”Tule, Pyhä Henki, tänne…” (Näitä minä muistelen #12)

Muistan Oronmyllyn lasten suurleirin – Lehtoselle viimeistä edellisen, jossa Ensio-setä tapansa mukaan piti ryhmien johtajille ja muille leirihenkilökuntaan kuuluville aamuvarhaisella perinteeksi muodostuneen systemaattisen raamattuopetussarjan. Usein tutkistelut juontuivat Roomalaiskirjeen teksteistä. Nyt muisteluni kohteena olevalla leirillä Lehtonen ilmoitti opettavansa Pyhästä Kolminaisuudesta. Niin kävi, että Isä ja Pyhä Henki saivat lopulta hyvin vähän opetustilaa Pojan vallatessa opettajan mielen ja sanaston.

Jotenkin minua harmittaa, että en aamuopetuksissani pysynyt tasapuolisesti Pyhän Kolminaisuuden persoonien esille nostajana vaan kävi niin kuin kävi. Vanhan ajan kirkkorukous kuitenkin jollakin tavalla pelasti minun puutteellisuudestani johtuvan tilanteen: on yksi asia puhua ja opettaa vaakasuorasti sydämestä sydämeen ja kokonaan toinen asia rukoilla niin kuin saimme työtovereitten kanssa viimeisenä leiriaamuna rukoilla, oppia ja kokea.

Näin Ensio Lehtonen Päivölän Pösössä paluumatkalla Orolta Keravan Ahjoon. ”Vanhan ajan kirkkorukouksella” Lehtonen tarkoitti rukousta, joka on keskiajan rukousperinteen helmiä. Rukous on osoitettu suoraan Pyhälle Hengelle, mikä on yleistä helluntairukouksissa ja -virsissä, vaikka yleisesti koko kirkkovuotta ajatellen harvinaista.

Lehtosen viimeisen yhdistetyn koti/toimiston tiloissa työpöydän tuntumassa seinällä oli käsin maalattu ja tekstitetty taulu, jossa oli joitakin rivejä jo mainittua rukousta:

Tule, Pyhä Henki, tänne.
Tule köyhäin apu,
tule lahjain antaja,
tule sielun kirkkaus, sinä paras lohduttaja.

Joka sai käydä työneuvotteluja Lehtosen kotitoimistossa Keravalla, oppi nopeasti, että neuvottelu kuin neuvottelu aloitettiin aina edellä olevalla ”seinätaulurukouksella”. Näin vaikka palaverin aiheena olisi ollut ruokatarviketilaukset johonkin lasten suurtapahtumaan tai muuta sellaista.

Ensio Lehtosen kunnioitus ja syvä rakkaus ja ehdoton riippuvaisuus Jumaluuden kolmannesta Persoonasta oli tosiasiallisesti se vaikutin ja voima, joka kuljetti häntä hänen henkilökohtaisen odysseiansa reittiä lapsuus-nuoruus vaiheen vapaakirkollisuudesta Suomen sotavuosien hengellisissä tuulissa vihdoin luterilaisen herätyskristillisyyden ilmavien purjeitten kuljetukseen. Väliin mahtui merkittävä osallistuminen helluntaiherätyksen työhön liikkeen johtopaikoilla.

AIKAISEMMISSA kirjeluvuissani on eräitä kertoja noussut erityisemmin hakematta esiin Ensio Lehtosen suhde Pyhään Henkeen. Ensio-nuorukainen sai isältänsä Frans Lehtoselta selkeitä vaikutteita pyhän uskon runolliseen ja yleensä kirjalliseen ilmaisuun. Uudenkaupungin Elim-seurakunnan piirissä valmistettiin monistelehteä Ikiaartehet. Lehtinen ilmestyi epäsäännöllisesti muutamia kertoja vuodessa. Frans ja Ensio olivat milloin nimettömästi milloin nimellänsä lehden avustajia. Nuoren Ension uskonvaelluksen ominaispiirre näyttää kirjoitelmista päätellen olleen voimakas herätyshenkinen suorastaan morsiusmystiikkaa tavoitteleva kristillisyys. Tässä yksi näyte monista mahdollisista:

Jo tule, oi tullos jo puhdistustuli,
oi tullos jo pyhä tuli!
Minut kokonaan vihkiös armaalleni
ja sun työhösi, Jeesus rakkaimpani!
Sinun, Jeesus, oi kokonaan tahdon mä olla.

