsi ja näin veli toiselle Aadamille. Ja käyttääkseni vielä yhtä tai kahta nopeasti esille nousevaa raamatullista rinnakkaisuusvertausta: hän on vapaasti syntynyt kuin Iisak. Hän on Jumalan perheeseen adoptoitu kuin Saulus Tarsolainen. Passi tähän mainittuun perheeseen on Jumalan Karitsan Pyhässä veressä tarjottu uusi elämä ja siihen kuuluvan Pyhän Hengen sinetti.

PAAVALIN 2. Korinttilaiskirjeen kuudennen luvun ilmaisuja vapaasti lainaten:

Hän on tuntematon, ja kuitenkin hyvin tunnettu Jumalan Kaikkein Pyhimmässäkin.

Hän on kuolemaisillaan, mutta katso: hän elää kuitenkin.

Hän on kuritettuna, mutta ei kuitenkaan tapettuna.

Hän murheellinen, mutta sisällään kuohuaa aina syntien anteeksiantamuksen ilon lähde.

Hän on köyhä, mutta kuitenkin monia rikkaaksi tekevä.

Mitään omistamatta hän kuitenkin omistaa kaiken.  – Vrt. 2 Kor. 6:9-10 jakeisiin.

Myös sisäisen elämänsä ilmenemismuotojen ja kokemusten puolesta hän on omituisen vastakohtainen.

Hän on uskova – hän uskoo sen mitä Jumalan Henki hänen hengessään todistaa täydelliseksi totuudeksi, nimittäin Pyhän Raamatun koko sanoman.

Hän tietää raamatullisen totuuden siitä, että ne, jotka ovat saatanan sukua, tuhoutuvat kadotukseen.

Samalla kertaa hän tiedostaa omassa lihallisessa elämässään järkyttävänä oman lihansa sukulaisuuden pimeyden voimiin. Juuri tästä kokemuksesta nousee apostoli Paavalin sanoilla tuo vihlova valitushuuto:

Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?  (Room. 7:24)

Yhtä varmasti kuin hänen lihastansa nouseva pyörre todistaa lihan voimien kadottavasta painosta, yhtä varmasti hänen henkensä sisimmästä kuuluu Jumalan kaikkivaltiaan äänen lausuma vastaus:

Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.  (Room. 7:25).

KRISTITTYNÄ olet elänyt Paavalin elämänkokemuksia.

Olet saanut kokea armon voimia, jotka kohottavat kristityn hengen aikaa ja avaruuksia syleilevään iloon ja autuuteen Pyhässä Hengessä niin, että kristitty ajoittain kokee olevansa enkelien tasolla! Kokien tuollaisina hetkinä Pyhän Hengen todistuksen siitä, että hän kerran pääsee vielä tätäkin korkeammalle, aina Isän Jumalan istuimen eteen, kirkkauteen saakka.

Hän tuntee itsessään siemenen, joka kypsyy taivasta varten – ja samanaikaisesti toki tiedostaa, että hänen lihassaan, vanhassa uudestisyntymättömässä ihmisessään, on kaikki edellytykset kypsyä helvettiä varten – ellei Jumalan armo häntä varjelisi.

Juuri nyt – juuri tänä hetkenä edellisen pisteen kirjoitettuani – alan tuntea hengessäni jotakin, joka purkautuu kuin muutamiin slogaaneihin, jotka liikkuvat päässäni kuin planeetat taivaan kannella. Tällaisia ajatuksia –

Olen syntinen – ja kuitenkin puhtaaksi pesty.

Olen kuolevainen – ja kuitenkin kuolematon.

Olen langennut – ja kuitenkin korotettu.

Minussa on vanha luomus – mutta minä olen ikuisesti uusi hengellinen luomus.

Raahaan perässäni minussa riippuvaa vanhaa ihmistä – mutta olen Pyhän Hengen siivillä uudessa luomuksessani, ja taivas on parempi kotimaani.

MUTTA: jokainen elävä Jumalan lapsi on joutunut näkemään ja kokemaan ja tuntemaan, että parhaimpinakin hetkinä synti asuu hänessä, hänen lihassaan.

