Patmos-blogi

Kainilaisten tie – Veri tuottaa sovituksen osa 2

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Jumalalle kiitos kuolemasta! Mitä? Onko blogisti menettänyt järkensä – ainakin hengellisen totuuden tajunnan – valon! Kuolema on Raamatun keskeisen opetussanan mukaisesti seuraus ja tuomio syntiin lankeamisesta. On hengellistä idiotismia kiittää kuolemasta. Vielä enemmänkin: se on syvimmän tason hengellistä harhaa – perkeleellistä ajattelua. Näinkö ajattelet? Ymmärrän sinua. Näin minäkin kerran ajattelin, kunnes Jumalan sanan valo sytytettiin pimeässä sielussani ja aloin nähdä sisälle Jumalan pyhien aivoitusten maailmoihin. Tällaiselle löytöretkelle kutsun sinua, lukijani, mukaan tämänkertaisessa yhdistetyssä viikkoblogissani ja opetuskirjeessä.

RAKKAUS syntiin langenneeseen Aadamiin saattoi Jumalan ajamaan hänet puolisonsa kera ulos paratiisista.

Ettei hän ojentaisi kättänsä, ottaisi elämän puusta ja söisi sekä eläisi iankaikkisesti.

Näin Pyhä Henki selittää syntiinlankeemukseen liittyviä tapahtumia.

Langenneinakin Aadam ja Eeva elivät kuolemattomuuden hedelmän nauttija-asemassa paratiisissa.

Paratiisissa heillä oli johonkin mittaan ja määrään kestävä ajallinen olevaisuus – mutta heidän sisimpänsä ei enää resonoinut Jumalan, Luojan, äänelle. Ihmissuvun ensimmäiset elivät satoja ja satoja vuosia ennen ruumiillista kuolemaa. Mutta sielun, joka syntiä teki, täytyi kokea kahdentasoinen kuolema: hengellinen kuolema eli ero Luojasta – ja ajallinen kuolema todistuksena synnin isäntävallasta ihmisessä.

Jumalan kuva oli pirstaleina.

Jumalan tahtoa vastaan ajatuksin, sanoin ja teoin protestoineen hengelliseksi johdattajaksi oli tullut käärme: perkeleen, Luojan ykkösvihollisen, lihallinen manifestoituma, asumus. Antikristus paratiisissa.

Aadam ja puolisonsa olisivat voineet elää paratiisissa kymmenen tuhatta vuotta – miljoona vuottakin! –  kuitenkin jatkuvasti käärmeen petoksen osallisuudessa. Paratiisin ulkopuolelle karkotettuna todellisuudessa Aadam ja perheensä ja koko ihmissuku löysivät ainoan mahdollisen turvan: Kristuksen kanssa Jumalassa kätketyn aseman ja tilan.

SIIRRY kanssani Raamatun alkukertomuksissa 1. Mooseksen kirjan 4. lukuun.

Luemme jakeista 3 – 5 seuraavaa:

Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle.

Myös Aabel toi uhrin. Hänen uhrinsa oli lauman esikoisista ja niiden rasvoista. 

Herra katsoi hyväksyvästi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen, mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Kaksi poikaa, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet paratiisin ulkopuolella. He olivat samojen vanhempien lapsia, kasvoivat samoissa oloissa, saman vaikutuksen alaisuudessa. Mitään erilaisuutta ei huomata heissä – ennen kuin he menevät uhraamaan Jumalalle.

Aabel tuo esiin syyttömän veren, ja hänen uhrinsa hyväksytään.

Kain tulee omaa tietään pyrkien parhaimpaansa – ja hänet hylätään.

Epäilemättä Jumala osoitti langenneelle ihmissuvulle alkuvanhemmista aloittaen, miten langenneitten tulisi lähestyä Luojaansa.

Aabel kulki Jumalan avaamaa tietä.

Kain kulki itse valitsemaansa tietä.

Kenties Kain selitti, että veren näkeminen oli hänelle vastenmielistä. Kenties Kain oli hempeämielinen eikä voinut suvaita syyttömän eläimen asettamista surmattavaksi syyllisen sijaisena ja puolesta.

Kenties Kain totesi itsekseen: ”Minä en tahdo veristä karitsaa. En pidä teurastususkonnosta. Tässä on kaunis vihreä hedelmä, jonka työlläni olen esiin kasvattanut. Aivan varmaan se näyttää Jumalan silmissäkin kauniimmalta kuin veri. Olkoon tämä minun kaunis uhrini.”

Maailmassa on paratiisin päivistä alkaen elänyt aabelilaisia ja kainilaisia. 

Edelliset kulkevat viattoman uhriveren tietä. 

