Uskonnollinen kehitys ja riippuvuus Pyhästä Hengestä (Näitä minä muistelen #16)

Ensiolla oli läheinen suhde isäänsä Frans Lehtoseen, näin olen ymmärtänyt.  Samanaikaisesti hän ihannoi ja kunnioitti isoäitinsä hengellistä perintöä.  Joka lukee Lehtosen valtavasti levitettyä kirjaa Äidin rukous pääsee tutustumaan isoäidin pyhään rukouselämään ja hänen hengellisen   kylvönsä vaikutukseen seuraavissa sukupolvissa.

Sekä isä että poika Lehtonen kirjoittivat hartauskirjoituksia ja runoja Uudenkaupungin Elimin omaan käsinkirjoitettuun lehteen Ikiaartehet, joka ilmestyi muutamia kertoja vuodessa.  Kirjoitteluista päätellen Ension elämän täytti pyhä innostus. Hänen runonsa ovat täynnä kahta kiitollisuuden ilmaisua: Jeesuksen pyhä veri ja Pyhän Hengen lahja ovat alati kiitosalttarilla.

Lokakuussa 1924 Ensio julkaisi mainitussa vapaakirkollisessa julkaisussa runon, jossa oli muun muassa seuraavaa sisältöä:

Jo tule, oi tullos jo puhdistustuli,
Oi tullos jo pyhä tuli!
Minut kokonaan vihkiös Armaalleni
ja sun työhösi, Jeesus rakkaimpani!
Sinun, Jeesus, oi kokonaan tahdon mä olla.

Lehtonen muisteli runonkirjoitusaikaansa 1980-luvun alussa.  Hän kertoi onnellisena läpi elämänsä kulkeneesta ihanasta läheisestä suhteesta Vapahtajaansa – ja kiitti siitä alati Pyhää Henkeä.

Minä saatoin keskustella Jeesuksen kanssa.  Hän oli minulle kaikki kaikessa.  Siunattu Pyhä Henki oli avannut minulle kahden suuntaisen valtatien suoraan Jeesukseen sydämeen ja sieltä takaisin minun henkeeni.

LEHTONEN alkoi hyvin varhain herätyksensä jälkeen palvella Elim seurakunnan evankelioimistyössä.  Häntä kysyttiin puhujaksi kokouksiin.  Hän johti nuorten raamattupiirejä ja opetti niissä.

Intohimonani oli vaikuttaa uskonnollista herätystä.  Pidin lastenjuhlia Elimissä, mutta en voinut vastustaa, että Pyhä Henki teki niistä herätyskokouksia kaiken ikäisille. 

Isäni iloitsi kanssani näistä tuloksista, mutta samalla hän ilmaisi minulle olevansa huolissaan siitä, että en vain ylpistyisi. 

Rukouskokouksissamme pyysimme Pyhää Henkeä suorittamaan ihmeellisiä ja ihania tekoja nuorten piirissä ja yleisesti seurakunnassa. Mutta yksityisissä rukouskokouksissa isän kanssa Frans-isä usein rukoili murtuneena, että Pyhä Henki hoitaisi ja hallitsisi minua, poikaansa, niin, etten ylpistyisi ja tulisi korskeaksi, niin että Pyhä Henki itse joutuisi luopumaan käyttämisestäni sielujen voittamisen tantereilla.

Vielä kuolinvuoteellaan isäni varoitti minua ylpeyden hengestä.  Tunnustan joutuneeni useasti tätä henkeä vastaan suorastaan sotimaan, mutta Jumalalle kiitos – Pyhä Henki on aina voimallisin – aina Hän saa tahtonsa lävitse, vaikka se useinkin vaatii nöyryyttämisen ankaraa iskua ja kyyneltulvaa.

KEVÄÄLLÄ 1925 Uudessakaupungissa esiintyi vanhanaikaista herätystä: ihmisiä tuli synnin hätään ja joukoissa alettiin kirjaimellisesti huutaa pelastuksen perään.

