Äitini varusti poikansa elämän tärkeimmän totuuden tuntoon – Ullakon vanhat tavarat osa 1

TEKSTI on peräisin vuonna 1943 painetusta Vilho Kolhon toimittamasta hengellisestä lehtykäisestä nimeltä Armon sanomia.

Kolho ja painotuote edustivat äärivoimallista evankelista haaraliikettä. Äitini luki lehteä, ja tietoni mukaan äidin suvun juurimaisemissa Siuntiossa kyseinen evankelinen liike oli vahvoilla. Armon Sanomia sidottiin kirjoiksi, ja tällaisesta on peräisin tämä äitini minua varten merkitsemä kirjoitus.

Nyt täytyy nostaa esille eräitä vuosilukuja, jotta edellä kirjoittamani sijoittuu tarvitsemaansa horisonttiin.

Olen syntynyt heinäkuussa 1942. Synnyin ja elin ja kasvoin kolmatta vuotta sotamaisemassa.

Tiedän, että rakastava äitini rukouksin ja ristin merkein vuorokausittain siunasi minua aamuheräämisen sekunneista aina yöunen alkuun, anoen taivaallista Isää, että saisin elää sotien lävitse ja pääsisin tuntemaan Isän Jumalan ja Hänen Poikansa, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen. – Äidin rukouksiin on vastattu. Pyhä Kristuksen Veri on riittänyt tähän asti ja riittää varmasti vielä loppumatkankin verran, kunnes erään kerran – ehkä piankin! – saan nähdä rakkaan Vapahtajani – ja äitini Uudessa Jerusalemissa.

Elonmatkani alkuvuosissa äitini kantoi vastuuta ja huolta lapsestansa puutteissa ja taakoissa, joita en koskaan kykene lopullisesti käsittämään. Työpöydällä, tietokoneeni vasemmalla puolella on painettua tekstiä, konkreettisena todisteena siitä, mitä äitini syvimmin kaipasi sijoittaa elämääni – hänen eräänlainen painetun sanan muodossa oleva testamenttitekstinsä, jossa äiti jättää pojalle perintönä ”elämänoppaan matkalle maan päältä ylös taivaaseen”, kuten painetun sivun marginaaliin on kirjoitettu. Kysymyksessä on Pelastuksen tie, varmuus ja ilo sanoilla otsikoitu painettu kirjoitus.

Kirjoituksen johdantokappaleessa todetaan:

Ihmisen pelastukseen liittyy kolme tärkeätä asiaa, jotka ovat: 1) Pelastuksen tie. 2) Pelastuksen varmuus. 3) Pelastuksen ilo. Vaikka nämä asiat ovatkin mitä läheisimmässä yhteydessä toisiinsa, tulemme huomaamaan, että niillä kullakin on oma perustuksensa. Niinpä on mahdollista, että ihminen tuntee pelastuksen tien, mutta ei silti ole varma omasta pelastuksestaan, tai, vaikka omistaakin pelastuksen varmuuden, ei kuitenkaan nauti sitä iloa, jonka pitäisi seuraaman tätä tietoisuutta.

Miten tärkeätä tekstiä – miten paljon sanottu vähällä sanamäärällä!

Kiitos, Aili-äitini, että varustit lapsesi tällaisella hengellisellä evästyksellä elämäni matkalle – ja nytpä jaan antiasi jopa tuhansille toisille lukijakunnassani.

NÄIN siis Vilho Kolho niminen raamatunopettaja kirjoitti, äitini luki Siuntiossa leviäviä painotuotteita, ja jätti erityisesti merkityn tekstin edelleen pojallensa Leolle – ja nyt minä paikoitan tekstin sinun henkeesi, blogilukijani. Selvyyttä etsien jaan Kolhon sanoja muutaman väliotsikon alle.

Osa 1: Pelastuksen tie.

”Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä. Kaikkivaltias Luoja ja Jumala on tehnyt Poikansa – Pyhän Hengen siemenestä neitseestä syntyneen, ristillä teloitetun, mutta kuolemasta herätetyn ja taivasten taivaisiin kohotetun Jeesuksen – ainoaksi pelastuksen tieksi.” Näin siis Vilho Kolho. Ja tästä edelleenkin hänen tekstiänsä.

Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman. (Apt. 4:12).

Jumala on valmistanut ihmisille lunastuksen – vapaaksi ostamisen – syntien  tuomiosta Hänen, Jeesuksen, maksu-uhrin hinnalla.

Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa.  (Room. 8:3).

