Patmos-blogi

Miten yksityiskohtaisesti Jumala ennalta määrää kohtaamisia? – Ullakon vanhat tavarat osa 2

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Tahdon heti todeta, että tämä blogi on jatkotavaraa edellisen blogini sisältöön.  Saatuani edellisen tekstin valmiiksi oikoluin kirjoitukseni ja totesin, että tuo blogi on kaikista kirjoituksistani yksi vaikeimmin hallittavia tekstejä. Ja nyt varoitan valmiiksi: tämä blogi on vielä vaikeampaa käsiteltävää. Miksikö? Kahdesta syystä: Ensiksi, koska tekstissä käyskentelee henkilöitä, joiden riittävään esittelyyn en löydä tilaa, josta syystä erityisesti nuoremmat kristityt eivät ole tuttuja nimien ja tapahtumien kanssa. Toiseksi siksi, että historian kannet ovat peittäneet allensa tapahtumasarjoja, hengellisiä liikkeitä ja paljon muuta, joista jotakin saatan vain nimeltä mainita. Vaan onhan lukijoissanikin iäkkäämpää väkeä, joille voin kirjoittaa tietäen, että jotkut ovat tunteneet ja eläneet omakohtaisesti siinä mistä tässä ”vanhojen tapahtumien” sarjassa kerron.

EDELLISESSÄ blogissani loppua kohti kulkiessa nostin esille Evankelisten ystävien liikkeen yhden armoitetuimmista julistajista, Vilho Kolhon.

Mainittu liike sijoittui johonkin Vapaakirkon ja luterilaisen Hedbergiläisen herätyksen välimaille. Liike julkaisi lehtykäistä nimeltä Armon sanomia. Niitä jäi äitini kuolinpesässä haltuuni.

Hengellisen isäni ja johtajani Ensio Lehtosen vaikutuksessa opin käsittämään rikkaammin erityisesti Vilho Kolhon sydänsanomaa – ja kuten edellisessä blogissani mainitsin, olihan se erityisen koskettavaa, kun sain käsittää rakkaan äitini ja sukunsa olleen jo ennen sotia tekemisissä Kolhon edustaman herätysliikkeen kanssa.

Ensio Lehtosen jälkeen jääneissä papereissa on kirje Tampereen hiippakunnan piispalta E. G. Gulinilta. Piispa kertoo kirjeessä, miten arvokas ja tärkeä hänelle oli Vilho Kolho. 

Piispa liittää kirjeeseensä kaksitoistasivuisen vihkosen, eräänlaisen muistelmakokoelman nuoruuden vuosien aikana kokemistansa Jumalan teoista.

Koskettavaa on lukea Gulinin kohtaamisesta Jeesuksen kanssa hengellisesti maineikkaitten vapaakirkollisten herätysmiesten Jokisten veljesten kokouksessa.  Seuraavassa piispan tekstistä lainaus:

Viimeistä edellisenä lukukautena luokkamme pojat kävivät vapaakirkossa Jokisen veljesten nuorisokokouksissa, joissa tämän kirjoittajasta tuli Jeesuksen opetuslapsi. En tiedä, kuka meistä sinne ensinnä meni, mutta pian meitä oli siellä monta.

Ja toinen lainaus toisesta kohtaa piispan tekstiä:

Itselleni jäi siitä ajasta pisto sydämeeni.

Silloin saattoi joskus mieli katkeranakin kääntyä jotakin vastaan, nyt tahtoo vain siunata kaikkia niitä, jotka työllä ja vaivalla tekivät opintien mahdolliseksi, ja opettajia, jotka parhaansa yrittäen koettivat vastahakoisesta raaka-aineesta muovata ihmistä.

Ylinnä kiittää hyvää Jumalaa, jonka kaitseva johto näkyy syvällä kaiken alla.

PIISPA Gulin oli Ensio Lehtoselle veli ja tukija, jopa sielunhoitajakin. Tämä selvisi minulle aivan työyhteytemme alkuhetkinä.