Eräs kristillisyyden vyöhykealue edustaa ns. täydellisen pyhityksen oppia. Kristitty kuulee siellä sanomaa mahdollisuudesta kokea sanktifikaatio – täydellinen pyhittyminen – ja saapuu alttarille luovuttamaan vanhan ja täyttymään kokonaisesta pyhityksen ihmeestä.

Pyhityskokemuksen vastaan ottaneen matka jatkuu alttarilta kotiin ja vuoteeseen iltarukousten juhlatietä myöten – ja kaikki sujuu kuultujen pyhitysopetusten mukaisesti.

Englanninkielisessä kristillisyydessä, jossa vaikkapa Wesley-veljesten opetukset ovat vahvasti käytössä, ns. pyhitysliike on laajalti levinnyt ei vain metodistisen liikkeen vaan muittenkin holiness-nimikkeen alla toimivien yhteisöissä.

Tulee aamu.

Kristitty herää, jättää itsensä palavassa rukouksessa Kolmiyhteiselle Jumalalle, ja ajattelee, mikä onnellinen päivä onkaan nyt luvassa kokonaan pyhittyneelle ihmiselle. Nyt sopisi, mitä häneen tulee, Jeesuksen palata tuulissa ja pilvissä noutamaan pyhittynyt morsiamensa. Häät saisivat alkaa – morsian on puhtaana valmis.

Tuskin olit noussut rukouksestasi, kun jo kohdallesi tulee henkilö tai asia tai jokin mikä tahansa muu, joka tekee sielusi levottomaksi, kuohuttaa mielesi,  ja saa – niin kuin on tapana sanoa – ”vanhan aatamisi” heräämään.

Tai olet tullut Jumalan armosta ja voimassa varjelluksi koko päivän, kun äkkiä tapahtuu jotakin, joka saa myrskyn nousemaan sydämessäsi, sielussasi, vanhassa ihmisessäsi.

Kohtasit odottamattoman hyökkäyksen alueella, jolla uskoit olevasi suojassa pyhittymisessäsi.

Ja silloin – juuri silloin! – lihallisuus voittikin ristiinnaulitun uuden elämän.

Ja etkö olekin tuttu sen kanssa, miten ”vanha ihmisesi” rakastaa syntiä, ja miten sillä on jatkuva taipumus lihan tekoihin.  Aina se häiritsee uskovan elämää – saattaa joskus jopa lankeamaan.

MUTTA! Tämä on tärkeätä huomata: raamatullisesti uudestisyntynyt ihminen – kristitty – vihaa tätä vanhan ihmisensä synnin rakkautta. Hän kärsii siitä. Eikä hän voi helppohintaisessa hyväuskoisuudessansa jättää tätä elämänsä varjopuolta hoitamatta. Hän ei kärsi syntialttiudestaan vain rangaistuksen ja seurausten pelossa. Ei, hän kärsii tilastansa – Jumalan tähden – Jumalan edessä – sen rakkauden tähden, jolla häntä on rakastettu.

Ja juuri tuossa tilanteessa – juuri tuossa tilassa – kristitty voi saada kokea sisältä ulospäin Toisen Auttajan, helluntain Pyhän Hengen laskeutuvan täyteydessään elämäänsä.

Tapahtuu Jerusalemin helluntaipäivän ihme.

Lukitut ovet sen enempää kuin konkurssitilaan ajautuneitten opetuslasten elämän tilanteen todellisuus ei voinut pitää ulkopuolella Jumalan Pyhää Henkeä!

Niin valtaisa on helluntain kokemus kristityn elämässä, että se on se yksi Uuden testamentin juhla, joka on kääntymyksen ja uudestisyntymisen jälkeen tärkein mitä kristitty loppuelämäänsä tarvitsee.

Ylisali odottaa sinua, itsessäsi heikko, taisteleva ja useinkin taistelusi menettävä ja vaelluksessasi tappioon joutunut kristitty veljeni ja siskoni! 

Olin jo hetkien ajan valmistunut kirjoittamaan blogin viimeiselle käsikirjoitusliuskalle ohjetta siitä, miten lukijani – sinä! – saisit kokea helluntain Hengen laskeutumisen ja Hengellä täyttymisen ja jopa armolahjojen esiintymisen.