Ensio Lehtosen arkistossa on talletettuna 14.2.1927 päivätty kirje Sisar Hiljalta.  Seuraavassa katkelmia, jotka eivät paljasta sielunhoidollisia yksityiskohtia:

Olen halunnut monta kertaa puhella Ension kanssa, mutta en ole voinut, koska veli on aina niin ystävien ympäröimä. … Mutta olin myös niin suuressa kiitoksen velassa veli Ensiolle, etten enää voi odottaa. Vaan täytyi ruveta kirjoittamaan.  …. Sillä ilman Ensio-veljeä voisin olla vielä maailmalla ilman tätä onnea ja rauhaa. …. Olisin voinut silloinkin hyljätä kutsun. … Mutta kiitos, rakas veli, että ikään kuin tartuitte minuun ja mieheeni ja talutitte meidät ristin juurelle, jossa sain tuntea, että taivas   on avoinna kohdallani. … Jumala siunatkoon Ensio-veljeä ajallisesti ja henkisesti ylitsevuotavilla mitoillaan.  Se olisi hartain toivoni…

Tällaisia dokumentteja sain luettavakseni Ensio Lehtosen omasta kädestä.  Ja kun niitä ihmettelin ja kiitin Jumalaa hengellisen johtajani palvelutyön moninaisista tuloksista, Lehtonen vastasi yhdellä ja samalla lauseella – jota opin ajan myötä ennakoimaan ainoana mahdollisena vastauksena.  Näin Lehtonen sanoi – useinkin ääni murtuvana:

Kaikki on aina vain kiitoksen aihetta Veriselle Vapahtajalle ja siunatulle Pyhälle Hengelle. 

Saattoi käydä sitenkin, että juuri mainittujen sanojen jälkeen Lehtonen oli hetkiä kuin vaipuneena toiseen ulottuvuuteen ja sitten hän itkuun murtuen alkoi toistaa:

Siunattu Pyhä Henki … siunattu Pyhä Henki … Verisen Vapahtajani  siunattu Pyhä Henki … kiitos, kiitos, kiitos … Sinä yksin sen teit.

Yhden todellisuuden vielä nostan esille Lehtosen nuoruusvuosien kristilliseltä kentältä Uudestakaupungista.

Kristittyjen yhteys oli sydämen asia Lehtoselle.

Tammikuussa 1948 Ensio Lehtonen julkaisi kirjoituksen, jossa oli tällaistakin sisältöä:

Näinä Uudenkaupungin Vapaaseurakunnan suuren siunauksen vuosina … tuli … rakkaus kaikkiin kristittyihin, ihmeellinen ja saumaton yhteys kirkollisista helluntailaisiin … kristillisyyteni tunnukseksi.  Olin silloin kirkon pyhäkoulunopettajana, mutta sovin hyvin yhteen palavien helluntailaisten kanssa.  Se oli todellista yhteyttä.

Frans Lehtonen kuoli 1926.  Anna Kurala kirjoitti Frans Lehtosen hautajaisista muistokirjoituksen Vapaakirkon Suomen Viikkolehteen.  Hän mainitsi tämänkin:

Saimme viettää ensimmäisen kerran Uudessakaupungissa oikein allianssijuhlaa.  Siellä näet yhtyivät kirkolliset, helluntailaiset ja vapaakirkolliset.

Ensio Lehtonen muisteli tätä elämänsä ehtoomatkoilla.  Hänen sydämensä oli rikkoutunut useita kertoja siitä kristittyjen eripuraisuudesta, jota oli joutunut kokemaan, kun allianssikristillisyyden vuosina – esimerkiksi Frank Mangsin työn tukijana ja ollen Kansan Raamattuseuran toiminnassa yhtenä tärkeänä alkuunpanijana – joutui kokemaan yhteisrintaman murtumisia – yleensä taloudellisten tekijöitten vaikutuksesta.

Lehtonen suri edessäni useita kertoja, että ei saanut vastakaikua valtakuntakristillisyyden aatteillensa.

Hyvänen aika sentään: mitä kristillisyyttä se on, kun jokainen suunta ja liike vain etsii omaansa ja siinä samalla unohtaa, ettei meillä ole mitään omaa – olemme Kristuksen orjia, ja koska Kristus sanoo, että Hänen sydämensä kaipaa uskovien yhdeksi tulemista kuitenkin säilyttäen uskollisuutensa omalle liikkeelleen, niin miten me rohkenemme olla eri mieltä Herran laajan sydämen kanssa?

Kuulin Ensio Lehtosen ajattelevan ja sanovan ääneen näin useita kertoja – useammin kuin edes uskallan yrittää laskea.