Kirjoittaessani edellisen kappaleen Roomalaiskirjeen tekstiä käsikirjoitukseeni, yhdessä kohdassa tekstin sanastoa Pyhä Henki palauttaa mieleeni seuraavaa.

Elettiin 1970-luvun jompaakumpaa puolta. Olin toimitusharjoittelijana ja Ensio Lehtosen oppipoikana Kuvan ja Sanan toimituksessa tehden kaikkea mikä vastaan tuli – taitojeni mukaan, tietysti.

Toimituksessa vieraili joitakin kertoja tunnettu sananopettaja William Uotinen. 

Uotinen oli nuoruusvuosinansa saavuttanut paikan Suomen helluntaiherätyksen eturivin puhujien joukossa. Jollakin Amerikan puhujanmatkalla Uotinen kuitenkin koki muutosprosessin alun: jotakin, mistä ei alussa itsekään tiennyt, mitä oli tapahtumassa ja tulossa. Jumala johdatti Uotisen jättämään helluntailaisuuden ja aivan selkokielisesti johdatti miehensä luterilaisen tunnustuksen piiriin. Seurasi teologista opiskelua Amerikkaa myöten, ja vihdoin Helsingin piispan alaisuudessa ensiksi saarnaluvan saaminen luterilaisiin seurakuntiin tähtäimessä pappisviran ehtojen täysi täyttäminen.

Piispa tarvitsi Uotiselta kirjallisen työn, jossa menestynyt helluntaiopettaja selvittäisi nykyistä opillista tilaansa. Uotinen ei ollut omasta mielestänsä hyvä kirjallisen sisällön luoja. Hän koki veljeyttä Ensio Lehtosen suunnalla, ja viime mainittu ohjasi Uotisen rakentamaan tarvittavaa teologista tekstiä Kuvan ja Sanan toimituksen tuella. Työlle oli saatava otsikko. Sitä pohdittiin sekä rukouksessa että Sanan ääressä Kuvan ja Sanan tiloissa. Keravan Päivölässä johdatus tuli Lehtosen lausumassa profetiassa – otsikoksi saatiin Roomalaiskirjeen 8:3 jakeen sanat Sen Jumala teki. 

Tuolla otsikolla alettiin Kuvan ja Sanan toimittajien kuin myös päätoimittaja Ensio Lehtosen ohjauksessa valmistaa Uotisen ”tunnustuskirjaa”. Kirja kelpasi sekä piispalle että tuomiokapitulille. Uotinen sai pappisvaltakirjansa ja palveli pitkät vuodet lähinnä Kansan Raamattuseuran kiertävänä pappina ja raamattuopettajana.

William Uotisen ja minun väliseni ystävyys oli itseäni ajatellen varsinaista Jumalan suurta lahjaa. Uotinen oli merkittävän paljon aikaa opettajanani ja sielunhoitajanani.  Hän tunsi hyvin Amerikan ja kannusti minua opiskelemaan valtameren toisella puolella – mutta korosti samalla, että ”Suomi tarvii Leo-poikaa”, ja kehotti minua erottamaan elämäni Suomen Siionin opettamiseen ja kansan evankelioimiseen.

Kerroin jossakin vaiheessa Uotiselle radionäystäni – ja siitäpä William ilahtui ja innostui. William Uotinen oli Amerikan vuosinaan käyttänyt radiota suomenkielisen väestön tavoittamiseksi evankeliumilla ja saanut vastaan sanomattomia todisteita radion merkityksestä ja mahdollisuuksista. Hän kannusti minua olemaan avoin radion käyttämiseen. Kerrankin hän sanoi Jumalan ilmoittaneen hänelle, että suomalainen radiomonopoli vielä murretaan, ja silloin – ”nuori veljeni Leo, sinun täytyy olla eturivissä uskaltamaan rohkeasti aloittaa radiomissiot Suomessa.”

Monet ja koskettavat ovat muistoni William Uotisesta. Kuten siitä lauantaiehtoosta, jolloin istuin Kuvan ja Sanan Rauhankadun toimitustilassa, ja ajatukseni katkeavat kovaan kolkutukseen ikkunassani. Raotan sälekaihtimia ja näen William Uotisen käsillänsä viittaavan minua avaamaan ikkunan. Teen niin, ja huomaan Uotisen itkevän. Minulle selviää, että kunnioitettu vanhempi veljeni on tulossa Meilahden sairaalasta, Vappu-puolisonsa kuolinvuoteen ääreltä.