Olin Lehtosen toivomuksesta ja kutsusta Päivölän nuorisokylässä samoina aikoina, kun piispa Gulin eräitä kertoja vieraili jumalanpalvelusten suorittajana Päivölän Valkean Karitsan kappelissa. Miesten kesken vallitsi syvä ystävyys ja veljesyhteys. Lehtonen ei koskaan vaiennut siitä kiitoksesta, jota hän tunsi Gulinia kohtaan. Kohtasimme, mutta emme juuri kokeneet suurempaa vetoa toistemme suuntaan. Vielä.

Ensimmäinen läheinen keskustelu minulla oli piispan kanssa Töölön sotilassairaalassa Tilkassa.

Suoritin asevelvollisuutta aseettomana ja puvuttomana Helsingin sokeainkoulussa.

Sairastuin outoon fyysiseen tautiin ja minut kutsuttiin – tai: komennettiin – tutkimuksiin Tilkkaan.

Ensimmäisenä tutkimusviikkonani käsittääkseni joku asevelvollinen teki itsemurhan Tilkan katolla. Osastoilla oli sekavaa, ja sotilaspappeja vieraili viikon aikana useamman kerran kerroksissa. Myös piispa saapui jumalanpalvelusta suorittamaan. Kerrospappi tahtoi esitellä minut piispalle, ja päädyin juomaan kahvia Gulinin seuraan.

Piispa pyysi minua kertomaan itsestäni.

Piispan kanssa oli helppoa olla aito ja avoin. Piispa kysyi tulevaisuuden suunnitelmistani. Kerroin tilanteestani: koin kutsua kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön, kannoin helluntailaista perintöä, mutta koin kutsua nimenomaan luterilaiseen tunnustukseen.

Piispa kuunteli, esitti kysymyksiä, joutui lähtemään johonkin sovittuun ohjelman suoritukseen Tilkan tiloissa, mutta lupasi palata takaisin ennen lähtöä sotilassairaalasta.

Piispa palasikin. Jatkoi oma-aloitteisesti keskustelua siitä mihin olimme jääneet – tulevaisuuteeni – ja sanoi minulle sanat, jotka vielä muistan hyvinkin tarkasti. Ytimessä oli tällainen ehdotus: Gulin johtaisi minuun liittyviä asioita kirkossa siten, että saisin Suomen Lähetysseuran palveluksessa kokea vuoden, pari Afrikassa, opiskella luterilaista lähetystyötä, ja sitten palata takaisin Suomeen. Piispa järjestäisi koulutukseni ja muun tarvittavan valmistumistyön muotoja ja aikatauluja – ja ovi olisi avautunut tunnustukselliseen luterilaiseen lähetystyöhön, ei niinkään ulkokentillä vaan Lähetysseuran kotimaan organisaatiossa ”jossa Leo Mellerille olisi paikka, ja sinua siellä osattaisiin käyttää toimittajana ja kirjoittajana.”

YSTÄVYYS piispa Gulinin kanssa jatkui hänen taivaskutsuunsa saakka.

Yksi yhteinen arvo oli rakkaus Israeliin.

Olin suomalaisena jäsenenä Pariisissa päämajaa pitävässä rikkaan Rothschildin suvun rahoittamassa solidaarisuustaistelua arabivaltioissa vainottuina elävien ja exodusta toivovien juutalaisten puolesta suorittavassa järjestössä. Suomen arvo ja merkitys kasvoi kasvamistaan tuolla suunnalla, ja minulta tiedusteltiin, olisiko mahdollista löytää Suomesta ainakin kaksi uutta jäsentä hallitustyöskentelyyn. Ehdotin piispa Gulinia, ehdotukseni hyväksyttiin – ja kertoessani piispalle asiasta, hän kesken sanallisen esitykseni myöntyi ja lupasi olla käytettävissä.

