Mitäs sitten tapahtuikaan? / Varottavia ansoja matkalla helluntaihin (2/6)

 

TÄHÄN alkuun kaikesta sydämestäni Jumalan ja ihmisten edessä lausuttava tunnustus ja totuus:

Minä uskon sataprosenttisesti äidin siunauksen ja esirukouksen voimaan hänen synnyttämänsä lapsen ajallisen ja ikuisen hyvän voitoksi.  

Jossakin tämän blogipalstan tilassa näet erään kaikkein vanhimmista yhteisvalokuvista äidistäni Aili Dagmar Zenaida Melleristä ja minusta Leo Martin Torsten Melleristä hänen sylissänsä.

Synnyin äitini ja hänen kihlattunsa liikemies ja upseeri Torsten Rasmussonin tunnustettuna lapsena.

Suomen sota oli myllerryksissään tutustuttanut Ailin ja Torstenin toisiinsa  pääkaupunkiseudun ruotsalaispiireissä. Näyttämönä kohtaamiselle toimi  sotavuosien ajan helsinkiläisessä liikemaailmassa tunnetun Lamrothin bisnessuvun nimeä kantavan yrityksen kiemurat. Äitini työskenteli mainitussa yrityksessä samalla kehitellen taiteellisia kykyjänsä taulujen ja grafiikan tekijänä.

Sukulaisten ja etäämmältäkin esille tulleitten sekä Ailin että Torstenin läheisten ja tuttujen sanallisten vakuuttelujen – niin puhuttujen kuin kirjeisiin kirjoitettujenkin – kautta olin ja olen varma hyvin syvästä rakkaussuhteesta vanhempieni välillä.

Äitini suvun opin tuntemaan hyvin päättäväisten, ehdottomien ihmisten yhteytenä.  Suvussa ei kumarrettu sen enempää yhteen kuin toiseenkaan suuntaan: mikä koettiin oikeaksi, siinä elettiin seurauksia myöten.

Sodan myötä tapahtui jotakin, mikä muutti kaiken olevan ja suunnitellun.

Äitini alkoi odottaa minua ollessaan kihlasuhteessa rintamilla palvelevaan isääni.

TILASTOT osoittavat, ettei sota-aikana tämä tällainen ollut kovinkaan dramaattista.

Ainakin kahdesti oli aloitettu kuuluttaa vanhempieni hääpäivää, mutta sota komensi ja vei, eikä häistä tullut mitään.

Toinenkin syy löytyi häitten lykkääntymiseen – vielä silloinkin, kun olemassaoloni oli jo alussa äitini kohdussa.

Rintamalla isäni oli alkoholisoitunut.

Ennen kuin tässä jatkan, on paikallansa sanoa lause, pari, eräästä Torstenin arkeen liittyneestä ajalliseen toimeentuloon kuuluvasta seikasta.

Torstenilla oli bisnestensä eräänä uomana tuontiliike, joka importoi manner-Euroopasta Suomeen kalleimpia mahdollisia alkoholijuomia. Likööreitä, konjakkeja ja sen sellaisia.

Torsten oli tunnetusti raivoraitis mies. Hän käsitteli ja myi tuomiansa juomia. Hän ei korkannut niitä itse omaa kulutustansa varten.

Rintama muutti asiat.

Raittiista tuli alkoholisti.

Samassa vauhdissa kuin minä kasvoin äitini kohdussa, samassa vauhdissa Torstenin olemus ja elämä muuttuivat.

Äitini konsultoi neuvonantajia, hengen miehiä, lääkäreitä, sukulaisia, ympäristöä.

Torsten eli jatkuvaa laskua – äitini sai tietää miehen rintamatovereilta, että Torsten olisi jopa eräitä kertoja ei vain uhmannut kuolemaa vaan suorastaan altistanut itsensä luodeille. Miksi?  Koska ei tiennyt miten muutoin kykenisi lopettamaan villiksi käyneen alkoholin käyttämisen.

Äiti ja isä etääntyivät – ainakin joksikin ajaksi.

Äiti synnytti minut heinäkuun 12. päivänä 1942 Helsingin Kätilöopiston sairaalassa.

EN aikuisina vuosinani ole kyennyt asettumaan sen enempää äitini kuin Torstenin tuomariksi täällä ajassa.