Jälkimmäiset ylenkatsovat sovitusveriopin.

Sinun elämäsi ainoa todella vakava ja tärkein valinta on siinä tiessä, jota lähdet kulkemaan, kuvitellen päämäärässä olevan sinulle avoin taivaan portti.

Mikä on sinun pelastusoppisi?

Oppi, joka halveksii sovitusverta, on perkeleestä.

Olkoon ihminen miten uskonnollinen tahansa – olkoot hänen uskonnolliset sanansa miten hurskaita ja kaunopuheisia tahansa – hän on perkeleestä, jos hän vastustaa ja pitää tarpeettomana ja aliarvioi, pilkkaa ja hyljeksii oppia sovitusverestä.

Ilman sovitusveren suojaa ihminen päätyy helvetin kadotukseen, olkoon hänen elämänsä miten uskonnollista, hurskasta, moraalista ja siveellistä tahansa.

Vaikka enkeli taivaasta julistaisi evankeliumia, josta puuttuu sovitusveren ydin, hänen julistuksensa ei tule taivaasta vaan helvetistä. Hänen evankeliuminsa on valhetta, valhetta, valhetta.

ETENEMME 1. Mooseksen kirjassa lukuun 8. Luemme jakeista 20 – 22:

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle.

Hän otti kaikkia puhtaita karjaeläimiä ja kaikkia puhtaita lintuja ja uhrasi polttouhreja alttarilla.

Kun Herra tunsi miellyttävän tuoksun, hän ajatteli sydämessään: ”Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, sillä ihmisen sydämen taipumukset ovat pahat hänen nuoruudestaan saakka. Minä en koskaan enää tuhoa kaikkea, mikä elää, niin kuin nyt olen tehnyt.

Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.

Huomioi tarkoin, mitä nyt kirjoitan:

Kirjastossani on selitysteoksia, joista joissakin jätetään täysin käsittelemättä jakeen 22 yhteys kahteen sitä edeltävään jakeeseen. Joissakin teoksissa ohitetaan mainitsemani jae huitaisevin huomioin.

Se on niin väärin.

Lue niin kuin on kirjoitettu:

Ensiksi Jumala ilmoittaa, miten Hän arvostaa Nooan polttouhria – syyttömän veren vuodattamista uhrissa.

Sitten Jumala toteaa, ettei Hän koskaan tulisi uudistamaan Nooan päivien tuomiotekoansa.

Ja sitten jakeessa 22 ovat nuo merkilliset, joidenkin mielestä niin asiayhteyteen sopimattomat sanat Nooa-kuvauksen liitteeksi.

Kylvön ja leikkuun laki! 

Mitä tekemistä tällä lailla on veriuhrin kanssa?

Kaikkea! Kaikkea!

Kun syntinen uhraa veriuhrin, Jumala sitoutuu anteeksi antamiseen yhtä ehdottoman varmasti kuin vuodenajat seuraavat toistansa!

”Kun Herra tunsi miellyttävän tuoksun…”.

Silloin Herra ajatteli sydämessään.

Silloin!

Muista – tämä alkoi paratiisissa.

Jumala teurasti syyttömän ja peitti vuodatetun veren uhrilla syyllisen syyllisyyden.

Moodyn Raamattuopistossa Chicagossa on museotila, jossa on nähtävänä ja tutkittavana Moodyn elämään liittyvää aineistoa.

Itärannalla Northfieldissä on toinen Moodyyn liittyvä museo. Olen käynyt sielläkin.

Kummassakin museotilassa on keskeisellä paikalla Moodyn hänen omien sanojensa mukaan tärkeimmästä koskaan ja useimmin puhumastansa saarnasta irrotettu tekstilainaus:

”Eivät hyvät päätökset, kyyneleet, rukoukset, katumus, ei työ eikä usko – vain Jeesuksen Kristuksen Jumalan Karitsan sovitusveri pelastaa helvetistä.”

Saarnan otsikkona ovat sanat: Pelastusveri Vanhassa ja Uudessa testamentissa.

Nuoruuteni kokemuksiin kristillisyydestä kuului osallistuminen setlementtitalon tiloissa uskontoseminaariin, jossa mainitun liikkeen pappisedustaja pyrki todistamaan, miten päivinämme saamme elää valistuksellisen uskonnollisuuden ajassa. Ja sitten puhuja tokaisi: ”Onnellista ja siunattua, ettemme enää elä teurastushuoneuskonnon aikaa, jolloin kansalle opetettiin, että taivaaseen pääsee verihurmeen punaista tietä.”

Tuhannesti ja tuhannesti ja tuhannesti: yksi ainoa tie vie taivaaseen tänäänkin! Tämä yksi ainoa tie on – Jeesuksen Kristuksen pyhän uhriveren tie.

Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista. – Hepr.  9:22

1. MOOSEKSEN KIRJA 22:13:

Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon.

Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.

Niin Jumala rakasti Aabrahamia, että säästi hänen – Aabrahamin — pojan.

Ja niin Jumala rakasti maailmaa, ettei säästänyt omaa Poikaansa, vaan antoi Hänet kaikkien pelastuvien edestä sijaiskuolemaan.

Jeesus sanoi, että Aabraham näki Kristuksen päivän ja riemuitsi.

En tiedä, milloin hän sen näki, mutta kuvittelen mielessäni, että Jumala veti syrjään ajan väliverhon ja näytti hänelle Golgatan veriuhrin jossakin aikayhteydessä Iisakin uhraamisprosessissa.

Lue edellä mainitsemani raamatunkohta. Tarkastele avautuvan tekstin avulla Aabrahamin uhripaikkaa.

Tuossa on alttari – Jumalan käskyn mukaisesti tarkoin rakennettu.

Herra on käskenyt Aabrahamia ottamaan ainoan poikansa – rakkaan poikansa! – sitomaan ja teurastamaan hänet. Uhrina.

Poika on sidottu, kaikki on valmiina.

Isä nostaa uhriveitsensä. Hän ei kykene ymmärtämään kaiken tarkoitusta – tuska oman poikansa uhraamisesta on suunnaton. Mutta Jumala on käskenyt.

Vanha isä syleilee poikaansa ja ilmaisee hänelle toistaiseksi salaamansa todellisuuden. Millaista tuskaa saakaan isä kärsiä!

Nyt hän on valmis työntämään uhriveitsen poikansa sydämeen.

Ja silloin – silloin – ääni taivaasta keskeyttää tapahtuvan:

Aabraham. Aabraham, älä satuta kättäsi poikaan.

Kiiresti nyt, lukijani!

Katso toiselle vuorelle!

Katso Golgatalle!

Kuuntele tarkasti!

Kuuletko mitään – heikkoa – pienen pientäkään ääntä, joka keskeyttäisi Isän kättä lyömästä uhriveistä Poikansa sydämeen?

Kuuletko?

Et kuule!

Jotakin kuulet:

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!

Tiedäthän, miksi Golgatalla tapahtui se, mitä siellä tapahtui?

Isä hylkäsi Poikansa.

Isä antoi kuoleman enkelille vallan Poikansa ylitse.

Rakastan ortodoksikirkon hiljaisen viikon liturgisessa rukouksessa usein toistuvaa lausetta: Kuolemalla kuoleman voitti. Totisesti. Amen.

Koska Jeesus Kristus kuoli Isän uhriveitsestä, sinun ei tarvitse kuolla, kun sinä ajallisesti kerran kuolet.

Sinulle avataan kunnialaulujen ja taivaan urkujen pauhinassa kultakaupungin portit.

Sinulla on pelastus. Lahjana.

SYNNYIN vuonna 1942. Sotalapsena. Yksinhuoltajan lapsena. Aviottoman äidin lapsena. Isä oli upseeri rintamalla. Sota rakensi vähän ja tuhosi paljon.

Olen joskus kirjoittanut, että oli erityisen kovaa asua Helsingin Eirassa, jossa ihmiset olivat perheellisiä, rikkaita, hyvin voivia, onnellisia. Naapurit kielsivät lapsiansa leikkimästä minun kanssani – olinhan äpäräpoika. Ties mitä minusta tarttuisi hyvien perheitten hyviin lapsiin.

Paikalla, missä nyt on Venäjän tasavallan suurlähetystön massiivi rakennuskompleksi, oli lapsuuteni vuosina synnytyssairaala. Siinä sairaalassa minä synnyin.

Venäjän suurlähetystöä vastapäätä sijaitsi lapsuudessani ja sijaitsee edelleen pienehkö kaunis punatiilinen roomalaiskatolinen kirkkorakennus.

Muistan, että kirkon ulkoseinässä sisäänkäynnin puoleisella päätyalueella oli lapsuudessani krusifiksi, ristille naulittu kuoleva Herra Jeesus Kristus.

Krusifiksin alla tuohon aikaan oli muistaakseni kaksikin vaihtelevaa tekstitaulua. Yhdessä luki: Näin paljon on Jumala rakastanut maailmaa. Toisessa taulussa oli jokin henkilökohtaisempi tekstimuoto. Sellaisina päivinä, kun olin saanut koulussa selkääni kavereilta, ja minua oli pilkattu ja häväisty ja haukuttu äpäräksi ja porton pojaksi, tapanani oli joskus jopa juosten kiirehtiä Tehtaankadun länsipäästä, jossa oli kouluni, itäpäähän samaa katua, jossa oli mainitsemani kirkko. Posket kyynelien polttamina ja keho lyöntien tulessa seisoin krusifiksin edessä ja rukoillen pyysin, että eihän Jeesus Kristus vielä minua ole unohtamassa, vaan on kanssani kaikessa kivussa ja peloissani ja kaikessa, kaikessa…

Puolisataa vuotta sitten silloisen elämäni kaikkein rakkain ihminen oli joutunut pelottavaan vaikeaan leikkaukseen. Tiesin leikkausajan. Huolehdin siitä, että mikään työtehtävä ei tuona päivänä mainittuun aikaan estänyt minua rukouksin osallistumasta leikkauksen kulkuun. Olin tuohon aikaan radikaalisti helluntailainen kristitty. Mihin menin ollakseni hiljaa Jumalan lähellä, itkemään ja anomaan ihmettä leikkaussalissa tapahtuvaan?

Menin Tehtaankadun roomalaiskatolisen pikkukirkon hiljaisuuteen, istuutuen mahdollisimman lähelle seinän ulkopuolella olevaa krusifiksia.

Jumala tuntee meidät tomuksi.

Jumala elää peloissamme ja epäilyksissämme ja heikossa uskossamme.

Ristin jokin sakara ulottuu aina juuri siihen ilmansuuntaan, jossa sinä kulloinkin elät pelkojesi ja tarpeittesi kanssa.

Kristillisen jumalanpalveluksen minulle tärkeimmät sanat ovat kiteytyneet kahdeksi lauseeksi:

Sinun edestäsi annettu.

Sinun edestäsi vuodatettu.

Vuodatettu!

Inkarnaation ihme oli suunnaton. Jumala annettiin neitsyen kohdun kautta minua varten.

Mutta annettu Poika oli edelleen vapaa.

Siksi perkele kiusasi Kristusta. Sai kiusata.

Suurta oli Jeesuksen antaminen minua varten.

Mutta suurinta – kaiken sinetöivää – kaiken täydelliseksi tekevää – oli pyhän veren vuodattaminen. 

Siksi sunnuntaisin kotiseurakunnassamme Pyhän Sydämen Kappelissa halajan alkusoitosta lähtien ennättämistä ennen kaikkea liturgian siihen vaiheeseen, jolloin – ainakin ennen pandemiaa – sain olla polvillani, kun minua palveltiin ja kuin sinetiksi sanottiin: Sinun edestäsi vuodatettu. 

Inkarnaatio oli ihme.

Vasta Pyhä Veri tekee ihmeestä juuri minulle kuuluvan – minulle mahdollisen – todellisuuden. En ole enää sivusta ihmettelijä. Olen yhtä verta Hänen kanssansa!

En nähnyt tietä, en auttajaa, näin silloin kallihin veren…. Kiitos, Jeesus.
Kiitos, Jeesus, verestäsi – kalliista, kalliista verestäsi!

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (1)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Tapio Tuominen

    2 Kor. 5:19 julistaa, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa pyyhkimällä maailman rikkomukset pois. Jumalan Karitsa otti pois maailman synnin, joten Jumalalle ei ole enää olemassa syntiä, jonka Hän lukisi maailmalle syyksi.

    Koko maailma on näin ollen sovitettu.

    Tästä kertovat myös Kol. 1 ja Room. 5. Kaikki niin maan päällä kun taivaassa on sovitettu Jeesuksessa Kristuksessa. Ja tämä siis tapahtui meidän ollessamme JUMALAN VIHOLLISIA. Jumala toisin sanoen sovitti Kristuksen ristillä VIHOLLISENSA itsensä kanssa. Me kaikki olimme pois poikenneet ja ymmärrykseltämme pimentyneet, ja Jumala sovitti meidät OLLESSAMME HÄNEN VIHOLLISIAAN.

    Jumalalla ei ole Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen enää mitään, mistä Hän maailman tuomitsisi.

    Ja koska Raamattu ei voi olla ristiriidassa itsensä kanssa, 2 Kor. 5. luvun jakeen 20 loppuosa “antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” on täysin järjettömästi ja virheellisesti suomennettu. Sen tulisi kuulua: “Hyväksykää se, että Jumala sovitti jo teidät itsensä kanssa [Hyväksykää se samalla tavalla kuin oikeussalissa syyttömäksi julistettua kehotetaan hyväksymään kohdalleen osunut vapauttava tuomio, koskapa tuo tuomio ei enää muuksi muutu].”