Sain rakentaa toimintasiteitä Pariisin komitean ja muutaman toisenkin suomalaisen vaikuttajan kesken.

Helsingin Sanomista sain asiaan mukaan yhden lehden huippukirjoittajista, poliittisesti hyvin laajalti vaikuttavan henkilön. Hän myös suoritti eräitä julkisuudelta edelleen salatuiksi jääneitä, esimerkiksi Syyrian ja Irakin juutalaisten oloihin ja maasta poistumisiin vaikuttavia toimenpiteitä, ulkopuolella Suomen.

Kaiken aikaa eli ja kasvoi ja syveni yhteyteni piispa Gulinin kanssa.

Ja sitten tapahtui -.

PIISPATAR oli kuollut, ja piispa Gulin eli leskimiehenä.

Oletko kuullut ja tietoinen Patmoksen Helsingin Kristillisestä Keskuksesta?

Keskuksessa oli kirjapiste, jota hoiti yksi tai kaksi vastuullista henkilöä. Yksi heistä oli naishenkilö, joka työskenteli Stockmannilla. Hänellä oli kollega – myös Stockmannilla palveluksessa – ja niin Jumala johdatti, että tämä kollega kirjapisteemme henkilön toimesta tutustui emerituspiispa, leskimies Guliniin – ja syttyi rakkaus, joka johti avioliittoon.

Yhteyteni piispan kotiin oli nyt useampisäikeinen kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Sain todistaa paitsi vastarakastuneitten onnea myös selkeästi tapahtunutta ja esille puhkeavaa Jumalan pyhää suunnittelua kahden jo eläkeikäisen kristityn kesken.

Gulinien yhteinen työ Israelin asian puolesta sai monipuolisuutta, jota ei olisi ilmennyt samassa mittasuhteessa ja samalla innostuksella, jos piispa olisi elänyt leskimiehen päiviä.

Kunnioitettu Tampereen hiippakunnan piispa E. G. Gulin (vuodet 1945-1966) vaikutti elämääni – ja patmostyöhön! – hyvin paljon. Samalla tavalla tunnusti omalta kohdaltaan johtajani ja hengellinen isäni Ensio Lehtonen. Voisin täyttää blogitilani luettelemalla yhden projektin tai toiminta-alueen toisensa jälkeen, jossa piispa nimeltä Elis Gideon Gulin innosti, ohjasi, siunasi ja johti elämäni ja johtamani työn vaiheita.

Tampereen piispa tuli tunnetuksi muun muassa siitä, että hän loi suhteita teollisuusseutujen työväestöön. Hän väitteli teologian tohtoriksi 1922. Hän palveli Kristillisen ylioppilasliiton yleissihteerinä vuosina 1917-1927 ja tuki vahvasti ylioppilasmaailmassa tuolloin vaikuttanutta hengellistä heräämistä.

Elokuun ensimmäisellä viikolla 1975 piispa Gulin sai taivaskutsun (4.8.1975). Hänen jalo leskensä koki johdatusta itse jättäytyä edesmenneen puolisonsa maineen ja elämän saavutusten ulkopuolelle siten, ettei jäänyt ylläpitämään mitään ulkonaista ”hovitoimintaa”.

Sain kutsun piispattaren luokse ja sain ottaa vastaan joitakin arvokkaita, piispan minulle jättämiä kirjallisia ja muita muistolahjoja. Sain kuulla piispan viimeisiä ajatuksia minusta, ja sain tietää hänen viimeiset rukouksensa puolestani ja minulle uskotun työn puolesta.

TEKSTISSÄNI on jo tullut esille – ja vahvistus on tämän blogin ohessa julkaistussa piispan kirjeessä, jossa hän luettelee niin sanotun leveäevankelisen liikehdinnän julistajia nimiltä – että korostetusti on esillä Vilho Kolho. Kaikki piispan kirjeessä nimeltä mainitut olivat Evankelisten ystävien liikehdinnän piirissä tunnettuja julistajia.

Blogini tila sallii minun vielä etenevän samalla tavalla kuin edellisessä blogissani – ottaen ”siunatuksi lopuksi” luettavaksesi toisen katkelman Vilho Kolhon saarnasta aiheena Pelastuksen tie, varmuus ja ilo. Teen niin samalla edelleen ihmetellen Jumalan tekojen verkkoa ihmisten maailmassa: tätä tekstiä äitini luki ja jätti sen minulle kuin testamenttiosana … tätä tekstiä luki piispani … ja tätä tekstiä luet nyt sinä, blogiystäväni. Siis, ole hyvä, lue ja tule siunatuksi ja vahvistetuksi.

2. Pelastuksen varmuus

SINÄ sanot kenties nyt, ettet luota ensinkään omaan voimaasi ja omiin töihisi.

Hyvä on. Niin pitääkin olla.

Siksi kristikunnassa opetetaan Jeesusta etsivää ihmistä heti jättäytymään kokonaan Vapahtajalle, Jeesukselle, ja vain luottamaan Hänen tekoihinsa, ei kristityn omiin tekoihin lainkaan.

Ja silti: nyt sinä tälläkin tiedolla varustettuna kuitenkin kyselet: Mistä johtuu, ettei minulla sittenkään kaiken kuultuani ole varmuutta pelastuksestani? Yhtenä päivänä tunteeni vakuuttavat minut lapsioikeudestani, mutta jo seuraavana päivänä ne voivat puhua aivan päinvastaista. Minä olen kuin myrskyssä ajelehtiva laiva, jota aallot heittelevät sinne ja tänne.

Sinä olet suuresti erehtynyt, ystäväni.

Oletko koskaan kuullut kerrottavan, että joku kapteeni koettaisi saada laivansa ankkuroiduksi heittämällä ankkurin laivan sisälle?

Et kai milloinkaan ole moista kuullut.

Ankkuri täytyy aina heittää laivan ulkopuolelle, jos aikoo saada laivan pysymään paikoillaan.

Olet ehkä selvillä siitä, että ainoastaan Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus antavat sinulle turvan, mutta arvelet samalla, että se, mitä sisimmässäsi tunnet, voisi antaa lisää ja vahvempaa varmuutta lapsioikeudestasi.

Mutta eihän Jumala missään ole sanonut: ”Nämä suloiset tunteet minä olen antanut teille, jotka uskotte Jumalan Pojan nimeen, tietääksenne, että teillä on iankaikkinen elämä.”

Vaan mitä Hän sanoo?

Apostoli Johannes Jumalan palvelijana suorittaa tehtävän ja kirjoittaa sinulle ja kaikille nämä lopulliset Jumalan sanat:

”Tämän minä olen kirjoittanut teille, jotka uskotte Jumalan Pojan nimeen, tietääksenne, että teillä on iankaikkinen elämä” (1. Joh. 5:13).

Kun apostoli Pietari kirjeessään kertoo, että hän sekä Jaakob ja Johannes, ollessaan Jeesuksen kanssa pyhällä vuorella, kuulivat vakuuttavan äänen tulevan Jumalan ylhäisimmältä kirkkaudelta ja sanovan: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt”, niin hän kuitenkin vakuuttaa, että ”sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, kun otatte siitä vaarin, niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti sydämissänne koittaa.”

Kuvitelkaamme jälleen menevämme Israelin kansan luo ja tällä kerralla sinä yönä, jolloin Jumalan tuomio kävi kautta Egyptin maan. Käykäämme kahdessa heidän talossaan ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavaa.

Menemme ensimmäiseen ja tapaamme siellä kaikki epäilyksestä kauhuissaan. He eivät ole varmoja, että kuolon enkelin kulkiessa kautta maan heidän esikoisensa olisi pelastuva.

”Vasta kun tämä kaamea tuomion yö on ohi”, sanoo perheen isä, ”voin minä varmasti tietää, onko Jumala armossaan meitä suojellut.”

