Tulin sinua varten

Näin runoili kirjailija Erkki Leminen ja siitä tuli sittemmin laulu, joka on saanut ansaittua suosiota. Runo on kirjoitettu profetia muodossa ja siinä elävä Jeesus puhuu yhdelle kärsivälle uskovalle rohkaisun sanoja, joiden kohde löytyy elämän karikoissa ja pimeiden päivien keskellä.

Siinä kerrotaan ihmisen kärsimyksistä ja hädästä, itkuista ja kaipauksista, odotuksista ja vaikeuksista, joiden keskelle Kristus tuo apunsa ja lohdutuksensa. Teksti ei vaadi mitään, se vain ymmärtää ja tarjoaa. Se on pelkkää evankeliumia. Siinä ei puhuta siitä, mikä vei ihmisen ongelmiin, syntiin, ahdistukseen, hylkäämiseen, yksinäisyyteen. Se tuo lääkkeen sairaalle, rakkauden onnettomalle. Siinä uskotaan evankeliumin voimaan ilman parannuskehotusta ja aika sitten näyttää, miten sanoma on mennyt perille?

Olin matkalla Itä-Suomessa kaukana kotoa monta päivää ja silloin yövyin erään perheen kodissa, jossa isäntä oli kova kalamies. Usean tilaisuuden ja kokouksen lomassa kävimme myös miehen mökillä aamuisin verkkoja kokemassa meren rannalla. Eräänä aamuna iso lohi oli jäänyt verkkoon ja hän nosteli sitä innokkaasti ylös hymyssä suin. Otin siitä valokuvankin muistoksi.

Myöhemmin mies sanoi Herran antaneen lohen palkaksi siitä, että hän oli pitänyt minua vieraanaan. Olin kerrankin tärkeä henkilö, tosin pienessä mittakaavassa. Toivoin, että mies sai kaloja perheen ruokapöytään minun lähtöni jälkeenkin?

Mutta mitä jos käännetään ”minä tulin sinua varten” otsikon ajatus toisinpäin ja ajatellaan, että siinä puhuisi uskova Jeesukselle. Miltä se kuulostaisi? Mitä meillä olisi tarjota Herralle, mitkä olisivat meille annetut elämän eväät?

Kristitty tottuu rukouselämässään helposti pyytämään itselleen ja läheisilleen siunausta – siinä kaikki? On kuin hän pelkäisi Jumalan tekevän elämän vaikeaksi, jos taivaalliset päätökset astuvat voimassaan vaikuttamaan uskovan elämässä?

Varovaisesti uskova voi aavistella, millaisia ajatuksia Herramme on hänen osalleen suunnitellut toteutuvaksi, missä tämän tulisi asua, missä tehdä työtä, kuka on tarkoitettu puolisoksi, kenen kanssa olisi toimittava, mikä on hänen seurakuntansa, mikä on tullut kutsumuksen ja armolahjojen käyttämisen paikaksi?

Mitä, jos Herra on tarkoittanut uskovan elävän asuinpaikkakunnallaan, yksinkertaisesti, vaatimattomasti, itsensä kieltäen, tavoitteensa ja halunsa kieltäen, uhrautuvasti toisia auttaen?

Entä evankelioiminen ja lähetystyö, monenlaiset palvelut ja toimet lähimmäisten auttamiseksi Kristuksen tuntemiseen ja yhteyteen?

Kuka ajattelee olevansa rukoilija tai tullakseen esirukoilijaksi elämäntehtävänään? Kuka ilmoittautuu Raamatun opettajaksi loppuelämäkseen ilman virkaa, palkkaa, arvostusta, kunniaa tavallisten ja tuntemattomien ihmisten keskelle sanomalla Jeesukselle: ”minä tulin sinua varten”? Kuka on se, joka antaa aikansa ja varansa, voimansa ja lahjansa Jumalan käyttöön sanomalla: ”minä tulin sinua varten”?

Eräs mies kertoi omasta nuoruudestaan, kuinka eteen avautui monenlaisia hyviä tavoitteita ja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Mutta silloin Jumala alkoi puhua hänelle ja mies kertoi, kuinka Herra oli sanonut: – Minä tahdon sinut palvelukseeni – mutta minä tulen toimeen ilman sinua! Se oli pysäyttävä kutsumuksen hetki. Mies valitsi taivaallisen kutsun.

Myöhemmin hän kertoi pysähtyneensä Jumalan sanan eteen, jossa sanotaan: 1.Kor.6:19. ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?” Niin mies kertoi oppineensa, että maailma vie omiansa aina myötävirtaan, mutta uskovan on kuljettava kilvoitellen vastavirtaan Jeesuksen seurassa kuuliaisina, ahtaina aikoina, vainoissa, suurissa ratkaisuissa ja kuolemaan saakka.

