Patmos-blogi

Voiko antaa saamatta?

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:


Niin kuin lammaslauma raatelevien susien kohteena, niin Herran Jeesuksen Kristuksen pyhä kansa joutuu ajoittain häikäilemättömien mammonaa saalistavien poltinmerkillä sinetöityjen ”paimenten”  epäpyhien toimien kohteeksi. Äärimmäisen menestysteologian opettajiksi heitä nimitetään: rahalla saa Jumalan antamaan mitä haluaa, on heidän opetuksensa.  Aikamme Jerikon tien varrella on näitä hengellisten manipulaattorien ryöstämiä Jumalan ihmisiä, joiden avuksi Hyvä Paimen on kuitenkin rakentanut laupeuden majatalon.  Siellä kuolemankielissä oleva köyhäksi ryöstetty parannetaan armon evankeliumilla rahatta ja ilmaiseksi.    Hoito on  ennalta maksettu. Rinnan eheytymisprosessin kanssa saa halutessa myös oppitunteja aidosta jumalisesta antamisen ja saamisen laista.   Tässä blogissa muistelen yhtä kohdalleni annettua kokemusta Jumalasta, joka ei jää velkaa. Miksi muistelen?  Lue loppuun. 

  

TÄMÄ tapahtui melkein puolisataa vuotta sitten.

Olin aloitteleva saarnamies vapaan kristillisyyden piirissä.  Niin sanotun karismaattisen uudistuksen ensimmäisten rajujen myrskyjen maailmassa olin päässyt seurakunnan palvelukseen.  Yritin puhua ja saarnata; en ollut mitenkään erikoinen.  Olin matkaillut Amerikoissa joitakin kertoja luoden suhteita maailmaa kiertäviin  saarnaajiin; kutsuin heitä Suomeen ja vein heitä Norjaankin toimien tulkkina. Siitä sain osittaisen toimeentulon perheelle.   Perheessä oli kaksi pientä tytärtä.  

Niihin aikoihin kun tässä kerrottua elettiin olimme perheenä aikeissa muuttaa Yhdysvaltoihin.  Suuren ja mahtavan,  raamattukouluineen houkuttelevan Chicagon tuntumassa olevassa Wisconsinin Milwaukeessa oli jo valmiina työpaikka Full Gospel Fellowship of Churches and Ministries Internationalin palveluksessa.  Kotitalostakin oli tietoa.   Lisäksi suomenkielinen riippumaton seurakunta Chicagon esikaupungissa Libertyvillessä halusi osapalkata minut työn vetäjäksi.

Länsi houkutteli. Ja pelotti. Ratkaisu viipyi.  

Mutta  takaisin synnyinmaan kentälle.

OLIN kokoustamassa Pohjanmaan kaupungissa niin sanotun pitkän viikonlopun verran.  Aloitin kokoukset torstaina illalla; lopetin sunnuntaina illalla.  Iltatilaisuuksien ohessa oli kotikäyntejä, raamattupiirejä, jokunen sairaalavisiitti ja sen sellaista.  Unohtamatta sielunhoidollisia kahdenkeskeisiä keskusteluja.  Kävin paikkakunnalla noin neljän viikon välein, yksin tai ulkomaalaisen puhujan kanssa.

Lienenkö ajanut ylikierroksilla ja siksi joutunut keskelle uupumuksen ja masennuksen jaksoa, mutta totuus on, että juuri tuona Pohjanmaan viikonloppuna pohjat alkoivat pettää työssä ja jopa hengellisessä kokoaikaisessa kutsumuksessa. Varmaankin alituinen pelko toimeentulosta   vaikutti sekin kaikessa. Työtuloni eivät olleet mokomia; onnellista kyllä, perheenäidillä oli hyvin palkattu pankkityö.

Lauantaina alkoi purkautua ajatus, jota olin kantanut sisimmässäni jo kuukausia.  Tiesin, että sunnuntai-iltana pukisin sen sanoiksi ylellisessä kodissa, jossa olin tottunut vierailemaan kokouskäyntien viimeisenä iltana.