Taivas on nyt niin lähellä, kun Vappuni on siellä. Avaa tätä ikkunaa, ja minä loikin siitä sisälle huoneeseesi.

Vietämme kolme tuntia toistemme lähellä ja Herran edessä työhuoneessani.  Etsitään Herran ohjausta lähipäiviin: Vapun maallinen maja kuljetettaisiin Amerikkaan ja haudattaisiin uudella mantereella olevien siirtolaissukulaisten keskelle – ja sinne haluaisi Williamkin, jos ei Herra tulisi nopeammin. Lupaan tahollani vaikuttaa esille tulleitten toiveitten ja määräysten toteutumisessa.

Ravitsemme itseämme ennen erkanemista sekä Raamatun että isien sanoilla.  William pyytää minua valitsemaan jonkun suomalaisen Jumalan miehen sanomaa ainoakertaisen illan sanaksi. Lähellä käsiäni tuolloin on Vilho Kolhon kirjallista   perintöä, tuota samaista vuodelta 1943 peräisin olevaa, äitini käyttämää. Luen siitä seuraavaa, Pelastuksen tie sanoilla otsikoitua antia (muuten: samainen Armon sanomat lehden sidottu vuosikertapainos on nyt kirjoittaessani blogiani taas työpöydälläni – merkillinen on painetun sanan tie: äitini yöpöydältä työpöydälleni Kuvassa ja Sanassa ja sieltä vuosikymmenten vaiheissa kotini työhuoneen kirjastohyllyyn ja nyt silmieni eteen työpöydälleni Laajasalossa). Tässä siis teksti, jota luin, ja jonka nyt luen uudestaan voidakseni kirjoittaa sanat blogilukijalleni:

Mooseksen laissa oli mm. säädetty, että aasin esikoinen oli lunastettava karitsalla. Ellei näin tapahtunut, oli aasinvarsan niska taitettava (2. Moos. 13:13).

Voimme kuvitella, että joku köyhä israelilainen tulee kysymään papilta, eikö häntä voitaisi tällä kerralla armahtaa. Hän virkkaa: Tämä hento olento on aasini esikoinen. Vaikka hyvin tiedän, mitä Jumalan laki sanoo esikoisesta, olen tullut kuitenkin anomaan, että minua armahdettaisiin ja aasin henki säästettäisiin. Olen kovin köyhä mies Israelissa, eikä minulla ole, millä lunastaisin tämän varsan.” Mutta pappi ei voi tinkiä Jumalan laista. Hän vetoaa lain pyhään velvoitukseen ja vakuuttaa, että ellei aasia lunasteta, niin sen niska on taitettava. ”Kaikki toiveeni ovat siis menneet”, valittaa mies, ”sillä olen liian köyhä ostaakseni karitsaa.”

Tämän keskustelun on sattumalta kuullut eräs kolmas mies, jossa herää myötätunto ja sääli köyhää lähimmäistään kohtaan. Hän sanoo: ”Älä ole milläsikään, minulla on pieni karitsa, juotettu ja virheetön. Sen tahdon tuoda ja antaa sinulle.” Hän rientää kotiinsa ja palaa pian kantaen pientä viatonta karitsaa. Siinä seisovat nyt karitsa ja varsa vieretysten. Heti sidotaan karitsa alttarille, sen veri vuodatetaan ja tuli kuluttaa sen ruumiin. Oikeudentuntoinen pappi kääntyy köyhän miehen puoleen sanoen: ”Huoletta voit nyt ottaa pienen varsan mukaasi. Sen niskoja ei taiteta. Karitsa on kuollut sen edestä, ja sen tähden pääsee aasinvarsa oikeudelliseen vapauteensa!”

Tässä on kuva syntisen pelastuksesta. Jumalan vaatimus on joko ”taitettu niska” – se on oikeutettu tuomio sinun syntisestä elämästäsi – tahi Jumalan hyväksymän sijaisen kuolema.

Sinä et voinut mitenkään auttaa asiaasi, mutta Jumala antoi rakkaan Poikansa uhrilampaaksi edestäsi.

”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.”

”Ette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.” (1. Piet. 1:18).

Jeesus kulki Golgatalle, ”niin kuin karitsa, joka teuraaksi viedään.” Siellä hän ”kärsi kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan tykö.” (1. Piet. 3:18).

Ja näin on mahdollista kiteyttää lopullisesti ja täydellisesti ja taivaassa yhtä lailla kuin maan päällä ja maan sisällä riittävä Jumalan suuri pelastusjulistus kadotetuille syntisille: ”Rangaistus oli hänen päällänsä, jotta meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.”

