Patmos-blogi

Aabelilaiset ja kainilaiset – Veri tuottaa sovituksen osa 3

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: ”Minä olen saanut pojan Herran avulla.” Vielä hän synnytti Kainille veljen, Aabelin. Aabelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä. Jonkin ajan kuluttua Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle. Myös Aabel toi uhrin. Hänen uhrinsa oli lauman esikoisista ja niiden rasvoista. Herra katsoi hyväksyen Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen, mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut.  (1 Ms. 4:1-5a RK)

KAKSI poikaa, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet paratiisin ulkopuolella. Samojen vanhempien lapsia. Samoissa oloissa kasvaneita. Yhtäläisten vaikutusten kohteita. Minkäänlaista erilaisuutta ei näissä veljeksissä huomata – ennen kuin he astuvat Luojansa eteen uhraamaan.

Aabel tuo verisen uhrin ja tulee hyväksytyksi.

Kain tarjoaa omia ansioitansa ja hylätään.

Yhdistävänä Jumalaa koskevana ilmoituksena koko Raamatussa kulkee viesti Jumalasta, joka rakastaa maailmaansa eikä halua, että luoduista yksikään hukkuisi. Äärimmäisessä luotunsa pelastamisen halussa Luoja valmistaa syntiselle pelastustien, joka ei vaadi syntiseltä mitään omaa ansiota: Luoja asettaa maailmankaikkeuteen lain ja opin sijaisuhrista.

Jumala osoitti langenneelle, millä tavalla lähestyä Luojaansa syntiin lankeamisen jälkeen.

Aabel kulki ilmoitettua tietä.

Kain väisti Jumalan osoittaman tien kulkemista ja astui itse luomallensa tielle.

Miksi Kainin uhri ei ollut yhtä otollinen Luojalle kuin Aabelin uhri?

Siksi, että yksi kulki tarkasti Jumalan osoittamaa tietä toisen kulkiessa omaansa.

Ajatteliko Kain, että veriuhrin tie ei ollut esteettisesti kaunis tie?

Eikö pelastuksen tulisi olla myös ulkoisesti kaunista ja hyvää ja hyväksyttävää – jotakin, jossa ilmenisi Luojan suuruus ja hyvyys?

Minä en tahdo tuoda Luojalleni veristä lihamöykkyä. Miten Luoja voisi mielistyä sellaiseen, jota itsekin kauhistun? 

Tässä on hedelmä, omalla työlläni esille kutsuttu, huolellisesti kasteltu ja hoivattu. Onhan tämä kätteni tekojen kaunistama tuote otollisempi kuin tapettu verinen lammas.

Luojani ja Jumalani: ole hyvä ja ilahdu kauneudesta, jonka nyt tuon uhrilahjanani sinulle.

Jotenkin tällä tavalla ajatuksin ja sanoin ja teoin Kain palveli Luojaansa.

Raamatun sana kuljettaa meitä edelleen kaukaisissa tapahtumissa.

Myös Aabel toi uhrin. Hänen uhrinsa oli lauman esikoisista ja niiden rasvoista.

Herra katsoi hyväksyen Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen, mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut.

Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Herra sanoi Kainille: ”Miksi olet vihastunut, ja miksi kasvosi ovat synkistyneet? Eikö ole niin, että jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et, synti väijyy ovella. Se haluaa sinut valtaansa, mutta hallitse sinä sitä!”  (1 Ms. 4:4-7)

KAINILAISET ajattelevat tänä päivänäkin edellä kuvatulla tavalla ja tahtovat taivaaseen omaa tietään.

Kainin tavoin he tuovat Jumalalle uhrina sellaista, joka heidän mielestänsä on hyvää ja arvokasta.

Yhteinen nimittäjä näille aikamme kainilaisille on, etteivät he hyväksy eivätkä suvaitse oppia sovitusverestä.

Ole varma siitä, että oppi, joka halveksii sovituskuolemaan kuuluvaa verta, on pelkkää kainilaisuutta ja kaikkineen vierasta Jumalalle.

Ole varma siitä, että oppi, joka halveksii verta ja hylkää verisovituksen, on perkeleestä.

Näin lausui nuori Urho Muroma. 

Jotka seurasivat suuren herätyspuhujan viimeisiä vaiheita ajassa, saattoivat jälkeenpäin todistaa, ettei Muroma koskaan väistynyt veriopin tunnustamisesta.

Todellisuudessa oli niin, että mitä lähemmäksi ikuisuuden avautuvaa ovea Urho Muroma kulkeutui, sitä vahvemmin hän sitoutui verisovitusoppiin.

Mielessäni on katkelma Muroman puhetta, jonka sisältöä tätä kirjoittaessani tyydyn vapaasti muistelemaan. Niin useasti olen mainittua puhetta vuosien aikana uudestaan ja uudestaan lukenut, että uskallan kiteyttää sisältöä seuraaviin riveihin. Näin Muroma saarnasi Johanneksen kirkossa Helsingissä:

Olkoon ihminen kuinka kaunopuheinen tahansa, niin hän on perkeleestä, jos hän vastustaa verisovitusoppia.