Uskova kokee joskus olevansa aika merkityksetön ja vaatimaton, tyhmä ja tarkoitukseton ihminen maailmankaikkeudessa? Hänen ei juolahda mieleenkään ajatella itsestään mitään suurta tai peräti tarjota itseään johonkin tehtävään osaavana ja taitavana. Hänelle ovat tulleet silloin Mooseksen päivät, kun Herra kutsuu ja lähettää, mutta mieli haraa vastaan monin selityksin. Päällimmäisenä on koko ajan ajatus: – Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa – mutta ei minua?

Niin uskova löytää kymmenen syytä puolustuksekseen ja esittää Herralle hyviä vaihtoehtosuunnitelmia tulevaisuuden varalle. Uskova käy kauppaa ja tekee tarjouksia, pyrkii diplomatian neuvottelun tietä pääsemään irti Jumalan tahdosta? Joskus hän pakenee Jumalaa muihin hommiin ja täyttää aikataulunsa kaikenlaisella turhalla? Mutta sydän lyö levottomasti, eikä uskova koe Jumalan rauhaa silloin? Siinä hän kokee itsensä kovin pieneksi, heikoksi ja avuttomaksi. Hän sanookin: – ei musta oo mihinkään! Mutta taivas ei sano siihen aamentaan?

Nikolaus Ludvig von Zinzendorf vaikutti 1700-luvulla hernhutilaisuuden syntyyn ja lähetystyön elpymiseen. Hänen sukunsa oli kokenut uskovaisuutensa tähden vainoa ja joutunut muuttamaan siksi asuinpaikkaa.

Tapahtui, että kuuluisa pietisti Spener rukoili hänen puolestaan lapsuudessa ja vihki hänet nelivuotiaana kätten päälle panemisella Jumalan valtakunnan palvelustyöhön. Nuoren Ludvigin sydän oli usein ylitsevuotavan täysi ja hänen suunsa puhkesi kiitokseen. Hän sepitti kolmetoistavuotiaana virren ”Uskollinen Vapahtaja, elämäni kallein aarre”,

– Hän on Jumala ja voi ymmärtää minua, ajatteli hän Jeesuksesta, vaikka en oikein osaa ilmaista ajatuksiani, hän tietää ja tuntee sen, mitä tahdon sanoa hänelle. Minulla on yksi ainoa intohimo, ja se on Hän, yksin Hän. En silloin vielä kuitenkaan käsittänyt täysin Jeesuksen ansion suuruutta ja riittävyyttä, sillä en ollut vielä päässyt selvyyteen inhimillisen olentoni kurjuudesta ja kykenemättömyydestä.

Dysseldorfissa hän väräjävin sydämin seisoi Domenico Fetin maalauksen edessä, joka esitti kärsivää Kristusta Ecce Homo (Katso Ihmistä). Maalaus vaikutti häneen syvällisesti. Siinä oli kuvattuna Kristus orjantappurakruunu päässään. Taulun alla oli kirjoitus: ”Tämän olen tehnyt sinun edestäsi, mitä teet sinä minun hyväkseni?” Nämä sanat piirtyivät syvälle hänen mieleensä ja löysivät sieltä otollisen, valmiiksi muokatun maaperän.

Voidaan kysyä, miksi suuri osa kristityistä ei koskaan löydä Kristusta, ei yhteyttä Jeesukseen, eikä Jumalan tuntemiseen. Heille jää käteen kourallinen opinkappaleita, korkeakoulututkinto, jäsenyys kirkossa, herätysliikkeessä, yhdistyksessä ja eläkkeelle jäätyään talon viiri?

Mutta missä on silloin Jeesus, missä usko häneen? Mitä antavat kristillinen perinne ja hyvät tavat, jos ei tunne Vapahtajaa? Vai oliko niin, ettei armo ollut kirkastunut uskovalle, oliko hän edelleen kiinni lain töissä ja ansaitsemassa Jumalan hyväksymistä?

Profeetta Jesajan kohdalla anteeksiantamuksen hetki oli käänteentekevä hänen elämässään ja sen jälkeen hän oli valmis palvelemaan Herraa: ” – Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu. Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: – Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme? Minä sanoin: – Katso, tässä minä olen, lähetä minut.” Jes.6:7-8.

Eräs merkittävä kristillisen palvelun laulu syntyi Ruotsissa Göte Strandsjön kynästä lähes sata vuotta sitten. Se on vaikuttanut monen Herran palvelijan kutsumukseen rohkaisevasti. Siinä ei ole suuria tavoitteita, mutta suuri Herra. Siinä ei yritetä esiintyä suurina onnistujina, mutta siinä on täydellinen Vapahtaja. Siinä ei luoda katsetta maailmaan ja sen tarjouksiin, mutta kaikki lähtee uskon ytimestä Golgatan kärsivästä ristinmiehestä, Jeesuksen luota löytyneestä onnesta ja vapaudesta.

