Patmos-blogi

Uskonelämäni realiteetit

Jouko Koistinen Patmos Lähetyssäätiön hallituksen jäsen rovasti Jouko Koistinen työskenteli kaksikymmentä seitsemän vuotta vankeinhoidossa vankilapastorina, ensin Pelson vankilassa ja sittemmin Kuopiossa, josta työstä hän jäi eläkkeelle vuonna 2020.
Julkaistu:

Joskus nuorena uskovana ajattelin, että vuosikymmeniä uskossa vaellettuani uskonelämäni tulee olemaan voimallista ja Jumalan pyhyys lähes käsin kosketeltavaa. Nyt vuosikymmenien jälkeen huomaa, että totuus on monessa suhteessa aivan toisenlaista. Oman uskonvaelluksen heikkous ja vajavaisuudet tulevat esille vastustamattomasti. On joutunut pohtimaan, mikä on realiteettia niin omassa kuin myös kanssavaeltajien uskonelämässä. Kuitenkin kaiken keskellä saa nähdä, että Jumala on uskollinen ja Hänen armonsa ja Pyhän Hengen läsnäolo ovat säilyneet.

Nuorena uskovana joskus 1970-luvulla ajattelin, että kun vaellan vuosia ja vuosikymmeniä uskossa, saan valtavan pyhyyden ja väkevän Jumalan voiman itselleni. Kuvittelin, että tulen niin pyhäksi, ettei saatanakaan uskalla tulla muutamaa metriä lähemmäksi. Ajattelin, että kun julistan, joka sana uppoaa ja kansaa lakoaa ja kaatuilee. Uskoin, että rukouselämäni on palavaa ja ylistys ylitsevuotavaa. Ajattelin, että uskon vaellukseni tulee olemaan voitosta voittoon kulkemista. Olinhan lukenut sen nimisen hengellisen kirjankin!

Kun katselen nyt 49 vuoden jälkeen uskossa vaeltamistani, joudun myöntämään, että totuus on kyllä aika paljon toisenlainen. Saatana uskaltaa tulla joka päivä kiusauksineen jopa vierelle seisomaan. Joskus tuntuu, että se on tullut jopa entistä röyhkeämmäksi! Se paras saarnani on yhä pitämättä, ja kansa on pysynyt pääosin jaloillaan. Kun katselen televisiosta noita suuria megajulistajia, heidän tarvitsee vain huitaista kädellään, ja kansaa kaatuu kuin viljaa niitettäessä. Jos itse yrittäisin samaa, korkeintaan huitaisisin joltakin vahingossa rillit lattialle!

Täytyy myös tunnustaa, että joskus hieman kadehtien katselen ohjelmia megaseurakunnista, joissa jopa kymmenet tuhannet nuoret laulavat ylistyslauluja tuntikaupalla. Jos minä yritän olla rukouksessa ja kiitoksessa vähänkään pitempään, tuntuu että polvet puutuvat ja aivan kuin automaattisesti alkaa aivoissa pyöriä lista rästiin jääneistä töistä, jotka pitäisi tehdä juuri nyt! Olen kylläkin toisaalta joskus miettinyt, että kuinkahan kävisi, jos noilta megaseurakuntien ylistäjiltä otettaisiin pois nykyajan soittimet, äänen-toistolaitteet, ämyrit ja jumputus, ja myös mahdolliset savulaitteet ja valoefektit. Jos heille sanottaisiin, että nyt seuraavan vuoden ajan heidän täytyy pärjätä kiitoksessa ja rukouksessa aivan alkuseurakunnan konstein, kuinkahan paljon noita ylistäjiä olisi enää paikalla?

Olen myös ihmetellyt sitä, kuinka omassa maassammekin vierailevat julistajat kertovat suurista parantumisihmeistä heidän matkoillaan toisella puolella maapalloa, mutta täällä heidän kokouksissaan ei tapahdu oikeastaan mitään ihmeellistä. Myös herätystä tuntuu olevan muualla ja tuhansittain ihmisiä tulee uskoon monissa massakokouksissa, mutta täällä vain muutama harva. No, osittain tuon uskonkin, koska voihan Jumalan antaman herätyksen aika olla jossakin päin maailmaa juuri nyt. Mutta silti en välty pieneltä kritiikiltä. Joskus olen huomannut, että syystä tai toisesta noita lukuja saatetaan helposti suurennella ”Jumalan kunniaksi” ja ehkä myös oman maineen kasvattamiseksi.