HENGEN täyteyden kaipaus ei milloinkaan lähtenyt Ensio Lehtosen hengestä.

Ensio-veli on Pyhän Hengen mies!

Näin kuultiin Urho Muroman toteavan usein.  Kun Lehtosta ahdistettiin ja häntä vastaan noustiin joissakin herätyspiireissä, Muromalla oli – näin minulle on kerrottu – tapana lopettaa väittely- ja syytöspuheet tuolla yllä lainatulla viiden sanan lauseella.

PERINTEISEN muistelukirjoituksen pituuden ollessa vielä saavuttamatta koen etuoikeutena ja ilon aiheena nostaa jälleen lukijan silmien eteen katkelmia Ensio Lehtosen ihanista Pyhää Henkeä käsittelevistä   kirjoituksista ja kirjoista.  Lainaan Hengessä palava kirjan Kirkko tulessa-osaston kirjoitusta. Teksti on suoraa jatkoa edellisen kolumnini sisältöön.   Lehtonen pohdiskelee miksi Suomen Siionissa seurakunnat eivät koe Pyhän Hengen paloa.

On toinenkin syy miksi ei taivaallinen tuli pala Jumalan seurakunnan keskellä.

Tuli ei pala ilmassa.  Se tarvitsee polttoainetta, jota se saa kuluttaa.  Tulessa täytyy olla puita, jotta se palaisi.

Kirkko ei ole tulessa, kun kirkossa on vain vähän tulen ruokaa, johon Jeesuksen tuli saa käydä kiinni ja kuluttaa sitä.

Tulen ruuaksi ei mielellään antauduta.  Ihmisen, kristitynkin, itsesäilytysvaisto panee vastaan.  Ei haluta mitään kadottaa.  Voittaa vain, saada lisää, varmistautua kaikkia menetyksiä vastaan. 

Olemme kuin Pietari, joka kauhistui kuullessaan, että Jeesus oli matkalla Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan.  Hän otti silloin Jeesuksen erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen:

Jumala varjelkoon Herra, älköön se sinulle tapahtuko!

Mutta Jeesus kääntyi ja sanoi Pietarille:

”Mene pois minun edestäni, saatana, sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisen.”

Keskustelun lopussa Jeesus esitti tämän yleispätevän, mutta inhimilliset   suunnitelmamme täysin mullistavan elämän ohjeen:

Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.

Tuli ei pala, jos emme uskalla kadottaa elämäämme.  Kirkko saa olla ilman tulta, jos ei uskalleta panna kaikkea alttiiksi Jumalan valtakunnan ja sielujen pelastuksen tähden.

Elämänsä kadottaminen saattaa merkitä maineensa, mahdollisuuksiensa ja mukavuuksiensa menettämistä, väärinymmärretyksi joutumista.

Sitä se oli Paavalille, joka kirjoittaa:

”Me kuljemme a i n a kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.  Sillä meitä, jotka elämme, annetaan a l i n o m a a kuolemaan Jeesuksen tähden, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.  Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä…”

Paavalissa oli tulen ruokaa.  Aina ja alinomaa, niin kuin hän kirjoittaa, kuluttava tuli teki työtä hänessä.  Hän joutui olemaan kaikin tavoin ahtaalla, umpikujassa, neuvottomana, vainottuna ja maahan kukistettuna.  Hän sai kulkea kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijänä ja kuolemaisillaan.  Mutta hän ei nurkunut tulen ruokana oloaan.  Päinvastoin.  Hän ylisti näissä ahdistuksissa ja todisti: Sillä kaikki tapahtuu minulle teidän tähtenne, jotta aina enenevä armo   y h ä   u s e a m p i e n kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi.

Tässä ihanassa sielujen pelastustyössä, Jumalan kuluttavassa tulessa, hän voitti todellisen elämän ja löysi sisäisen tyydytyksen ja ilon, josta hän kertoo:

”Sen tähden me emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.  Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain   määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden.”

Ihmeellinen tie!

Ihmeellinen tuli!

Ja se, mikä palaa, on sittenkin vain – kuonaa.  Kulta kirkastuu.  Sisäinen ja iäinen elämä päivä päivältä uudistuu Jumalan tulessa, sielujen pelastustyössä.

Autuaita ovat ne, jotka uskaltavat antautua tulen ruuaksi.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.