Varttuessani yksinhuoltajan – aviottoman äidin – lapsena, selviäminen Helsingin eteläisessä ruotsinkielisessä yhteisössä ei tuohon aikaan ollut minun kaltaiselleni vallan yksinkertaista.

Kun ensimmäisinä kouluvuosinani kavereitteni vanhemmille selvisi sosiaalinen asemani, yleistyi, että kavereita kiellettiin veljeilemästä kanssani. Minua ei kutsuttu kotivierailuille eikä luokkatovereitteni sallittu vierailla kodissani. Eristyin ikäisistäni.

Tosiasiassa kotini eristettiin siinä määrin, että jopa yksi Tehtaankadun kansakoulun luokanopettajista – sangen uskonnollismielinen, muuten –  kohdatessaan minut kahden kesken koulun laajalla piha-alueella, tapasi kirota ja kutsua minua ”pirun äpäräksi”.  En käsittänyt sanojen merkitystä, kysyin niitä äidiltäni, äitini romahti ja löysimme itsemme – äiti ja poika – sylikkäin itkemästä ja lohdutusta etsimässä.

Varmasti on totta, että sata ja yksi kertaa kasvuvuosieni aikana tuomitsin äitiäni siitä, ettei hän ollut kutsunut Torstenia yhteiseloon kanssamme – Torsten kun oli sitä kysellyt ja pyydellyt useammankin kerran syntymäni jälkeen aina rauhan tulemiseen saakka. Äitini oli ehdoton yhdessä kaiken säätävässä asiassa: ei alkoholia – ei pisaraakaan.

Joko viina tai perhe.

Torsten ei kyennyt päästämään irti alkoholista.

Torstenin elämään astui ajallaan nainen, joka ei kaihtanut rakastua ja avioitua, vaikka mies oli alkoholisti.

Torsten kuoli ollessani alaluokilla Kapteeninkadun kansakoulussa. Isäni kirjaimellisesti joi itsensä hengiltä.

Äitini kanssa seisoimme etäällä, kaukana avatusta haudasta, johon laskettiin isäni arkussa.

Saattoväen poistuttua, kierrettyämme jonkun aikaa hautausmaata päämäärättömästi, äitini rohkeni minua kädestä ohjaten lähestyä Torstenin hautaa.  Jätimme vaatimattoman ruusukukan kummun reunalle. Ei korttia, ei mitään tekstiä, ei antajien nimeä.

Palasimme kotiin.

En muista koskaan missään kokeneeni äitini otetta kehostani samanaikaisesti niin rajun kovana ja kuitenkin syleilevän hellänä kuin paluumatkalla hautausmaalta.

Äitini eläessä emme koskaan yhdessä käyneet Torstenin haudalla. Mutta suvussa oli henkilöitä, jotka tunsivat sekä Torstenin läheisiä että meidän sukuamme, ja aina silloin tällöin sattui, että kuulin supinaa ja salatekstiä, jossa aiheena oli isäni jälkeen jättämät ihmiset ”sillä toisella puolella”.

Muistan yhden erityisen isän vierailukerran kotonamme Helsingin Kapteeninkadulla.  Sodat olivat takanapäin. Ihmiset etsivät tienristeyksiä, joista päästä jatkamaan elämää rauhan ajan vaateissa.

Isä istui olohuoneessa. En muista mitään keskusteluista tai siitä, miten niissä sivuttiin minua itseäni. Torstenilla oli päällä sotilasasu. Vierailun alkuhetkistä alkaen olin kaivannut mahdollisuutta päästä Torstenin syliin tutkiakseni hänen asusteissaan olevia koristuksia ja muuta. Ja sitten! Isä avasi sylinsä ja kutsui minua luoksensa.  Kirjaimellisesti jähmetyin. Olisin tahtonut nousta ja siirtyä syliin – mutta mikään lihas ei totellut. Ja sitten tuli pakkoitku, kyltymätön ja voimassaan kasvava. Äiti kehotti Torstenia poistumaan. En muista Torstenin käyneen tuon kerran jälkeen kodissamme niin, että olisin ollut paikalla.

OLIMME kirkossakävijöitä, äiti ja minä.

Jos olet seurannut blogejani pitempään, olet saattanut lukeakin omasta lapsuusvuosieni kirkoissa käymisistä ja siitä, miten joka pyhä kokosin kulmakunnan kavereita joukoksi, joka johdollani kulki ainakin Johanneksen kirkon aamumessuun, mutta usein johonkin toiseenkin pyhäpäivän jumalanpalveluskohteeseen.

Näin kului elämäni aikaa lähes viisi vuotta.

Usko Jumalaan ja Jeesukseen täytyi olla istutettu elämääni ylhäältä, niin eheäksi ja kokonaisvaltaiseksi se oli muodostunut.

Vapaa-ajan touhuissani harrastelin kirkollisia meininkejä: olin pappi ja lukkari, toimitin ehtoollisia – viini oli vettä tai mehua ja ehtoollisleivät useinkin kuivaneita, käpristyneitä  appelsiininkuoren paloja.

Minulla oli sinikantinen vihko, jonka olin kirjoituksillani tehnyt kirkollisten toimintojen käsikirjaksi. Sivuilta löytyivät liturgiat ehtoollisjumalanpalveluksiin mallia Leo-poikanen.

Näin kuluivat vuodet.

Helposti ja siististi.

Näinkö ajattelet?

Olet väärässä.

Viisi – kuusi vuotta elämän jatkumoa olivat aikaa, joista voisin kirjoittaa   viisikymmentä blogia! Ei kuitenkaan nyt.

Nyt luettavissa blogeissani on tavalla tai toisella jatkuvasti esillä kysymys hengellisestä kasvuhistoriastani ja samalla siihen liittyvistä mitä moninaisimmista kristillisistä ja yleensä uskonnollisista ilmiöistä elämäni kokemuskentässä.

Rippikoulun kävin Helsingin Sörnäisten ruotsalaisen seurakunnan Paavalin kirkossa, konfirmaatio saman yhtymän pääkirkossa eli Kallion kirkossa.

Julia-tyttäremme kävi suomenkielisen rippikoulunsa tänä vuonna 2022 alkukesästä – ja miten johdatus kuljettikaan – Paavalin seurakunnassa ja sen kirkossa. Tarkoitus oli ollut, että Julia ja kaverinsa Ronja olisivat olleet rippileirillä Oronmyllyllä kesäkuussa, mutta Julian ollessa yllättäen estetty, hänen rippikoulunsa paikka ja ajankohta   muuttuivat.

Julian konfirmaation yhteydessä polvistuimme Päivyen kanssa tyttäremme askelissa Paavalin kirkon alttaripöytään. Vyörynä tulivat kohdalleni muistot vuodesta 1957, jolloin itse kävin oman rippikouluni samaisessa Paavalin kirkon seurakuntatilojen kompleksissa, johon Julia oli matkannut yhden viikon aikana joka iltapäivä. Minun rippikouluni kesti muutaman kuukauden verran. Konfirmaationi oli ruotsinkielisen seurakuntayhtymän pääkirkossa eli Kallion mahtavassa katedraalissa.

Olen joku aika sitten kirjoittanutkin blogissani rippipapistani Holger Anderssonista, joka on jäänyt yhdeksi elämäni hengelliseksi suurvaikuttajaksi. Holger oli evankelisen liikkeen miehiä. Hän rukoili – kirjaimellisesti rukoili ääneen puolestani! – että Jumala pitäisi minusta kiinni ja antaisi luotettavan hengellisen kodin – evankeliumiyhdistyksen piirissä. Puolen sataa vuotta tuon rukouksen lausumisen jälkeen olen perheeni kanssa saanut löytää hengellisen kotirauhan – evankelisen liikkeen piiristä. Pyhän Sydämen kappeli Kalliossa on osoitteenamme.

TÄMÄ blogi kuuluu osana tekstisarjaani, jossa on kokoavana otsikkona sanat Varottavia ansoja matkalla helluntaihin. 

Tällä liuskalla käsikirjoitusta kirjoittamiseni tähtää varsinaisesti sisältöön, joka täyttää seuraavan blogini sivut. Hyppäys siihen ilman nyt luettua sisältöä olisi kuitenkin liian raju ja vaativa, josta syystä tämän kirjoittamisen ja lukemisen  loivuudella lähestymme sarjaotsikon edellyttämää sisältöä.

Sillaksi vielä seuraavat rivit:

Lukija saattaa tietääkin, että poika- ja nuoruusvuosieni harrasteisiin kuului ykkösenä amatööriradio ja aivan erityisesti niin sanottu dx-kuuntelu – eli kaukaisten, tuntemattomien mutta identifioitavien radioasemien tavoittaminen ja kuunteleminen, ohjelmien raportoiminen asemille ja useimmiten erityisten vastauskorttien saaminen asemilta. DX-harrastaja piti tarkkaa luetteloa vastauskorteistansa, arvioi niitä pistemäärillä ja pääsi alan harrastajien julkaisuissa saavutuspalstoille kuulemillaan ja kuitatuiksi tulleitten valtioitten / radioasemien lukumäärällä.

Näinkin Pyhä Henki otti minusta kiinni, herätti sydämeni ja antoi lahjaksi uudestisyntymisen – suuresti juuri kristillisten lähetysradioitten sanoman kuuntelemisen summana. Äitini ja toisten sukuläheisten esirukoukset plus kristilliset radiolähetykset olivat se maallisen tason voimakanava, jota myöten Karitsan Pyhän Veren pelastava voima tuli elämääni.

Samalla myös sain selkeän kutsumuksen sijoittaa elämäni Jumalan vaihetuspöydälle käytettäväksi kristillisen radion merkeissä.

Muistan kirjoittaneeni – onhan minulla toki kirjeenvaihto vielä tallellakin – nuoruuteni ajan The Voice of Tangier nimiselle lähetysradiolle Marokkoon kertoen saamistani siunauksista – ja samalla ilmoittautuen käytettäväksi radiotyössä, jos sellaiseen minulla olisi taipumusta. Olin tuolloin jossakin 17-18 ikävuoden tienoilla.  Vieläkin – tuossa vieressä, esille otettuna arkistostani – on Voicen johtajan puolison henkilökohtainen kirje minulle. Afrikassa kuulemma rukoillaan elämäni ja kutsumukseni puolesta.

Rukoushetkinämme meille on tullut vahva tunto siitä, että esittämäsi rukousaihe ja toivomus elämäsi vuosien käytöstä on todellakin Herrasta. Jos Jumala johdattaa niin, että sinusta olisi apua työllemme, ota aikanaan yhteyttä, ja arvioimme Jumalan johdatusta. Mutta älä koskaan – koskaan – hylkää kutsumusta kristilliseen lähetysradioon!

Näin kirjoittaa silloinen aseman johtajan puoliso, jolla oli omana työnään hoitaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoa. Asema radioi viikoittain vartin pituista Amerikan Missouri-Synodi luterilaisen kirkon valmistamaa Luterilainen tunti ohjelmaa, ja minut sidottiin raportoimaan jokaisen ohjelman sisältöä ja kertomaan miten koin sen sanoman toimivan suomalaisten kuuntelijoitten piirissä. – Kuriositeettina mainitsen, että tuo menneen ajan Tangierin ääni on nykyisin – Trans World Radio.

Juuri nyt silmäni kostuvat, mutta samalla hymyilen muistaessani yli kuuden vuosikymmenen takaisia tapahtumia.

Eikö Radio Patmos yhtä lailla kuin nimen Radio Patmos International alaisuudessa taloudellisesti ja esirukouksin tuetut lähetysradio-operaatiot maapallon ympäri olekin merkittävällä tavalla nuoruuden vuosieni kehittymistä ehtooauringon kokemusaikaan saakka omassa elämässäni sähköisen viestinnän alueilla?

Vaan eivät ole reitit kulkeneet sieltä tähän hetkeen vaivasta vapaita puutarha-avenueita myöten. Kyllä on ollut hyökkäyksiä ja taisteluja – eikä vähiten juuri sähköisen median rintamilla. On ollut niitä varottavia ansojakin, joihin viittaan yhdistävässä otsikossani. Kuten jo kirjoitinkin, tämä blogi on ollut avausta seuraaviin, joissa olenkin sitten ahjoissa ja jopa henkivaltojen puristuksissa – matkalla ajassamme koettavaan jatkuvaan Jumalan helluntaihin ihmeineen ja merkkeineen.

LUE SARJAN MUUT OSAT:

Osa 1. Iloa ja surua nuoruuteni karismaattisessa liikehdinnässä
Osa 2. Mitäs sitten tapahtuikaan?
Osa 3. Uuden sukupolven vanha helluntai