Älä sellaista pappia kuuntele äläkä häneen usko, jos saarnastansa puuttuu pyhä ja kallis sovituksen veri.

Vaikka enkeli taivaasta sellaista saarnaisi, niin kiroa sellainen enkeli ja käske sen palata manalaan: sieltä sellainen henkiolento on kotoisin, ja sinne ikuisiin kahleisiin se kerran lyödään.

SEURAA rinnallani sovitusveriopin linjaa Raamatun ensimmäisessä kirjassa.

Siirrymme 1. Mooseksen kirjan lukuun 8, jakeeseen 20:

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle. Hän otti kaikkia puhtaita karjaeläimiä ja kaikkia puhtaita lintuja ja uhrasi polttouhreja alttarilla.

Tämän raamatunkohdan sisältämän kuvauksen myötä olemme tulleet toiseen armoliittoon Jumalan ja ihmiskunnan välillä.

Ensimmäinen, mitä Nooa tekee, on veren asettaminen itsensä ja syntiensä ja Luojan väliin.

Veri on keskiössä.

Aikajärjestyksessä ensimmäinen armoliitto paratiisissa perustettiin vereen.

Toinen armoliitto perustuu sekin uhrina vuodatettuun vereen.

Aabelin ja Nooan jälkeen kaikki Jumalan lapset ovat kulkeneet samaa tietä: julistaneet sanoin ja teoin, että veressä on synnin sovitus.

Etenemme 1. Mooseksen kirjan lukuun 22, jakeeseen 13:

Kun Abraham kohotti katseensa, hän näki takanaan pässin, joka oli takertunut sarvistaan pensaikkoon. Hän meni, otti pässin ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.

Jeesus sanoi Abrahamin nähneen Messiaan päivän ja riemuinneen näkemästänsä.

En tiedä, milloin tämä tapahtui, mutta kuvittelen, että juuri mainitussa raamatuntekstin käsittelemässä hetkessä Jumala aivan kuin veti auki ajan väliverhon ja näytti Abrahamille Messiaan kuolemassa ristillä ja selitti tapahtumaan sijoittuvan uhrin merkityksen.

Palaa kanssani uhrihetkeen.

Poika on sidottu alttarin rakennelmaan.

Isä tarttuu uhriveitseen, samaiseen, jolla hän teurastaa eläimen.

Isä ei kykene ymmärtämään Luojan vaatimusta. Mutta Luoja on puhunut. Käsky on selvä. Kun Kaikkivaltias on käskenyt tappaa, isän täytyy totella.

Kuvittelen isävanhuksen syleilevän poikaansa.

Viimeistään nyt on isän kerrottava pojallensa, mitä on tapahtumassa.

Millaista taistelua isä saakaan läpikäydä, kärsiä.

Nyt hän on valmis työntämään teurastusveitsen poikansa sydämeen.

Abraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa, mutta Herran enkeli huusi hänelle taivaasta: ”Abraham, Abraham!” Hän vastasi: ”Tässä olen.”

Enkeli sanoi: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, koska et kieltänyt minulta ainoaa poikaasi.”  (22:11-12)

TOTESIT raamattuteksteissä esiintyvän ilmaisun Herran enkeli.

Raamattua Jumalan Sanana kunnioittavissa tutkimuksissa korostetaan, että mainittu nimitys tosi asiassa on yksi niitä salanimiä, joilla tunnistetaan Jumalan Poika – Pyhän Kolminaisuuden toinen Persoona – eli Herra Jeesus Kristus.

Miten tärkeä onkaan tämä huomio.

Siis: Herra Jeesus Kristus käy neuvoa antavan keskustelun Abrahamin kanssa. Aiheena Abrahamin oman pojan säästäminen uhrikuolemalta.

Puhuessaan Kolminaisuuden toinen Persoona täysin tietoisesti käsittelee ei pelkästään Abrahamin pojan Iisakin kohtaloa.

Profeetallisesti Jumalan Poika puhuu omasta kohtalostansa!

Lue ajatuksella seuraava Ilmestyskirjan tekstijae:

Sitä (Antikristusta) kumartavat kaikki maan päällä asuvat – kaikki ne, joiden nimi ei ole kirjoitettuna maailman perustamisesta alkaen teurastetun Karitsan elämänkirjaan. (13:8)

Siis: jo ennen kaikkeuden luomista Jumalan käsissä oli dokumentti, josta paljastuvat pelastuvien nimet – ja pelastuneitten autuuden syy: teurastettu Karitsa, pelastuvat verellänsä maailmasta itsellensä ostanut Jumalan Poika.

Hän, jota Vanhan testamentin profetiassa esitellään myös nimellä Herran enkeli.

Palaamme Iisakin uhraamisen tilanteeseen.