Pyhä Henki aivan selkeästi pysäytti sormieni liikkeen tietokoneen näppäimistöllä.

Nyt kerrot lukijoillesi, että Minä, Pyhä Henki, olen tarvitsevien sydänten ovilla valmiina täyttämään ja käyttämään rikkaudessani minulle antautuneita tyhjiä, kuivia, Hengen sadetta odottavia ihmisiä.

Minä en ole kaukaa haettavissa – on yksi avain, joka avaa ovet, ja Minä tulen sisälle kuivaan, kastetta odottavaan ihmishenkeen. Jumalan Pojan pyhässä sovitusveressä pestyn sydämen vilpitön ja ehtovapaa pyyntö, näin kuuluva: Tule, Pyhä Henki, tule armossasi ja rikkaudessasi ja täytä ja käytä! Ja Minä olen valmiudessa tulla – ja Minä tulen! Minä tulen! Veren sovitushinnalla Minä tulen!  Ota vastaan uskossa ja kiitoksessa!

Sinun helluntaisi on yhtä väkevä kuin oli Kristuksen ensimmäisten opetuslasten helluntai Ylisalissa Jerusalemissa!

Siunattua Jumalan Hengen ja sinun yhteistä helluntaita toivotan lukijoilleni.

 

KRISTUKSESSA NIIN RAKAS BLOGILUKIJANI: hyvin, hyvin harvoin koen, että kuvitellun viimeisen pisteen tultua jo kirjoitetuksi blogini loppumerkiksi, tahdon vielä kirjoittaa varsinaisen loppusanan juuri Sinulle, lukijani. Uskon vaelluksessa olen niin lukemattomia kertoja itse kokenut olevani kuin mato sodassa lohikäärmettä vastaan kysymyksen ollessa taistelusta lihaa ja perkelettä vastaan.  Olen hetkessä pudonnut korkealta huipulta nöyryytyksen syvään laaksoon ja löytänyt itseni tappioni vuoksi kelvottomuuden tunnossa – ja kulman takana tiedän odottavan uuden taistelun ja minun joutuvan siihen voimattomana. Tuollaisessa tilanteessa olin nuorena kristittynä, kun Urho Muroman julistus kohtasi minut Helsingin Vanhassa kirkossa. Oi, niitä Muroman saarnoja Pyhästä Hengestä. Sain myöhemmin kohdata Muroman hänen sairasvuoteellansa. Erotessamme hän huusi perääni ja kehotti kertomaan terveiset Ensio Lehtoselle, johtajalleni, ja sanoi, että hyvä olisi jos ”Lehtonen ja Kuva ja Sana julkaisisi kokoelman puheitani Pyhästä Hengestä – ainakin tulevia lopun päiviä varten, jolloin seurakunnan voimattomuuteen tarvitaan Hengen Kyyhkyn laskeutumista Suomen Siionin keskelle.” Lähdin Muroman sairaskammiosta paitsi haasteen kantajana myös henkilökohtaisen kätten päällepanorukouksen vastaanottajana – Muroma oli pyynnöstäni rukoillut minulle Hengen täyteyttä ja voitelua elämän tehtävääni varten. Sana sinulle, joka kaipaat Hengen kastetta juuri siellä missä juuri nyt olet: et tarvitse ykköskristityn käsiä päällesi – lävistetyt kädet ovat päälläsi. Tunnusta syntisi ja rikkomuksesi – alistu pyhän sovitusveren puhdistukseen – avaa tuoreesti veressä vihmottu henkesi Pyhälle Hengelle – usko ja kiitä, Jumalasi ei kiellä sinulta leipää eikä maljaa. Ja miksi et osallistuisi helluntain jumalanpalveluksiin siellä, missä totutusti Herraa palvelet ja Hänen ateriaansa syöt? Ota siellä leivän ja viinin myötä vastaan Pyhän Hengen täyteys.  Helluntai kuuluu sinulle – ja siitä, jos Herra suo, viikon kuluttua vielä jatkan ”helluntain jälkiseuroissa” tätä aihetta blogisarjassani.