”Sallikaa lasten tulla luokseni”

Istun Operaatio joulun lapsi -tiimimme pakettiauton takapenkillä ja katselen ulos ikkunasta, kun laskevan auringon säteet viipyilevät vielä hetken aikaa romanikylän talon kattojen yllä. Copacenin katujen varsilla kohoaa hulppean näköisiä rakennuksia, joiden piha-alueet on systemaattisesti aidattu. Pihoja kiertävät betoniset kivijalat, joiden yläpuolta koristavat tiheät ja ornamentoidut metalliaidat, valurautaisine mustine portteineen. Pian tie muuttuu kuoppaisemmaksi ja maisemat muuttuvat radikaalisti.

Tuntuu kuin katsoisin ikkunaruudun läpi vanhaa mustavalkotelevisiota vuosikymmenien takaisista maisemista. Nyt katujen varsien piha-alueita kehystävät harmaantuneet ja paikoitellen kallellaan seisovat puuaidat, joiden laudoitus on harvaa, osin lahonnut tai rikki. Myös talot on rakennettu puulaudoista, jotka nekin ovat kauttaaltaan harmaantuneet. Huomaan kuinka rikkinäisten talojen seiniä ja ikkunalasien vuotoisuutta on yritetty eristää vanereiden, pahvinpalojen, sekä vaatteiden avulla. Joulukuun lumettomaan maisemaan väriä tuovat ainoastaan puusta puuhun tai talojen kattoihin viritettyihin pyykkinarukyhäelmiin ripustetut lasten vaatteet. Useat pihoista ovat mudalla, täynnä roskia, muovipulloja, sekä kaikenlaista hyödytöntä ja rikkoontunutta romua. Risteykseen ajettaessa huomamme kahden kodittoman kulkukoiran lönkyttelevän tien viertä pitkin – jälkimmäinen kolmella jalalla eteenpäin hitaasti askeltaen.

On tiimimme viimeinen Operaatio joulun lapsi -pakettien jakelupäivä ja olen sanaton katsoessani tätä 2000-luvun live-kuvaa varakkuuden polarisoitumisesta, joka heijastuu siinä takapenkillä istuessani ikkunaruudusta suoraan silmieni verkkokalvoille. Käyn mielessäni läpi kohtaamiemme lapsien ja perheiden tarpeita, heidän kotiensa ja kyliensä kuntoja. Ei lämmitystä, ei sähköä. Ei perustarpeita. Autossamme vallitsee syvä hiljaisuus, sillä kaikki näkemämme ja kokemamme hämmentävät suomalaisesta kulttuuritaustasta tulevaa tiimiämme.

Pian automme kaartavat vasemmalle ja pysähdymme matalakattoisen rakennuksen piha-alueelle. Meidät ohjeistetaan menemään suoraan romaniperheitä täynnä olevaan rakennukseen sisälle ja huoneilman raskaus vyöryy heti ovilta kasvoillemme. Lapset perheineen ovat odottaneet pienessä ja ahtaassa tilassa lähes puolitoista tuntia saapumistamme. Kiiruhdamme tiimeinemme eteen ja esittäydymme lyhyesti, jonka jälkeen on romanian paikallisen tiimin jäsenen, Lulian vuoro kertoa lapsille evankeliumi. Lapset kuulevat aina ennen Operaatio joulun lapsi -lahjojen saamista maailman aivan ensimmäisestä lahjasta, Jumalan ihmiskunnalle antamasta ainoasta Pojasta, Jeesuksesta Kristuksesta, Ylösnousseesta Messiaasta, jonka Taivaallinen Isämme lähetti maailmaan kuolemaan meidän syntiemme puolesta, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh.3:16). Kerronnan tukena hän käyttää kauniita, Jeesuksen elämästä kertovia ja havainnollistavia kuvatauluja.

Lapset kuuntelevat hiljaa ja tarkkaavaisesti Jeesuksesta heidän omalla äidinkielellään. Sitten kaikki lapset nostavat käden innokkaasti hymyillen ylös ja kysyn vieressä istuvalta tulkiltamme, että mitä heiltä kysyttiin. ”Heiltä kysyttiin, että kuka haluaa päästä taivaaseen?” hän vastasi. Nyökkään ja hymyilen. Ilosanoman kerronta jatkuu, kohta lapset taputtavat yhtä aikaa spontaanisti ja kysyn jälleen vieressä istuvalta tulkiltamme, että mitä heille nyt sanottiin. ”Että ihmisille pitää kertoa Jeesuksesta,” selvensi Sebastian. Nyökkään hymyillen ja siirrän katseeni ihastellen edessä istuviin lapsiin ja mieleeni nousevat Jeesuksen sanat: ”Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Luuk. 18:17). Evankeliumin kuulemisen jälkeen lapset lauloivat neljä laulua Jeesuksesta, joista viimeistä kuunnellessa herkistyin erityisesti. Se meni jonnekin niin syvälle sydämen sopukoihin ja tuntui siltä kuin nämä lapset olisivatkin evankelioineet meitä. Minut valtasi suuri ilo ja ajattelin lapsia katsoessani, että niin se on: ”Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta!”

Jakaessamme lapsille yhdessä Suomen ja Romanian tiimien kanssa Operaatio joulun lapsi -lahjoja, ajatukseni siirtyivät Suomen kouluihin ja lapsiin. Miksi Jeesuksen ja Taivasten valtakunnan vastaanottaminen on meille aikuisille niin vaikeaa? Menimmepä minne päin maailmaa tahansa, niin lapset ovat samanlaisia ympäri maailman. Vilpittömiä, aitoja ja välittömiä, mutta ennen kaikkea nöyriä vastaanottamaan Jeesuksen ja Taivasten valtakunnan. Koko sydämestään he ottavat Jumalan ojentaman armon lahjan hymyillen ja niin suurella ilolla vastaan.

Viimeinen Operaatio joulun lapsi -paketti on jaettu ja aurinko on laskenut. Pohdin surullisena kasvattajan ja opettajan näkökulmasta, että ymmärrämmekö me aikuiset ja opettajat todella, mitä Jeesus tarkoitti, kun Hän sanoi: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”(Luuk. 18:16)? Jos, me kerran uskomme Jeesukseen syntiemme Sovittajana ja ylösnousseena Messiaana, niin eikö meidän tulisi iloiten ja rohkeasti kertoa Jeesuksesta lapsille? Käsitämmekö, että jos me aikuiset emme salli lasten tulla Kristuksen luokse, niin toimimme Kaikkivaltiaan Jumalan Sanaa ja tahtoa vastaan.

Meillä Suomessa on paljon materiaalista rikkautta: on uusi opetussuunnitelma ja monilla kunnilla hienot opetussuunnitelman mukaiset koulurakennukset. Silti monista kouluista puuttuu se kaikkein tärkein – Jeesus Kristus. Todellisuudessa olemme köyhempiä kuin nuo ränsistyneissä kodeissa ja materiaalisesti köyhissä oloissa elävät romaniperheiden lapset. Heillä on todellista rikkautta, sillä he tuntevat Jeesuksen. Älkäämme estäkö lapsia menemästä Jeesuksen luo.

Kristiina Brask,
Gospel-laulaja, luokanopettaja