Herra Jeesus Kristus vapauttaa Abrahamin poikansa uhraamisesta. Miksi? Koska Iisakin uhraamisen tarve hukkuu siihen yhteen ainoalaatuiseen uhriin, jonka Isä kerran on antava Golgatalla, kun Hänen ainoa Poikansa kuolee viattomana ja synnittömänä maailman syntisten sijaisuhrina.

Tässä yhdessä ainoassa katkelmassa ihmiskunnan pelastushistoriaa näet Jumalan rakkauden suunnattomuudessaan.

Meidän on tänään mahdollista nähdä ja ymmärtää, mitä Abrahamilta salattiin.

KUN käännämme katseemme Golgatalle, emme kuule mitään ääntä, joka käskisi säästämään Poika.

Ei!

Jumala antoi Poikansa kuolemaan – ”viattoman syyllisten edestä, vanhurskaan väärien edestä”.

Näin olemme tutkistelussamme hetkessä, jossa saamme kohdata erään tärkeimmistä Vanhan testamentin lukujen sisällöstä: 2 Moos. 12:13.

Ja veri on oleva merkki, teille suojelukseksi taloissa, joissa olette, sillä kun minä näen veren, niin minä menen teidän ohitsenne, eikä rangaistus ole tuhoava teitä, kun minä rankaisen Egyptin maata.

Kun Jumala haluaa pelastaa syntisen kadotuksesta taivaaseensa, Hän ei etsi hyviä päätöksiämme, kyyneleitämme, rukouksiamme, töitämme – ei edes uskon tekoja.

Kun Jumala haluaa pelastaa syntisen, Hän etsii veren merkkiä!

Onko syntinen paikoittanut itsensä puutteineen ja heikkouksineen ristin veren alamaisuuteen?

Onko veri suojana?

Sovitusveri?

Israelin tuli sivellä verellä oviensa pihtipielet ja päälliset.

Kynnystä ei saanut verellä merkitä.

Miksi ei?

Jumala ei tahdo eikä koskaan salli, että veri tulisi jalkain alle poljetuksi!

Mutta sitä maailma tänäkin päivänä tekee – murheellista kyllä.

Uskalla sinä, kristitty, olla toisenlainen kuin maailma, jossa elät.

Maailma pilkkaa ja ivaa ja ylenkatsoo Jumalan Pojan kallista verta.

Älä anna maailman harhauttaa sinua pelastustotuuden sydänkohdassa.

Karitsan veressä on ainoa turvamme ja toivomme.

Vaikka kokoaisimme yhteen kaikki hyvät työmme, emme niillä voisi peittää syntejämme.

Hyviä töitä täynnä oleva elämä ei tuota sinulle pelastusta.

Kristillinen toimintamme tai ahkeruus kotiseurakuntamme tai yhteisömme riennoissa ei puhu Jumalan edessä puolestamme.

On tukeuduttava yhteen ainoaan – Jumalan Karitsan uhriveren ansioon – sillä vain ja yksin veri riittää syntisen sovitushinnaksi.

TOKI kristityn tulee toimia ja uhrata Kristuksen valtakunnan hyväksi, mutta vaikka viimeisen roposi antaisit kolehtilippaaseen, ei se sinua autuaaksi tekisi valkean valtaistuimen edessä.

Mutta veri! Jeesuksen Kristuksen pyhä veri!

Kun kuoleman enkeli murhayönä kulki Egyptin maan halki, surmattiin moraalisesti arvioituna sekä hyvät ja pahat. Kuoleman enkeli meni jokaiseen tilaan, joka ei ollut verellä merkitty. Siellä, missä veri oli pihtipielissä, siellä enkeli kulki ohitse, vaikka sisällä olevat olisivat olleet pahimpia pahantekijöitä.

Elävä karitsa ei voinut estää kuoleman enkelin astumista israelilaisten koteihin pääsinyönä. Vain vuodatetussa veressä oli voima.

Vuosia sitten Kristillisen keskuksen tiloissa eräänä pääsiäisajan iltana maailmassa viisautta hankkinut henkilö lähestyi minua haluten väitellä kuulemastansa. Olin toista tuntia puhunut sitä, mistä tässä kirjoitan, eli veren voimasta. Keskustelimme pitkään. Kun erosimme, mies oli syvissä mietteissä. Hän totesi mielellänsä haluavansa uskoa, niin kuin olin opettanut ja nyt keskustelussa toistanut – mutta hän ei voinut uskoa. ”Mikä tahansa muu kelpaisi minulle, mutta ei tuollainen teurastamouskonto.”

On oletettavaa, että egyptiläiset kulkiessaan Goosenin maan läpi nähdessään israelilaisten tahraavan ovia verellä pitivät näitä hulluina. Egyptiläisten oli mahdotonta käsittää, miksi orjakansan kotien kaikki ovet olivat verellä merkityt. Mutta kuoleman enkeli ilmestyi, ja vain verellä merkityt kodit Goosenin maassa saivat levätä pelastuksen liitossa.

Lue sarjan muut osat:

Osa 1, Osa 2

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *