Uuden sukupolven vanha helluntai – Varottavia ansoja matkalla helluntaihin 3/6

ENSO LEHTONEN samaistui teini-iästä elämänsä viimeiseen päivään muutamaan harvaan mutta jossakin tapauksessa tosi paljolla hinnalla omistettuun raamatunlauseeseen tai kristillisen palveluelämän tunnussanaan.

Tätä kirjoittaessani minulla on oikean käteni tuntumassa valokuva, suurennos, postikortin kokoinen, mustavalkoinen.

Olin kuvan ottaja. Keskikertainen sellainen, josta syystä kuva on valaistuksia ajatellen epäonnistunut, ei painokelpoinen. Säästin kuvan tuholta, vain koska siinä näkyy tekstitaulu, se joka sijaitsi Lehtosen työhuoneessa kirjoituspöydän levyn korkeudella. Taulua ei ollut tarkoitettu niinkään vierailijoille huomioitavaksi. Mutta se kyllä osui työpöydän ääressä tehtäviään suorittavan silmiin.

Taulu oli yksi kahdesta samanlaisissa kehyksissä olevia tekstitauluja. Kooltaan pienemmässä oli yksi ainoa rivi tekstiä, tällainen: Jeesus rakastaa aina!  Toinen taulu oli kooltaan kolminkertainen, ja siinä oli raamatunsana, tällainen:

Mutta kun minä sanoin: ”En tahdo ajatella häntä enkä enää puhua hänen nimessään”, niin sydämessäni oli kuin polttava tuli, suljettuna minun luihini. Ja väsyksiin asti minä koetin sitä kestää, mutta en voinut.  JEREMIA 20:9

Olin istunut ja neuvotellut johtajani kanssa varmaan runsaasti puolen sata kertaa mainitussa työhuoneessa ennen kuin koin oikeutetuksi kerätä rohkeutta ja kysyä, miksi Jeremian kirjan teksti oli sijoitettu johtajani katseen ulottuville niin, että hän joutui näkemään sanat satoja ja satoja kertoja hoitaessaan toimiansa työpöydän ääressä.

Lehtonen pidätteli vastausta.

Ihmeellistä, koska johtajani oli mies, josta kuulin sanottavan, ettei hän koskaan jää vastausta vaille. Hänelle annetaan sanottava yhtä lailla siviilissä kuin saarnatuoleissa. Tai valmistaessaan seuraavan kirjansa käsikirjoitusta tai toimittaessaan tekstiä kustantamiinsa lehtiin.

Nyt oli toisin. Lehtonen vaikeni. Pitkään.

Muistan, miten tilanne eteni.

Johtajani siirsi kellertävää pyörillä liikkuvaa kirjoituspöydän kookasta puutuolia  suuntaani.

Hyvänen aika!

Hänen silmänsä olivat kostuneet kyynelistä tuon samaisen tauon aikana, jolloin odotin vastausta.

Nuori työveljeni Leo. Kuuntele. 

Olen rakastunut Herraan Jeesukseen Kristukseen ennen kaikkea kahdesta syystä. 

Ensimmäinen syy on tämä: olen saanut pelastuksen Hänen ristin työnsä hinnalla. 

Hänen pyhä verensä pesee minua alati – niin, niin kuin tuo toinen tekstitaulu vakuuttaa – saan uskoa, että ”Jeesus rakastaa aina”. Rakasti ja rakastaa niin paljon, että annettuansa minulle taivasosan kutsui minut myös palvelustyöhön. Muista, nuori työtoveriveljeni Leo, aina tämä yksi totuus: Kelpaamme Hänen työpalvelukseensa samalla suurella uhrihinnalla, jolla kelpaamme taivaaseen – vain Jeesuksen pyhän veren hinnalla. Niin pitkään kuin muistamme ja elämme tämän totuuden mukaan, niin pitkään olemme voitelussa ja saamme voiman työhön.

Ja sitten -.

Muistan, kuin olisin keskellä pelkästään minuutteja sitten tapahtunutta, vaikka tässä kertomani tapahtuikin 61 vuotta sitten.

Lehtonen puhui minulle tällä tavalla:

Se on Jeesuksen Pyhä Veri, joka antaa meille voimaosamme, kyvykkyyden ja alkukutsumuksen Hänen valtakuntansa palveluissa.

Mutta selviytyminen meille uskottujen taivaallisten kutsumusten suorittamisessa vaatii meiltä – toista siunausta. 

Mikä on toinen siunaus?

Se on siinä, kun veressä pestyyn henkeemme laskeutuu helluntain vitivalkoinen pyhä kyyhky ja ottaa henkemme täyteytensä majaksi.

Tässä on hengellisen palveluelämämme ainoa toimiva voiman lähde. Montaa ja moninaista voidaan opiskella tiedekunnissa ja kouluissa. Mutta vain helluntain voitelu suo kaiken mitä julistaja tarvitsee – voimasta viisauteen saakka.

ENSIO LEHTONEN oli taustaltansa vapaakirkollinen; tuon kirkon piirissä tapahtui kaikkea sitä, joka teki merikapteenin pojasta hengen meriä purjehtivan herätyskapteenin.

Nuorukainen sai kosketuksen Pyhästä Hengestä varhain.

Rinnan sen kanssa, että hän muutti Uudestakaupungista Turkuun opiskellakseen yliopistossa, hän koki jatkuvaa oppimista pyhästä palveluksesta Jumalan seurakuntatyön kouluissa – kokien jatkuvaa kasvavaa janoa ja nälkää päästä osalliseksi siitä Pyhän Hengen kaste- ja täyteystodellisuudesta, josta kuuli opetettavan ja jonka omistajia hän tapasi.

Veri!

Tuli!

Sekä jäljelle jääneet kirjoitukset ja painetutkin tekstit yhtä lailla kuin lähellä kulkeneitten todistukset paljastavat edellä olevissa kahdessa sanassa olevien pyhien totuuksien olleen nuoren Ension todistuksen ja alkavan saarnatoimen ydintä.

Julistajan ja hengellisen kirjailijan tie Suomen Siionissa alkoi vapaakirkollisuudessa.

Johdatukseksi Ensio Lehtonen itse nimitti sitä voimaa, joka kuljetti hänet Vapaakirkosta helluntaiherätykseen.

Kokousmatkalla Karjalasta Helsinkiin kyselin johtajaltani, missä määrin opilliset eroavaisuudet vapaakirkkokristillisyyden ja helluntaiherätyksen kesken olivat vaikuttamassa hänen siirtymiseensä yhdestä kirkosta toiseen liikkeeseen.

Muistan Lehtosen vastauksen.

Se, mihin viittaat, tapahtui yli neljäkymmentä vuotta sitten. Elämässäni oli virheitä, vääriä valintoja. Elämästäni puuttui voima. Viisauttakin puuttui. Koin Kristuksen Hengen tarjoavan minulle enemmän taivaallista ja nimenomaan helluntain tulessa.

En pelkästään muista Lehtosen sanojen jatkumoa. Muistan myös hänen katseensa – jotenkin hämillisen, ja samalla jotenkin surumielisesti hymyilevän ilmeen.

Tiedät, Leo veljeni, mitä tänään opetan sekä kirjoituksissani ja puheissani: helluntain siunauskaste ei ole yhdenkään herätysliikkeen tai kirkkokunnan omaisuutta – kaikki on Kristuksen ja vain ja ainoastaan Kristuksessa. 

Joka omistaa pelastuksen, omistaa Pyhän Hengen. 

Tämä on totta jokaisen kristityn kohdalla, olkoon missä tahansa kirkossa tai seurakunnassa hänen jäsenkirjansa.

Se, mitä on helluntaisiunaus – se toinen armon teko, joka tulee jo uudestisyntyneen kohdalle ja osaksi, omaisuudeksi, jota myös Pyhän Hengen kasteeksi kutsutaan, ja jota nimitystä en pidä raamatullisesti aivan oikeana tässä kuvattua esittämään – se on se, mitä aivan varmasti viimeisen sukupolven kristillisyys saa kokea samassa mittasuhteessa, korkeudessa, syvyydessä, laajuudessa kuin apostolinen seurakunta sen koki.

Lehtonen vaikeni.

Itse en osannut kysyä mitään.

Johtajani oli vaiti pitkän aikaa – silti oli kuin lihakset hänen kasvoissaan olisivat liikkuneet niin kuin puhuessa. Mitään ei kuulunut, mutta varmaankin johtajani puhui – Jumalalle selkeästi kuuluvalla hengen äänellä.

Johtajani kääntyi katsomaan minua. Ohjasin autoa, mutta vastaan tulevien valossa huomioin hänen katseensa kiinnittyneen minun kasvoihini.

Lehtonen puhui.

Olet tänäkin iltana seurannut raamattuopetustani kirkon saarnatuolissa. Olen puhunut viikunapuun merkeistä. Jeesuksen tulemuksesta. 

Olen myös kantanut sisälläni kuin palavaa tulisoihtua Pyhän Hengen kasteen ja täyteyden ja armolahjojen totuuksista. 

Olisin puhunutkin. 

Mutta jotenkin olin lukossa. Jumala minut lukitsi. Kun vaikeroiden kysyin puheeni keskellä hengessäni, miksi en saa vapautta julistaa vahvasti Hengen täyteydestä ja armolahjoista, oli kuin olisin kuullut vastauksena lyhyen käskyn: ”Ei aivan vielä.  Suuri Hengen vuodatus tulee. Mutta se ei ole vielä nyt. Mutta se tulee.”

TÄSSÄ kuvaamani automatkan jälkeen tavaksi tuli, että kysyin usein johtajaltani Pyhän Hengen persoonaan ja toimintaan liittyviä kysymyksiä. Pian huomasin, että joskin Ensio Lehtonen ajoittain antoi odottaa vastauksia – jopa vuorokausien ajan – ja sitten jossakin tilanteessa suorastaan yllättäen palasi kysymiini ja alkoi seikkaperäisen vastauksensa – niin aiheen ollessa joko Jeesuksen sovitustyö tai Pyhän Hengen työ, näistä kahdesta suuresta aiheesta asiaa oli valmiina Lehtosen hengessä ja puhetta riitti – yleensä siihen asti, kun jokin ulkoinen syy vaikutti keskustelun päättämiseen tai aiheen vaihtamiseen.

Yksi asia kävi kirkkaasti esille erityisesti Ensio Lehtosen viimeisten elinvuosien aikana.

Johtajani odotti suurta Pyhän Hengen vuodatusta – kolmessa vaiheessa:

Vaihe yksi: Kaiken lihan – siis koko ihmiskunnan – päälle, jolloin Pyhän Hengen työ olisi viimeisen herätyksen toteuttaminen ja siinä tapahtuvan pelastettujen täyden luvun kokoaminen.

Vaihe kaksi: Pyhä Henki sinetöisi pakanaseurakunnan pelastettujen täyden luvun ja tapahtuisi Jeesuksen Kristuksen seurakunnan ylös tempaus tuuliin ja pilviin.

Vaihe kolme: Tempauksen jälkeen Pyhä Henki aloittaisi toiminnan Israelin heimojen keskellä johtaen suureen herätykseen Israelissa.

ENSIO LEHTONEN siirtyi kirkkauteen 1971. Hän ennätti nähdä ja kokea niin sanotun karismaattisen liikehdinnän alun. Se oli Lehtoselle juhlan aikaa.

Lehtonen koki johdatuksena siirtyä helluntaiherätyksen johto- ja vastuupaikoilta sotavuosien aikana.

Toisessa yhteydessä saanen käsitellä tuota jaksoa tapahtumineen lähemmin. Tässä riittää, kun totean, että yhtenä suurena Lehtoseen vaikuttajana oli Hanna Castren niminen henkilö, helluntaiherätyksen äidiksi kutsuttu.

Castren profetoi herätyksen puhkeavan Suomessa luterilaisen kirkon piirissä. Hän kannusti – olen lukenut kirjeenvaihdon – Lehtosta katsomaan kansankirkon suuntaan ja siirtyvän sen alueelle ”koska Jumala haluaa antaa herätyksen koko Suomen Siionille”.

Castrenin mukaan – tai: hänen saamansa profetian mukaan – tie kansalliseen herätykseen kulkisi ei niinkään minkään vapaan suunnan vaan ”kansankirkon maiseman kautta”.

Sotavuosina Ensio Lehtonen koki oikeaksi seurata profeetta Castrenin ja ennen kaikkea omassa hengessään oikeaksi kokemansa valtakuntakristillisyyden tietä.

Frank Mangs löysi Jumalan johdatuksessa läheisen työtoverin Ensio Lehtosessa.  Lähtiessään helluntaiherätyksestä Lehtonen oli perustanut kustannusliike Kuva ja Sanan. Tämä kustantaja alkoi levittää Mangsin tekstiä kirjoissa, traktaateissa ja lehdissä koko Suomen valtakuntaan.

Ensio Lehtonen perusti valitun veljesjoukon kanssa Kansan raamattuseuran.

Syntyi SANA-lehti.

Merkittävän ajan Kansan raamattuseuran ja Kuva ja Sanan toimistot sijaitsivat yhden ja saman katon alla. SANA-lehteä postitettiin Kuva ja Sanan kirjavaraston pöydiltä.

ENSIO LEHTONEN oli kuolemaansa saakka vakuuttunut siitä, että hänen palveluelämänsä tehokkaimmat vuodet olivat samaiset, jotka hän sai käyttää kansankirkon herätyksen parhaaksi.

Mainittuina vuosina Lehtosella oli myös unelma – Herralta saatu, kuten hän usein todisti.

Unelma oli Suomen Siionista, jossa kaikki uudestisyntyneet rakastaisivat Jeesuksen Kristuksen kautta toisiansa.

Viimeisissä teksteissään KIPINÄ-lehteen Lehtonen kirjoitti tällaisenkin virkesarjan:

Voi meitä typeriä puoluekristittyjä, jotka kuvittelemme, että herätys tulee uskovien riitojen tantereille. 

Ei!  Ei tule herätystä! 

Ei tule ennen kuin olemme alkuseurakunnan tilassa, siinä, jossa heistä todettiin: Katsokaa, miten he rakastavat toisiansa! Tätä esimerkin voimaa kaipaa Suomi kirkkojen ja herätysten ulkopuolella. Miksi he tulisivat sisälle laumoihimme, kun politiikasta talousmaailmaan he elävät jokahetkisesti tällaisessa tilassa lahkoutumien ja riitaleirien keskellä.

 LUE SARJAN MUUT OSAT:

Osa 1. Iloa ja surua nuoruuteni karismaattisessa liikehdinnässä
Osa 2. Mitäs sitten tapahtuikaan?
Osa 3. Uuden sukupolven vanha helluntai