Ottaos Herra, mun käteni heikot, suo niiden palvella sua!
Vie viinitarhaasi työhön ja siellä kasvata armossa mua!
Sinua vain palvelen ain. Onnen ja vapauden luonasi sain.

Ottaos myös minun huuleni Herra. Kaikille kertoa suo:
Vain Sinun ristisi juurella virtaa. Rauhan ja autuuden vuo.
Sinua vain palvelen ain….

Syömmeni kaikkeni, myös ota vastaan, kallis mun Vapahtajain!
Tahtosi tietä mua johdata täällä Korvessa kulkiessain
Sinua vain palvelen ain…..

Kun minulle tuli aikoinaan hengellinen herätys aivan odottamatta kulman takaa, se oli varsin kiusallinen ja ravisteleva kokemus. Tila vastasi hermostunutta, epävarmaa ja tyhjää ihmismieltä. Halusin pois siitä kaikin keinoin, en ollut mitenkään valmis uskovaiseksi. Ikäni puolesta elämä oli edessäpäin ja kunto ja voimat näyttivät korkeaa kurssia. Myös suunnitelmani olivat täysin erilaiset, eikä uskovaisuus sopinut siihen mitenkään, sehän vain tuntui pilaavan kaiken. Sitä paitsi eikö uskovaisuus ollut lähinnä vanhusten ja kuolevien juttu, ajattelin? Kypsyin herätyksen jatkuessa Jumalan suunnitelmaan kohdallani ja taivuin väsyneenä, murrettuna uskovaiseksi.

Pian sen jälkeen minulle alkoi kirkastua Jeesus, joka osoitti Raamatusta suuren viisauden: ”Minä tulin sinua varten!” Ei kulunut kauan, kun olin valmis kääntämään tuon ajatuksen toisin päin: – Olen syntynyt tänne Jumalan avulla elääkseni koko elämäni häntä varten. Kun sitten kerroin tästä läheisilleni, he pitivät minua tärähtäneenä ja jäivät hartaasti odottamaan, että koska tämä kiusallinen tauti menee ohitse ja minä palaan vanhaan olemukseeni, tapoihini ja elämänmenooni?

Moni ihminen herää, joutuu herätykseen ja Jumalan puhutteluun, herkistyy, itkeskelee ja kokee samoja tunteita kuin minäkin, mutta ei tule uskoon? Vähitellen inhimillinen järki ja tunteet voittavat Jumalan kutsun, ihminen valuu entiseen uomaansa, elämä jatkuu ilman muutosta, ilman uudestisyntymistä.

Kuinka paljon heitä mahtaa ollakaan? Kääntymys puuttuu, uusi elämä puuttuu, Jumalan voima puuttuu. Kuinka paljon heitä, jotka uskovat Jumalaan, mutta eivät ole valmiit antamaan mitään Herralle, paitsi muutamaa kolikkoa kolehtiin ja kaikkein vähiten omaa itseään?

Perkele tykkää uskonnollisista ihmisistä ja vähän-sinne-päin-tyypit ovat sen suosikkeja. Kiusaajana se varoittaa ihmisiä liiallisesta uskovaisuudesta, ettei vaan tule leimatuksi kiihkouskovaiseksi, hihhuliksi tai liian mustavalkoiseksi. Se voi jopa ehdottaa perustettavaksi seurakunnan teemalla ”heränneitä, muttei kääntyneitä” tai ”melkein kristittyjä” tai ”Et joudu luopumaan mistään uskovia” tai ”pyri säilyttämään itsenäisyytesi(päisyytesi)”.

Hautajaisissa lauletaan poikkeuksetta virsi ”Sun haltuus rakas Isäni” ja ajatuksena tietysti on pois lähteneen mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Hautajaisissa kun ei näytä olevan enää mitään menetettävää? Kaikki omaisetkin ovat silloin kilvan antamassa vainajaa Jumalan haltuun, kun hänestä ei ole täällä mitään hyötyä. Mutta jos asianomainen olisi ollut uskossa Jeesukseen ja innokas herätyskristitty, he olisivat kääntymättöminä toivoneet hänelle pikaista kuolemaa ja poistumista maisemista?

Mutta ko. virsi ei ole hautajaisvirsi, vaan pyhityselämään tähtäävä rukous, jossa uskova pyytää Jumalaa auttamaan häntä jokapäiväisessä arkielämässä. Rukoilija ymmärtää antaa siinä itsensä kaikkineen Herralle ja hänen palvelukseensa.

1.Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni.
Mun sieluni ja ruumiini sä Herra, ota suojaasi.

2.Mun sieluni ja ruumiini sun omas ovat, Herrani.
Siis omas ota huomahas, en pelkää sinun suojassas.

3.Sun, Isä, tahtoos tyytyen saa sydän levon suloisen.
Oot hädässä ja tuskassa mun auttajani ainoa.

4.Sen uskon, rakas Isäni, vaan muista heikkouttani.
Sun lastas auta vaivassa, suo ilo luonas taivaassa.