KIRJOITTAESSANI edellä olevaa tekstiä huomaan uudestaan ja uudestaan ihmetteleväni kahta asiaa: Ensiksi sitä, miten erilaisia ihmiskohtaloita äidistäni alkaen on liitettävissä oman kurjan kadotetun sieluni iankaikkisen pelastumisen vaiheisiin ja todellisuuteen. Miten todellakin on totta, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalan aivoituksen mukaisesti valitaan, kutsutaan ja otetaan pelastukseen. Kuka voisi keskeyttää tai tehdä tyhjäksi Jumalan työtä – ei kukaan, totisesti ei kukaan!

Olen rönsyillyt tässä blogissani useallekin tieosuudelle – en kuitenkaan ole unohtanut lähtöasemaa enkä tahdo unohtaa maalia, johon tähtään. Tuossa on rakas äitini Aili Dagmar Zenaida Meller – helmiportin toisella puolen, varmaankin iloiten siitä, että olen hänelle läheisen evankelisen liikkeen julistajien joukkoa tahtonut ja voinut sisällyttää tällaiseen kirjoitelmaani, jonka ääressä olet. Kolhon tekstiä en rohkene jättää kesken; jos Jumala suo, että saan kirjoittaa yhden tai kaksi blogia vielä tämän jälkeenkin, keskityn niissä enemmänkin Kolhon ja kenties tilan salliessa eräitten toisten evankelisten julistajien ajatusten välittämiseen. Mielessäni olevat miehet ja heidän sanomansa ovat kuin kallisarvoinen syvään valtamereen hukattu aarre, jonka nostamisesta monet saavat rikkautta elämäänsä.

Yhdessä muistossani vielä viivyn hetken kertoessani sinulle henkisesti ja hengellisesti suuresta ihmisestä, Kirsti Liimataisesta. Sain elää Kirstin työtoveruudessa mutta myös hengellisessä uskon yhteydessä useita, useita arvokkaita vuosia.

Minun sukupolveni suomalaiset kristityt eivät voineet elää ja palvella kuukauttakaan olematta tekemisissä uudestaan ja uudestaan Kirsti Liimataisen taiteen kanssa.  Kirsti oli aikanansa Suomen ainoita kristittyjä kirja- ja lehtimaailman käyttämiä harvinaisen monipuolisia kuvittajia, kansien tekijöitä, taiteilijoita sanan laajimmassa merkityksessä.

Tutustuin Kirstiin Ensio Lehtosen esittämänä. Kirsti oli palvellut Ensio Lehtosta tämän ollessa Ristin Voiton toimitusjohtajana ja helluntaijulkaisujen päätoimittajana. Kun Lehtonen aloitti Kuvan ja Sanan Kirsti seurasi mukana, ollen paitsi kirjojen ja kansien taiturikuvittaja myös esimerkiksi Lasten Kuvalehden jokaisen sivun kuvittaja. Kirsti oli Lehtosen rinnalla ensimmäinen työtoverini Kuvan ja Sanan monipuolisessa toimitustyössä. Lehtonen siirtyi Jeesuksen luokse vuonna 1971, mutta Kirsti Liimatainen oli työtoveruudessani aina siihen saakka, että hän oman fyysisen heikkoutensa sanelemana joutui lopettamaan taiteellisen uurastuksensa.

Kirsti Liimatainen oli kotiseurakunnaltaan Evankelisia ystäviä.

Vilho Kolho oli Kirstin henkilökohtainen sielunhoitaja ja opastaja valtakunnan tiellä.

Ja rakas äitini oli nuoruusvuosinaan tekemisissä ainakin valitusti, joskus epäsuorasti, Vilho Kolhon edustaman laajaevankelisen kristillisyyden kanssa. Ja jätti minulle hengellisen elämän pilkkopuiksi Kolhon ja tämän saarnaajakollegoitten hengellistä perintöä; tätä olen nyt runsaan kymmenen vuoden aikana etsinyt syvemmälti ja tutkinut ja opiskellutkin.

Pieni on maailmamme joskus…

Vaan mahtuupi pieneen maailmaan paljon Hengessä ja Totuudessa suurta, ja siitä, jos Herra suo, enemmän seuraavissa lähiajan blogeissani.

Lue sarjan muut osat:

Miten yksityiskohtaisesti Jumala ennalta määrää kohtaamisia? – Ullakon vanhat tavarat osa 2 >