Kysymme häneltä, eikö Israelin Jumala ole valmistanut mitään turvaa kansallensa?

”On kyllä”, hän vastaa, ”karitsan veri on säädetyllä tavalla sivelty ovenpäälliseen ja molempiin pihtipieliin, mutta kukapa takaa, ettei kuolon enkeli siitä huolimatta poikkea kotiimme.”

Jätämme tämän hätääntyneen ja epäilevän perheen ja menemme toiseen taloon.

Siellä näemme jyrkän vastakohdan silmäimme edessä. Rauha ja lepo kuvastuvat kaikkien kasvoilta. Vyötetyin kupein ja sauva kädessä he syövät pääsiäiskaritsaa ja odottavat Jehovan matkakäskyä.

Kysymme, miten he voivat olla noin turvallisia tällaisena kauheana yönä. He vastaavat, ettei ole syytä mihinkään levottomuuteen, kun karitsan veri on sivelty käskyn mukaan.

Me vastaamme: ”Niinhän on naapuritalossakin, mutta kuitenkin he ovat hädissään ja epävarmoja pelastuksestaan.”

Onnellinen perheenisä vastaa päättävästi: ”Paitsi verisivelyä, on meillä myös Jumalan järkähtämätön sana: ’Kun minä näen veren, niin minä menen teidän ohitsenne, eikä rangaistus ole tuhoava teitä’. Jumala on tyytyväinen nähdessään veren talomme ulkopuolella, ja me olemme tyytyväisiä täällä sisällä, kun meillä on Jumalan Sanan vakuutus.

Tiedä sinäkin, että kaikissa tuomioissa vihmontaveri turvaa meidät ja Jumalan Sana tekee meidät varmoiksi siitä!

Nyt lukijani, salli minun kysyä sinulta: Kummanko näistä kahdesta talosta luulet olevan turvallisemman?

Sinä vastannet: Sen talon, jossa kaikki ovat rauhallisia.

Se on erehdys – kummatkin talot ovat yhtä turvallisia.

Turvallisuus perustuu siihen, mitä Jumala ajatteli verestä, ei siihen, mitä talossa olevat tunsivat itsessään.

Jos sinä tahdot olla varma omasta pelastumisestasi, niin älä perusta varmuutta sisällisten mielenliikutustesi epävarmaan todistukseen, vaan usko sen sijaan yksinomaan Jumalan sanan pettämättömään vakuutukseen:

Kun minä näen veren, minä kuljen ohitse.

Ja vielä tämäkin:

Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä.

Mutta mistä ihminen voi olla varma, että hänellä on oikea usko? Ettei hän uskokin aivan perättömiin ja väärin?

Ei nyt ole kysymys siitä, onko uskosi oikea, vaan siitä, uskotko oikeaan henkilöön, Jumalan siunattuun Poikaan. Jos pidät Hänet luotettavana, silloin on kaikki hyvin, mutta jos pidät Hänet valehtelijana, ei ole ihme, jos epävarmuus täyttääkin sydämesi. Parasta siis on olla koskaan turvautumatta omaan petolliseen sydämeensä ja turvautua sen sijaan aina ja täydellisesti Jumalan sydämeen.

”Jos me otamme vastaan ihmisten todistuksen, niin onhan Jumalan todistus suurempi. Ja tämä on Jumalan todistus, sillä hän on todistanut Pojastansa. Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä; joka ei usko Jumalaa, tekee hänet valhettelijaksi, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastansa” (1. Joh. 5:9-10).

Jumalan järkähtämätön sana takaa meille pelastusvarmuuden.

Seuraavassa blogissani näitä muistelusuuntia lisää ja samassa yhteydessä Kolhon artikkelin viimeinen osa aiheena Pelastuksen ilo.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (1)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  1. Topias

    Mitä tarkoittaa jos näkee näyssä ison mustan ristin.