Ihmettelen myös sitä intoa, jolla suuret kristilliset tv-kanavat haluavat nostaa esille superluokan profeettoja. Kun vertaan noita profeettoja alkuseurakunnan profeettoihin, niin suurin ero on siinä, että alkuseurakunnan profeettojen ennustukset toteutuivat, mutta näiden harvemmin. Tietyillä tahoilla kristikunnassa ollaan vaatimassa jopa apostolin tittelin uudelleen käyttöönottoa. Uusapostolinen liike on tuota asiaa innolla ajamassa, ja tittelin tavoittelijoita tuntuu olevan ihan riittävästi. Jos itselleni tultaisiin eräänä päivänä sanomaan, että sinulle on myönnetty apostolin titteli, pelkäänpä, että haluaisin vajota syntisyyttä tuntien maan rakoon. Ymmärrän nyt paremmin sen kehityksen, jonka näen apostoli Paavalissa. Alku-vuosinaan hän käyttää itsestään titteliä ”apostoleista halvin”, mutta loppuvuosinaan titteli on muuttunut ”syntisistä suurimmaksi”! Ja Paavali sentään oli ihan oikeasti apostoli.

Olen kirjoittanut nämä ajatukset ihan rehellisessä itsetutkistelussa, eikä tarkoitus ole ketään loukata tai osoitella. Mutta luulenpa, että moni muukin uskova on tehnyt samat havainnot omasta vaelluksestaan. Olen kirjoittanut tämän lähinnä rohkaistakseni jokaista vaeltajaa, joka on kenties joutunut pohtimaan, mikä minun uskossani on vikana, kun oma vaellus tuntuu usein niin heiveröiseltä. Kaikki ei välttämättä ole mennyt niin kuin Strömsössä. On joutunut näkemään oman heikkoutensa ja voimattomuutensa. Ja totta puhuen, on saattanut joutua huomaamaan, että ei välttämättä toistenkaan kohdalla uskontie ole ollut voitosta voittoon kulkemista.

Olen kuitenkin huomannut vuosikymmenien aikana, että Jumala on sittenkin ollut ja on kaikessa mukana. On tapahtunut paljon asioita, joissa on nähnyt ja näkee Jumalan ihmeellistä, jopa pikkutarkkaa johdatusta. Vaikka rukous on ollut usein heikkoa, rukousvastauksia on vuosien ja vuosikymmenien mittaan tullut sittenkin runsaasti. On saanut joka tapauksessa olla todistamassa suoranaisia ihmeitä, vaikka ne eivät uutiskynnystä ole ylittäneetkään. Jeesuksen veren suoja on säilynyt, vaikka saatana on raivoisasti tavoitellut seuloakseen niin kuin nisuja. Jeesus on ollut sittenkin uskollinen. Rakkaus Jumalan sanaa kohtaan on säilynyt. Olen usein ihmetellyt, miksi janoan yhä uudelleen Jumalan sanan tutkimista ja lukemista, vaikka olen lukenut Raamatun kymmeniä kertoja läpi uskonelämäni aikana. Ja aina, kun on pyydetty, on jaksanut ja jopa halunnut lähteä Jumalan sanaa opettamaan ja julistamaan. Oikeastaan koskaan ei ole tullut mieleen ajatusta, että nyt en halua enää lähteä, vaikka tietäisi, että todennäköisesti kovin monta kuulijaa ei ole paikalla. Kaikki tämä todistaa, ainakin itselleni, että Pyhä Henki on sittenkin kaikessa mukana. Pyhän Hengen läsnäolosta kertoo myös se ihmeellinen rauha, joka vallitsee sydämessä, jopa tämän levottoman maailman ajan keskellä.

Rehellisesti sanottuna tämä on ollut ja on oman uskonvaellukseni realiteettia. Jos olet kokenut tai koet jotakin samaa, niin sitten meitä on ainakin kaksi saman kokemuksen omaavaa.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (2)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  1. Leena Tuovinen

    Kiitos lohdullisesta tekstistä.
    Herrassa Jeesuksessa yksin on turvamme ja toivomme.
    Kuten Raamatussa sanotaan, hän on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien.

  2. Leena Tuovinen

    Olipa niin totuudellinen kirjoitus.
    Itsekin monesti huokaisen Herralle, että on lohdullista, kun Raamatussa sanotaan että Jumala muistaa meidät tomuksi.
    Lopulta muutumme kovin vähän — uskoon tultuammekaan.
    Jeesus on kuitenkin uskollinen, ja hän kuulee avunpyyntömme ja auttaa heikkoudessamme.
    Laulun sanoin: on turvallista seurassa Herran ja hänen kauttaan me voitamme.