Aborttikeskustelu, uskonnolliset argumentit ja kunnon perustelut

Alexander Puutio työskentelee New Yorkissa YK:n pääsihteeristön lakimiehenä ja on, kuten hänen artikkelinsa yhteydessä kuvaillaan, ”suomalaista monipuoluejärjestelmää Brooklynissä kaipaava nyanssin sekä syvästi vastavuoroisen keskustelun puolestapuhuja”. Hänen artikkelinsa on otsikoitu seuraavasti: ”Alexander Puution kolumni: Häpesin pohjoismaista ajatusmalliani, kun keskustelin aborttiklinikalla kätilönä toimivan tuttavani kanssa”. Artikkelin ingressi toteaa, että: ”Yhdysvalloissa on tarkoituksellisesti tulehdutettu keskusteluilmapiiri, kirjoittaa Puutio.”

Puution artikkeli on monessakin mielessä erittäin hyvä ja osuva. Se kannattaa lukea kokonaisuudessaan ja ajatuksella. Pohdin seuraavassa joitakin Puution artikkelin esiin nostamia näkökulmia ja teen niistä muutamia tärkeitä johtopäätöksiä.

Puutio katsoo osuvasti, että hihamerkkeihin sopivat iskulauseet ovat huolellisesti valmisteltujen älyllisten argumenttien sijaan uskontunnustuksia, jotka vahvistavat ryhmävälejä ja aktivoivat omia joukkoja petollisen tehokkaasti. Hänen mukaansa identiteettipoliittinen epä-älyllinen populismi on jakanut kansan USA:ssa. Juuri näin on asianlaita. Tällaista on saanut aikaan radikaali identiteettipolitiikka, jota USA:n vasemmisto on Obaman ajoista alkaen soveltanut keihäänkärkenään, ison rahan bisneksen ja valtamedian vahvalla tuella.

Puutio havaitsee selkeästi, että monen muun poliittisen vientituotteen tavoin yhdysvaltalainen ’sloganomiikka’ on jo rantautunut Suomeen. Esimerkiksi amerikkalaisen naisoikeusliikkeen ’my body my choice’ on Atlantin ylittäessään kääntynyt mainiosti yli 50 000 allekirjoitusta keränneeksi OmaTahto2020 -kansalaisaloitteeksi – jota kommentoin 17.2.2020 päivätyssä Oikean Median artikkelissani ”Kristillisyys ja arvokonservatismi totalitaarisen aggression kohteina EU:ssa” – aborttilain muuttamiseksi itsemääräämisoikeusperusteiseksi.

Juuri näin on. Kuten olen aiemmin itsekin todennut, suomalainen populistinen vasemmisto, edistyneistö, harrastaa iskulauseidensa kopioimista suoraan USA:n vasemmistolta ja tuo nämä sovellukset sellaisinaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja politiikkaan ja tarjoilee niitä annetusti sitovina velvoitteina, ihmisoikeuksien ja edistyksen nimissä. Mutta kuten Puution kritiikkikin osoittaa, tällainen ei ole älyllistä argumentaatiota.

On merkille pantavan kunnioitettavaa, että Puutio avoimesti myöntää oman ajattelunsa abortista olleen ennen Yhdysvaltoihin muuttamista sokeaa automaatiota ja että hän on joutunut häpeämään sokean automaattisesti omaksumaansa pohjoismaista aborttiajattelumalliaan amerikkalaisen aborttiklinikan kätilön tarjottua hänelle konkreettisia reaalimaailman konservatiivisia faktoja aborttiin liittyen. Näinkin siis voi käydä, että pohjoismaisia punaisenliberaaleja ideologisaatteellisia uskomuksia ja sokeita automaatioita voi todellakin joutua häpeämään ja että ne eivät annetusti olekaan ainoita mahdollisia ja että Suomesta saadut ideologisesti korrektit puheohjeet eivät aina riitäkään.

Tällaisen asiaintilan kohtaaminen ja sen havaitseminen, että kaikki amerikkalaiset konservatiivit eivät olekaan kuutiopäitä ja että hekin kykenevät esittämään järkiperäisiä näkökantoja vakaumustensa tueksi, on varmasti kova paikka eurooppalaiselle liberaalille edistykselliselle, joka itse katsoo aina olevansa absoluuttisen yksisilmäisesti historian oikealla puolella, kuten marxilaisen materialistisista uskomuksista kumpuava ja nykyään usein kuultu sanonta kuuluu. Abortilla on kuitenkin aina verisen ruumiilliset ja todelliset jälkiseurauksensa.

Itsemääräämisoikeusfeministien kannattaa miettiä sitäkin todellisuutta, että aborttien uhreina on runsaasti naispuolisia sikiöitä. Vaikka Puutio toteaa, ettei hänen myönteinen perusvakaumuksensa abortin osalta olekaan muuttunut ja vaikka hän edelleen käyttää termiä ”mahdollisen elämän alun katkaisu”, on Puution kannustus vastakkaisten näkemysten aidon ymmärtämisen ja älyllisen käsittämisen edistämiseksi erittäin hyvää ja myönteistä. Puutio on joka tapauksessa ymmärtänyt oleellisia ydinpointteja ja on niin sanotusti tullut laajentaneeksi tajuntaansa rakentavaan suuntaan. Puution kyky tietynlaiseen rakentavaan itsekritiikkiin on myönteisesti merkille pantavaa.

Erittäin mielenkiintoista on myös se, että Puutio katsoo, että konservatiivikristittyjen julkisuudessa esittämät abortinvastaiset ja elämää puolustavat kannat pohjautuvat usein uskontoon ja että vanhana agnostikkona uskonnollisten argumenttien alasampuminen onnistuu häneltä rutiinilla.

Tämä on mielenkiintoista ensinnäkin siksi, että filosofisesti tarkasteltuna ei ole mitenkään itsestään selvää, että agnostisismin puolesta kyettäisiin esittämään sellaisia argumentteja, jotka jotenkin kerta heitolla kykenisivät lyömään laudalta uskonnolliset eli esimerkiksi klassisen teismin puolesta esitetyt filosofiset argumentit ja klassiseen teismiin nojaavan eettisen argumentoinnin. Akateemisen filosofian, uskonnonfilosofian ja teologian näkökulmista tarkasteltuna asia ei lainkaan ole sellainen eikä niin yksiselitteinen kuin Puutio esittää, itse asiassa tilanne on täysin päinvastainen. Klassisen teismin ja sitä myöden kristinuskon puolesta voidaan esittää hyvinkin vahva filosofinen ja erittäinkin metafyysinen argumentatiivinen näyttö.

Mutta, itse asiassa, Puutio tuskin tarkoittaakaan toteamuksellaan sitä, että millaiset asetelmat oikeasti ovat akateemisen filosofisen keskustelun näkökulmasta arvioituna. Puutio tarkoittanee sitä, että todellisuudessa arvokonservatiiviset kristityt todellakin pääasiallisesti tarjoilevat niin sanotusti uskonnollisia argumentteja yhtä hyvin aborttikeskustelussa kuin joissakin toisissakin yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Ja nämäkin saattavat usein olla esitystavaltaan ja joskus sisällöltäänkin kovin kevyitä, epäselviä ja epä-älyllisen epäargumentatiivisia.

Ei olekaan mikään ihme, että tällaisista uskonnollisista argumenteista syntyy vaikutelma, että ne on helppo ampua alas ja että arvokonservatiivisten kristillisten vakaumusten puolesta ei ole tarjolla kunnollisia älyllisiä ja julkisessa keskustelussa kestäviä ja sitovia perusteita. Puutiota ei siis oikeastaan voikaan arvostella siitä, että hän on antanut itselleen hahmottua sellaisen vaikutelman uskonnollisten argumenttien alas ampumisen helppoudesta kuin on.

Tältä osin voidaankin todeta, että myös arvokonservatiivisilla kristityillä on itsekritiikin harjoittamisen tarvetta mitä tulee siihen, miten julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa argumentoidaan älyllisesti kestävästi ja huolellisesti punnituin argumentein ja perusteluin.

Konservatiivisten kristittyjen on varmasti syytä kohentaa intellektuaalista ja teologista otettaan luomisen teologian, yleisen ja luonnollisen ilmoituksen sekä näihin nojaavan luonnollisen teologian saralla. Varsinkin monissa protestanttisissa ja etenkin herätyskristillisissä pietistishenkisissä piireissä – kuten taustoitan Oikean Median 7.2.2020 päivätyssä artikkelissani ”Runebergin mukaan runouden tulee kirkastaa Jumalaa kuvaamalla maailmaa ja elämää totuudelle uskollisesti” – ollaan käytännössä suorastaan eksytty hylkäämään kokonaan paneutuminen Jumalan yleisen ilmoituksen ja luomisen teologian todellisuuksiin ja hylkäämään niiden älyllisten ja metafyysisten kysymysten ja argumenttien pohtiminen, jotka elimellisesti ja välttämättä sisältyvät luonnollisen teologian alaan ja luomisen teologian sisäistämisen ja siihen sitoutumisen seurauksiin.

Sama koskee niin kutsuttua luonnollisen lain etiikkaa ja luonnonoikeutta. Vanhaprotestanttinen puhdasoppinen uskonpuhdistusteologia kyllä tunnusti, aivan samaan tapaan kuin roomalaiskatolinenkin teologia, yleisen ilmoituksen, luonnollisen lain etiikan ja näistä kumpuavan luonnollisen teologian myönteisen ja tarpeellisen merkityksen paitsi teologian kannalta yleensä myös filosofisen uskon puolustuksen kannalta erityisesti.

Vankka älyllinen ja filosofinenkin argumentaatio ja luonnollisen yleisiin perusteisiin vetoaminen ovat historiallisesti olleet luonteenomaista klassiselle kristilliselle ajattelulle ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyvälle keskustelulle aina kirkkoisien ajoista ja keskiajan suurista teologifilosofeista alkaen. Sen sijaan nykyään näyttää valtavirtaa olevan usein hengellisen hurskauden kaapuun puettu mutta sisällöllisesti heppoinen fideistinen asennoituminen, jossa näkemysten perustelut johdetaan pääasiallisesti omasta subjektiivisesta uskosta, väistetään vakavan haastavat filosofisteoreettiset kysymyksenasettelut ja jätetään niin sanottu järjen ja älyn maailma auliisti epäuskoisten filosofioiden ja aatevirtausten valtaan.

Tällainen asennoituminen tulisi korjata ja tulisi palata niille linjoille, joita apostoli Paavali edusti.

Kuten ilmenee esimerkiksi Apostolien tekojen luvun 14 jakeista 15–17 ja luvun 17 jakeista 16–34, apostoli Paavali sovelsi vahvaa luomisen teologiaa, yleisen ilmoituksen todellisuutta ja luonnollista teologiaa. Paavali väitti, että Jumala on antanut todistuksen itsestään, joka voidaan päätellä luonnonoikeudellinen hyvä ja oikea ymmärtämällä, Roomalaiskirje 2:14–15,  ja maailmaa ja sen ilmiöitä kokemusperäisesti havainnoimalla. Paavalin ja Barnabaan mukaan: ”…ja kuitenkaan hän [Jumala] ei ole ollut antamatta todistusta itsestään, sillä hän on tehnyt teille hyvää, antaen teille taivaasta sateita ja hedelmällisiä aikoja ja raviten teidän sydämenne ruualla ja ilolla”.

Kreikkalaisen filosofian kehdossa Ateenassa Paavali nimenomaan hakeutui keskusteluihin sen ajan älyllisfilosofisen eliitin eli materialistisateististen epikurolaisten ja olevaisuuden rationaaliseen järjestykseen uskovien stoalaisten filosofien kanssa ja väitteli heidän kanssaan eli argumentoi näille filosofeille kristillisen uskon pätevyyden puolesta. Paavali ei luovuttanut filosofiankaan alaa epäuskolle eikä virheellisille järjen päätelmille, vaan painotti, kuten Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeissa 19–20, että Jumalasta voidaan tietää jotakin ja että tällainen Jumalaa koskeva tieto on jopa ilmeistä, koska Jumalan yleinen eli luonnollinen ilmoitus on todellisuutta.

Merkille pantavaa on, että Paavalin mukaan tämä ilmoitus tekee Jumalan olemassaolon todellisuuden ilmeiseksi kaikille ihmisille, ei vain uskovaisille. Mutta Jumalan olemassaolo ja siitä kumpuavan eettisen ja hengellisenkin vastuun olemassaolo tulee osoittaa tarkkailemalla Jumalan tekoja, jotka maailma, Jumalan luomakunta, tekee ihmiselle nähtäviksi. Kokemusperäisesti havaittavissa olevista tämänhetkisistä seurauksista voidaan pätevästi päätellä niiden alkuperäiseen syyhyn, Jumalaan. Paavalin argumentointi on, lajityypillisesti ja niin kutsutusti, kosmologista.

Paavali puhuu ”Jumalan näkymättömästä olemuksesta”, jollaisen olemassaolon todellisuuteen voidaan ja tulee päätyä tiedollisesti, kokemusperäisiä ja kaikille ihmisille tunnetusta arkimaailmasta peräisin olevia syy- ja seuraussuhteita analysoimalla ja niistä johdonmukaisia päätelmiä tekemällä. Paavali siis suoraan velvoittaa sekä teologiseen että filosofiseen ajatteluun ja pätevään argumentointiin. Tällaista tarvitaan asiassa kuin asiassa, varsinkin julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, joka liittyy vahvasti etiikan alaan. Kuten Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 26–27 osoittavat, Paavali perusti pätevän eettisen argumentoinnin nimenomaan luonnon ja luonnollisen sekä teleologisuuden eli päämäärähakuisen suuntautuneisuuden käsitteisiin.

Kirjoitan seuraavasti, kirjani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019) sivuilla 18–21:

Teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian professori Lauri Haikola (1917–1987) lukeutuu merkittävimpiin suomalaisiin Lutherin ja luterilaisuuden tuntijoihin. Haikola muistuttaa Petri Järveläisen toimittamassa Teologisia tutkimuksia -teoksessa (STKS, 1997) olevan artikkelinsa ”Luterilainen sosiaalietiikka” sivuilla 134–135, että Jumala pitää laupeudessaan yllä luomakunnassaan tiettyä järjestystä. Ihminen kykenee edelleen käsittämään tämän järjestyksen, syntiinlankeemuksesta seuranneesta turmeltuneisuudestaan huolimatta.

Luomisen teologia edellyttää luonnonoikeudellista etiikkaa. Teologisia tutkimuksia -teoksen artikkelin ”Kristillinen ja luonnollinen etiikka” sivuilla 121–122 Lauri Haikola toteaa seuraavasti. Roomalaiskirjeen ensimmäisessä ja toisessa luvussa apostoli Paavali sitoo kristillisen etiikan luomisen teologiaan ja luonnon ja luonnollisuuden käsitteisiin. Paavali tunnustaa luonnonoikeuden eli luonnollisen lain pätevyyden ja sitovuuden. Jumalan luomistahto eettisine velvoitteineen ilmenee yleisessä eli luonnollisessa ilmoituksessa. Jumalan luomistahdon eettiset velvoitteet ilmenevät myös ihmisen omassatunnossa. Omatunto ilmaisee Paavalin mukaan pakanoillekin sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Haikola kirjoittaa:

”Lisäksi Paavali viittaa ihmisten luontoon siveellisyyden normina. Tässä on ilmeinen liitekohta stoalaiseen ja myöhempään luonnonoikeuteen. Jumalan ihmisille antama luonto antaa hänelle viitteitä siitä, kuinka hänen tulee toimia. Pakanain paheet ovat luonnon vastaisia ja näin ollen he ovat siveellisen normin perusteella syyllisiä.”

”Luterilainen sosiaalietiikka” -artikkelinsa sivulla 131 Haikola toteaa seuraavaa. Yhtä hyvin Lutherin ja luterilaisen kuin muunkin historiallisvaltavirtaisen kristillisen etiikan mukaan sekä kristittyjen että ei-kristittyjen toimintaa on arvioitava luonnon järjestyksen ja siihen nojaavan järjen valossa. Haikola kirjoittaa:

”Varsinaisena yhdyssiteenä luonnon ja ilmoituksen, järjen ja uskon välillä on luomisajatus. Periaatteellista ristiriitaa ei näiden välillä voinut syntyä ’siviiliasioissa’, sillä sama Jumala on sekä luonut ihmisluonnon että lähettänyt tälle pelastuksen. Hän on sekä luomisen että pelastuksen ’vaikuttava syy’ (causa efficiens). Eräässä mielessä voidaankin sanoa, että luterilaisuus on aina pitänyt kiinni Tuomas Akvinolaisen periaatteesta: gratia non tollit, sed perficit naturam [armo ei tee tyhjäksi luontoa, vaan täydellistää sen].”

Haikola jatkaa, korostaen klassisen kristillisen eettisen ajattelun perustavaa yhtenäisyyttä, todeten:

”Katolilaiselle ja luterilaiselle yhteiskuntaetiikalle on yhteistä, että molemmat lähtevät liikkeelle ihmisjärjelle tajuttavasta ’luonnonlaista’ (lex naturae, ius naturae, ordo naturae). Tämä luonnollinen, järjelle tunnettava laki ei voi olla ristiriidassa jumalallisen, ilmoitetun lain (lex divina et revelata) kanssa, koskapa Jumala on molempien alkusyy. Luomisajatus selittää molempien lakien välisen harmonisen yhteyden. Ilmoittamalla uudelleen [10 käskyn] lakinsa Raamatussa Jumala ei ole kumonnut, vaan vahvistanut luomisessa antamansa luonnonlain.”

Luomisen teologiaan sidottua luonnonoikeusetiikkaa ovat edustaneet sekä roomalaiskatolinen että evankelisen reformaation luterilaiskalvinilainen sosiaalieettinen perinne. Haikola korostaa tätä tosiasiaa:

”Luomisajatus edustaa tietenkin yleiskristillistä perinnettä. Ajatuksen vastustajat kristillinen kirkko tuomitsi jo alussa hereetikoiksi [harhaoppisiksi]. Marcion ja manikeolaisuus edustivat kaikkein vaarallisinta harhaoppia. Reformaatio yhtyi yksimielisesti tähän tuomioon.”

Luonnollisuudella tarkoitetaan asian olemuksen päämäärän mukaisuutta. Filosofian ja teologisen etiikan asiayhteydessä luonnon ja luonnollisen käsitteillä tarkoitetaan asioiden luonnetta, olemusta ja asioiden suuntautumista jotakin kohti. Luonnonoikeudellinen luonnon käsite tiivistyy tarkoitukseen ja suuntautuneisuuteen. Luonnollista on sellainen, mikä on asian olemuksen päämäärän mukaista. Avioliitto ja perhe -kirjani (Kuva ja Sana, 2013) sivuilla 23–24 kirjoitan seuraavasti:

”Kuten luonnonoikeusfilosofiaan erikoistunut professori J. Budziszewski kirjassaan Written on the Heart: The Case for Natural Law selostaa, jonkin asian luonto ja olemus on siinä asiassa ilmenevä ja ymmärrettävissä oleva tarkoitushakuinen suuntautuneisuus jotakin määrättyä päämäärää kohti. Asian luonto ja olemus ilmaisee sen syyn, mikä saa kyseisen asian toimimaan tietyllä ja sille ominaisella tavalla.”

Luther arvosti Aristoteleen konservatiivista sosiaalietiikkaa. ”Luterilainen sosiaalietiikka” -artikkelinsa sivulla 130 Haikola toteaa, että kreikkalaisfilosofi Aristotelesta (384–322 eKr.) pidettiin Lutherinkin aikana vanhastaan suurena auktoriteettina ulkoisen ja yhteiskunnallisen siviilimoraalin ja -etiikan edustajana. Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden opettajaksi Aristoteleesta ei Lutherin mukaan ollut. Mutta kun oli kyse ihmisen yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta toisten ihmisten edessä, Luther arvosti suuresti Aristoteleen konservatiivisen yhteisöllistä ja perhekeskeistä sosiaalietiikkaa. Haikola selostaa Lutherin ja luterilaisuuden kantaa:

”Maanpäällisen moraalin ja vanhurskauden opettajana on Aristotelesta kuitenkin pidettävä arvossa. Hän oli luonnonoikeuden isä, ja sen takia saattoi Lutherkin liittyä häneen omassa luonnonoikeudessaan. Lutherin käsityksen mukaan vanhurskaus kuuluu juuri luonnonoikeuden alueelle. Luonnonoikeus ei hänen mielestään aseta päämääräkseen Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan. Se tyytyy vähäisempään päämäärään, nimittäin yhteiskunnan parhaaseen, sen rauhaan, hyvinvointiin ja kunnollisuuteen. Yhteiskunnan paras määräytyy ihmisen luonnon mukaan, mitä edustaa järki. Mitään luonnon eli järjenvastaista ei mikään yhteiskunta saa vaatia.”

Haikola jatkaa:

”Oikea järjen oivallus (recta ratio) määrää, mikä on oikeudenmukaisen yhteiskunnan laki. Oikea järki voi arvostella myös perinnölliseen ruhtinasvaltaan perustuvaa järjestystä. Mitään luonnonvastaista ei yhdenkään hallituksen pitäisi käskeä eikä kieltää. Järki ja ihmisluonto perustavat yhteiskunnallisen etiikan perustan. Tälle rakentuu myös Vähän katekismuksen huoneentaulu, mikä on luterilaisen yhteiskuntaetiikan varsinainen lähtökohta.”

Edellä lainatulla tavalla kirjoitan kirjani Kristittynä Suomessa sivuilla 18–21. Avioliitto ja perhe -kirjani sivuilla 23–35 selostan tarkemmin luonnollisen käsitettä otsikon ”Mitä luonnon ja luonnollisen käsitteillä tarkoitetaan?” Jos aihe kiinnostaa, nuo sivut kannattaa lukea ajatuksella. Tässä yhteydessä muistutan seuraavista seikoista luonnon käsitteeseen liittyen:

Olemuksen, luonnon ja päämäärähakuisen tarkoituksen käsitteet ovat edelleen metafyysisesti luovuttamattomia, vaikka aristoteelinen teleologinen olemusmetafysiikka on pyritty kiistämään uuden ajan alusta 1500-luvulta ja 1700-luvun valistusfilosofiasta alkaen.

Luonnon käsite alettiin tulkita teknomekaanisesti inhimillisen hyödyn, voiman ja hallinnan edistämiseksi, jonka seurauksena aiempi aristoteelinen teleologinen luontokäsitys tarkoituksen, merkityksen ja suunnitelmallisuuden ulottuvuuksineen hylättiin. Järjen ja selittävän syyn käsitteet pyrittiin pelkistämään ockhamistisen nominalismin ja karteesiolaisen rationalismin ohjaamina matemaattiseen laskennallisuuteen ja mekaaniseen kausaalisuuteen. Luonnontieteen nousu sinänsä ei kuitenkaan tällaista metafyysistä muutosta ja hylkäämistä edellyttänyt, eivätkä myöskään sen paremmin David Hume kuin Immanuel Kant kyenneet sitovasti osoittamaan metafyysisen argumentaation kestämättömyyttä.

Etenkin uusdarvinismin uskotaan lopullisesti karkottaneen teleologian ja finaaliset syyt biologiasta ja muustakin olevaisesta. Uusdarvinistinen evolutionismi on kuitenkin filosofista materialismia, naturalistista ateismia. Evolutionismi nojaa filosofisen esiymmärryksellisesti siihen, että hylätään aristoteelinen syyn käsite, jonka mukaan muutoksen selitykseen tarvitaan materiaalinen, vaikuttava, muodollinen ja finaalinen päämääräsyy. Evolutionismi on demokritolaista atomismia ja epikurolaisuutta. Evolutionismi on spinozalaista antifinalistista mekanistista materialismia, jonka mukaan vain materiaalinen vaikuttava syy katsotaan tarvittavan olioiden selitykseksi, ei muodollista eikä finaalista syytä.

Kuitenkin kaikesta huolimatta evoluutio- ja DNA-biologiakin joutuu, de facto, edelleen jatkuvasti soveltamaan perin aristoteelisia tarkoituksen, potentiaalisuuden ja päämäärähakuisuuden käsitteitä. Suunnitelmallisen järjestyksen ja päämäärähakuisuuden todellisuudet eivät suinkaan ole edelleenkään poistuneet mihinkään universumista, kuten perustelen 23.3.2019 pidetyissä Ajassa liikkuu -seminaarin luennoissani ”Elämä on älykkään suunnittelun tulos” ja ”Niin kutsutun teistisen evoluution teologisesta ongelmallisuudesta”.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, senkin nojalla, mitä Paavali ilmoittaa Tiitus-kirjeensä ensimmäisen luvun jakeessa 9, seuraavaa:

Raamatullinen ja siitä kumpuava klassisen kristillinen teologia, metafysiikka ja etiikka velvoittavat kristityt sekä teologiseen että filosofiseen ajatteluun ja pätevään argumentointiin sekä ”vastaansanojain väitteiden” ymmärtämiseen ja niiden järkiperäiseen kumoamiseen kunnollisilla perusteilla.