Kokousvierailuni isäntien joukossa oli menestyvä, vakuutusalalla johtoasemissa työskentelevä veli. Vierailevien puhujien keskuudessa tiedettiin yleisesti, että kun tapahtumat tulivat viimeiseen tilaisuuteen, niin puhuja kutsuttaisiin vakuutuspomon kotiin ja siellä runsaan aterian ääressä annettaisiin Jumalan palvelijan käteen kirjekuori, jossa oli henkilökohtainen lahja puhujan perheelle. 

Mutta tuo kiusaus. 

Ystäväni oli pariin  otteeseen heittänyt minulle harkittavaksi ajatuksen siitä, että hakisin hänen edustamansa vakuutusfirman palvelukseen.  Palkka olisi hyvä ja sen turvin voisi tehdä Herran työtä jopa vapaaehtoisesti.   Työt sijoittuisivat mainos- ja tiedotuspuolelle. Kykyni vastaisivat odotuksia.  Pohjanmaalla kristalloitui ajatusmaailmaani se, että jospa kertoisin, että olimme perhepiirissä jutelleet ja olisin valmis kokeilemaan mahdollisuuksiani tarjolla olevassa työpaikassa. 

Juttelusta tuli pitkänlainen.  Loppuvaiheessa vakuutusherra onnitteli minua ja sanoi jotain siihen suuntaan, että nyt tulisi Mellerien perheelle turvallinen tulevaisuus, sillä eihän kiertävä ja kaikenlaista puuhaava saarnamies ollut mikään esimerkki hyvin toimeentulevasta ja perheensä kaikki tarpeet täyttävästä isästä.  Hyvässä virassa saisi antaa Herran työhönkin.  

Erotessani kello oli ylitse puolen yön maanantain puolella.  Isäntä tarjosi yöpymisen mahdollisuutta kodissansa.  Kieltäydyin, sillä tahdoin yötä myöten ajaa aamuksi kotiin Helsingin Vuosaareen perheen luokse.  Arkinen viikko alkaisi ja mukanani olevaa kirjekuorta sisätöineen tarvittaisiin. Ja tällä kertaa juuri tuota kirjekuorta, sillä…

KAUPUNGISSA työskenteli evankelistasisar, Ruut nimeltänsä.  Ruut oli sairaalloinen,  monessa vaivassa, vaatimattomuudessa elävä Jumalan palvelijatar.  Hänellä oli vastuu paikallisista vapaista karismaattisista kokouksista.  Tällä kertaa olin tapani mukaisesti varannut aikaa keskusteluun ja rukoukseen Ruutin kanssa. Nyt  minulle selvisi, että sisar kamppaili erittäin vaikean uuden terveydellisen tilanteen kanssa.  Siihen aikaan ei hänen kaltaisellaan Herran työtä tekevällä naisella ollut mitään ulkonaisia laskuvarjoja, joiden varassa selviytyä yllättävistä terveydellisistä ongelmatilanteista.  Yksityinen sairaanhoito olisi auttanut, mutta se maksoi.

Kesken jutteluni Ruutin kanssa koin Jumalan äänen puhuvan hengessäni siihen suuntaan, että minun tulisi antaa Ruutille paitsi kokouspalkkioitani niin muutakin rahaa jota minulla oli lompakossani.   Oliko tämä Herrasta?  Vuorokauden verran rukoilin johdatusta ja sunnuntai-iltana kokouksen lopussa toimin niin kuin olin kokenut Herran tahdoksi.  Kirjaimellisesti tyhjensin lompakkoni ja pistin avaamattoman palkkiokuorenkin Ruutin käsiin. Varasin vain suunnilleen sen verran rahaa itselleni mitä tarvitsisin Opel Kadetin polttoaineeseen Helsinkiin ajamista varten.   Siihen aikaan ei ollut pankkikortteja eikä muutakaan tuollaista.  Jos oli rahaa pankissa, sitä oli nostettava konttoreista.

Tein lähtöä vakuutusjohtajan kodista.

Isäntäni puhui.

”Veli Leo, tällä kertaa minulla ei ole sitä tavanomaista kuorta sinulle.  Mutta olemme vaimoni kanssa muistaneet, että kodissanne on tilaa kunnolliselle arvomatolle olohuoneenne lattialle.  Olemme ostaneet sellaisen.  Se on täällä rullassa.  Ota se mukaasi ja vie terveisiä kotiin.  Seuraavalla kerralla sitten jälleen on kuori.”