Ensio Lehtoselle oli luontevaa ”keskustella Jeesuksen kanssa”. Sotavuosina Lehtonen saattoi viitata kaipauksella nuoruutensa vuosiin ja kokemuksiin ja lausua: ”Minä saatoin keskustella Jeesuksen kanssa. Hän oli minulle kaikki kaikessa.”

Ensio Lehtonen viihtyi erityisesti kirkollisissa saarnatilaisuuksissa lähes A4 kokoisen Uuden testamentin käyttäjänä. Hänen tapoihinsa ei kuulunut tämän ns. ”saarnaraamatun” lainaaminen toiselle puhujalle tai kirjan väliaikainenkaan hetkellinen jättäminen mihinkään yleiseen tilaan. Minulle Ensio kuitenkin antoi tämän Testamentin käsittelyyni, jolloin huomasin, että kirjan aukeamille oli liimattu koneella kirjoitettuja ohuita silkkipaperisivuja. Ne olivat Lehtosen puheitten runkoja. Laskeskelin runkojen määrän ja ellei muistini nyt petä, niin valmiita puherunkoja oli ainakin puolisensataa arkkia. Joissakin tapauksissa yhdelle arkille oli kirjoitettu jopa kolmekin puherunkoa.

Lehtonen kannusti minua tarttumaan esimerkkiin ja varustavan ns. puhujaraamattuni välilehdillä, joihin kirjoitin dispositioitani. Tämän teinkin ja kirjastossani on edelleen muistona nuoruudestani kolmekin tällaista ”välilehti/dispositio/raamattupainosta”.

Surumielisesti hengellinen isäni ja opettajani totesi, miten erityisesti helluntaiherätyksessä johtavat saarnaajat ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta eivät rohjenneet esitellä julkisesti puherunkojaan. Joka saarnaisi paperista syyllistyisi Pyhän Hengen syrjäyttämiseen ja puheesta tulisi pelkkää lihan puserrusta – näin Lehtoselle oli sanottu ja tätä hän itsekin oli vuosien ajan toistanut. Vaan sitten olivat nuo silkkipaperisivut…

Katselen tällaista Uuden testamentin silkkipaperiversiota. Heti avauskäsittelyssä huomaa, että kolme UT:n kirjaa on saanut sivujensa väliin eniten silkkipapereita: Apostolien teot, Roomalaiskirje, Ilmestyskirja.

Joitakin kirjoja on suorastaan runsaasti alleviivattu – ei vähiten Apostolien tekoja. Vihreällä värikynällä on viivattu lähes kaikki Pyhää Henkeä käsittelevät jakeet. Jos viivatuista sanoista tekisi helminauhaa, niin tällaisia sana-helmiä olisi nauhassa: puhui, puhutteli, täytti, esti, sanoi, tempasi, vakuutti, vahvisti ym. Erityisesti on alleviivauksilla ja vuosiluvuilla koristettu Johannes 16:13-14 kohta:

Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.

Tällaisesti olen nyt avannut kirjoituksiini eräänlaisen osaston, jossa Ensio Lehtosen käsitys ja opetus Pyhästä Hengestä tulee lukijaani lähelle vielä – olettaisin – kahden seuraavan kirjeluvun verran. Edempänä saatan vielä uudestaan palata tähän aihemaailmaan.

Siunatuksi lopuksi tähän tekstiini palaan Ensio Lehtosen Raamattuihin ja siirrän erään sisäkansilehden tekstin tähän. Tarjolla on jo tekstini alussa viitteellisesti nostettu keskiaikainen helluntain kirkkorukous, rukous jota Lehtonen usein viljeli saarnatilanteissaan yhtä lailla tuomiokirkoissa kuin tupakokouksissa:

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme
Kristusta kirkastamaan.
Tule köyhäin apu,
tule lahjain antaja,
tule sielun kirkkaus, sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloisin lämpö.
Työssä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi ei ole
mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat, pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.
Amen.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.