En lähde selittämään tunteitani. Käsitin isäntäperheen jalouden ja suurenmoisen välittämisen.  Mattolahja oli arvoltaan enemmän kuin monta kirjekuorta yhteensä. Mutta juuri tänään — annettuani kaiken rahani Ruutille!  Voi, ei!  Yritin välittää siunaavan kiitollisuuden tunteitani isäntäväelle, vaan ei se helppoa ollut. Rahaa tarvitseva perhe oli Helsingissä…

Ajomatka Helsinkiin oli raskas.  Mitä olin tehnyt?  Miten selviäisimme seuraavaan rahantuloon saakka?  Lapset?  Matto oli arvolahja, mutta sitä ei voisi syödä.

SAAVUIN kotiin ennen kuutta aamulla.  Avasin kotioven varoen, etten herättäisi nukkuvaa perhettä.

Puoliso ei kuitenkaan nukkunut.  Hän valvoi askarrellen  keittiössä.  Ja kun pääsin eteiseen, hän seisoi edessäni ja sanat tulvivat:

”En voinut nukkua odottaessani sinua kotiin.  En saanut puhelinyhteyttä, jotta olisin voinut tuoreeltaan kertoa, mitä tapahtui eilen illalla.  Tiedät Erkin perheen.  Nuo tuossa naapuritalossa asuvat ihanat uskovat.  He muuttivat nyt koirineen ja pianoineen Ruotsin Boråsiin.  Ilmeisen pysyvästi.  Olivat järjestäneet myyjäiset loppuviikosta ja realisoivat kaiken omaisuutensa, jota eivät rahtaisi mukanaan naapurimaahan. Muutakin myivät eri tavoin.  Saivat kivat tulot.  Ja sitten Herra oli puhunut heille ja sanonut, että kaikki  tavaroitten myynnistä saadut rahat olisi annettava Mellereille Jumalan valtakunnan  työhön.  Ja siitä sitten menivät suoraan ajatuksista tekoihin ja toivat lahjansa meille.” 

Kuuntelin.  Vaikka teko itsessään oli avannut kyynelpadot sisimmässäni niin  en voinut välttää esittämästä heti yhtä kysymystä, sitä, joka kuunnellessani alkoi ottaa muotoansa paisuen kuin suureksi räjähtämisalttiiksi kuplaksi vaatien lausumista: ”Paljonko rahaa?”

Sain vastauksen.

Rahaa oli kuusinkertaisesti se, mitä olin antanut Ruutille tyhjentäessäni lompakkoni!

Ja lisäksi tämä: Erkki oli seissyt kotimme ovella rahat kuoressa pari tuntia sen jälkeen kun olin tyhjentänyt lompakkoni Ruutin käsiin.

MENESTYSTEOLOGIAAKO?  Ei, vaan yksinkertaisesti samaisten Jumalan luomien lakien toimintaa, joiden varassa koko luotu maailmankaikkeus pysyy ja toimii. 

Antaessa saa.

Kun antaa toisen hätään ja tarpeeseen – jopa omasta hädästäänkin käsin – maailmankaikkeuden koneistot toimivat.  Jumala ottaa ja antaa.  Ottaa uhrisi ja antaa siunauksensa.

Olen noista nuoruuteni kokemuksista alkaen – ja niitä on useita! – saanut elää ja myös johtaa toisia elämään Jumalan lakien mukaisesti.

Onko  tässä kerrottu sinulle tuttua?  Vaiko vierasta?  Jos vierasta,  kehotan sinua antamaan Jumalalle mahdollisuuden osoittaa lakiensa toimivuuden.  Jossakin on  joku joka tarvitsee sitä mitä sinä voit luovuttaa enemmän kuin sinä tarvitset sitä juuri nyt.  Anna.  Anna siunaten ja iloisena.  Anna odottamatta saavasi takaisin. Älä pyri ostamaan mitään Jumalalta.  Anna koska koko Jumalan maailmanrakennus pysyy koossa antamisen lain varassa.  Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi…

Kerro minulle kun tavataan – tai kirjoita minulle – miten Jumala on yllättänyt sinua antamisen ja saamisen lakien risteyspaikassa.

 

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *