Patmos-blogi

Jumalan Karitsan veri: ainoa turvamme ja toivomme – Veri tuottaa sovituksen osa 4

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Usko rohkeasti – kiitä alituiseen – todista pelotta – älä anna jumalattoman maailman sen enempää kuin kristinuskon ytimestä luisuneitten niin sanottujen uskovien kieltää tai pelottaa sinua pyöristämään sanojasi, kun todistat Jeesuksen Kristuksen pyhän veren ainoasta turvasta ja toivosta pelastua iankaikkisesta tulijärvestä. Golgatan pyhän verivirran täytyy olla suojanasi Jumalan istuimen luona.

VAIKKA ihminen kokoaisi yhteen kaikki hyvät työnsä, niillä ei voisi katkaista syntien kammottavaa, kadottavaa vetoa. Niin kuin kivi putoaa veden lävitse, niin syntinen vailla Jeesuksen pyhän veren puolustusta putoaa kadotukseen.

Kapteeninkadun lapsuusvuosien maailmaani kuului Forsströmin täti.

Tätä seitsemänkymppistä leskinaista kutsuttiin Eiran enkeliksi.

Tämän kristityn naisen lähimmäisestä välittävä rakkaus herätti huomiota päivälehtiä myöten. Tätiä kutsuttiin jopa ”naispuoliseksi kristukseksi”, tarkoituksella kuvailla hänen ainoalaatuista kykyänsä alati nostaa ja kantaa ja auttaa uuteen elämään niitä, jotka olivat jääneet valtateitten reunoille. Parempiosaisten, onnistuneitten kulkiessa pystypäin omassa kuvitellussa menestyksessään.

Muistan niitä kertoja, jolloin esimerkiksi sunnuntain messuissa tätiä lähestyttiin pappeja myöten.

Kysyttiin siitä ja siitä lähimmäisestä, joka oli saanut toivon ja tulevaisuuden elämäänsä kuluneena viikkona tädin uhrautuvan välittämisen hinnalla. Haluttiin tietää, miten täti jaksaa ja pystyy ja onnistuu?

Voima on veressä! Kiitos Jeesuksen pyhän veren voiman! Voima on veressä!

Kahdesti olin lähellä, kun täti näin vastaili.

Kesti muutaman vuoden ennen kuin käsitin, mistä sanoissa oli kysymys.

Silloin olin Forsströmin tädin mielestä jo niin viisaudessa varttunut, että hän saattoi kerran Vuorimiehenkadun kulmassa pysäyttää minut kesken menojeni ja kaapaten syliinsä paijata hiuksiani ja rukoilla näin sanoen:

Jumala kaikkivaltias: tässä on tämä orpopoika. Isätön lapsi. Köyhä lapsi. Kun hän yksin kerran jää, ei hänelle perintöä tule. Maailman tuulet vievät, ja monta vaaraa vaanii tiellä. Mutta Jumala taivaassa: auta tätä poikaa aina, aina, aina pitämään kalliimpana omaisuutena Jeesuksen Kristuksen pyhää verta. Aamen.

Vuodet kuluivat.

Kymmenkunta vuodenkiertoa Vuorimiehen kadun kulmasta aikaa laskettuna olin ruotsinkielisen helluntaiseurakunnan kirkkotiloissa Albertinkatu 31:ssä. Siellä edes itse tajuamatta kaikkea mitä koin, mitä tein, toistin kymmeniä kertoja peräkkäin: Tack för blodet, Jesus! Kiitos verestäsi, Jeesus! Ja sielunhoitaja vieressäni – pastori veli Edwin Nyqvist – toisti kuin vuoropuheluna kanssani: Just det, Jesus, tack för blodet! Juuri niin, Jeesus: kiitos verestäsi!

Minulta kysytään, missä kristillinen elämäni alkoi.

Minulla on kaksi vastausta.

Äitini sylissä pommien pudotessa ja kotitalomme Kapteeninkadulla vaurioituessa amerikkalaisvalmisteisten lentokoneitten pudottaessa Stalinin pommeja Helsinkiin.

Eihän parivuotias lapsi voi muistaa – ?

Mutta kun yksinhuoltajaäiti rukoilee hädässä, ja enkelit levittävät suojaa ja turvaa – jokin koskettaa ja jättää elämän kestävän jäljen. Tuonpuoleisuudesta. Enkeleistä.

Taivas kosketti: kotiväki tiesi, ja pieni lapsi tiedosti sielussa ja hengessä. Vieläkin sisimmässä on ulottuvuus, jonka merkitystä en julkisesti enempää halua selvitellä. Enkelien läheisyyden kosketus.

HYVIÄ tekoja täynnä oleva elämä ei tuota iankaikkista pelastusta syntiselle ihmiselle.

Syntiä tekevä ihminen ei voi lunastaa itsellensä pelastusta latomalla tekojensa vaa’an tyhjään kuppiin hyviä tekoja vastapainoksi elämänsä syntisille ajatuksille, sanoille, teoille.

Kristilliset harrastuksemme eivät nekään riitä vastapainoksi mainitsemaani kylvön ja niiton vaakaan.

Mainitsemassani Albertinkadun helluntaiseurakunnassa yhteisön johtaja David Klemetz puhui Jeesuksesta yhtä lailla pääsiäisenä kuin jouluna, helluntaina että adventtina. Seuraavalla tavalla:

Jos Kristuksen elämää saarnattaisiin keskeytymättä – nostettaisiin korkealle Hänen suuruuttansa ja ihmeitänsä ja taivaallista alkuperäänsä – mutta vaiettaisiin Hänen kuolemastansa – Hänen ristin kuolemastansa! – ei yksikään kuulija sen enempää kuin puhuja itsekään koskaan saavuttaisi taivasta.

Ihmiset sanovat: sinun tulee toimia, toimia, toimia pelastuaksesi.

Tuhat kertaa – miljoona kertaa – ei!

Pelastuksen saat lahjaksi – mutta lahjan vastaanottaminen edellyttää, että kiität ja ylistät ja kunnioitat totuutta Jeesuksen Kristuksen pyhän veren vuodattamisesta juuri sinunkin syntiesi sovitushintana!

Sallithan, että vielä muistelen kääntymykseni ajan sielunhoitaja-paimentani Davidia.

Siinä oli Herran pappi, joka ei koskaan pitkään eletyn vaelluksensa aikana siirtynyt tuumaakaan kristinuskon ytimestä – Kristuksen pyhän veren julistamisesta.

David Klemetzin tekijännimellä löytyy joitakin kirjoja, joissa on hänen voideltua sanomaansa. Käännän blogini piiriin erään hänen painetun saarnansa katkelman:

Kuoleman enkeli kulki maan halki.

Kuoleman enkeli meni jokaiseen huoneeseen, joka ei ollut ennalta verellä merkitty. Hän teki tekonsa.

Missä verta oli pihtipielessä, sellaisen huoneen ohitse enkeli kulki. 

Enkeli ei tutkinut huoneissa olevien ihmisten, miesten, naisten, nuorten, lasten elämän tekojen rekistereitä. 

Enkeliä ei kiinnostanut, olivatko huoneissa olevat hurskaita pyhimyksiä vai julki jumalattomia.

Ulkoiset puitteet eivät nekään merkinneet mitään.

Köyhässä majassa oleva avioliiton ulkopuolella syntynyt hyljätty vieraitten hoivassa oleva lapsi oli yhtä arvokas kuin palatsissa uinuva kansan tuleva hallitsija. 

Jumala ei ollut ilmoittanut, että kun Hän näkee uljaan palatsin sisätiloissa hyvän sukupuun omistavan kuuluisan nimen haltijan, niin Hän armahtaen pelastaa.

Mitä Jumala oli ilmoittanut pelastumisen ehdoksi?

Vain yhden  – yhden ainoan! – asian:

Kun kuoleman enkeli näkisi sovituksen veren vihmottuna syyllisen ylitse, tämä kulkisi ohitse.

Meidän etuoikeutemme on tänään koko Raamatun omistajina tietää, mitä Jumala ajatteli pääsinyönä Egyptissä.

Jumala katsoi ajassa eteenpäin Poikansa vuotavaan vereen Golgatalla.

Joku on saarnannut, että pieni kärpänen Nooan arkissa oli yhtä arvokas ja varmassa tallessa kuin suuri elefanttikin. Arkki pelasti kummankin.

Kristuskin pelastaa niin heikoimman kuin väkevimmän seuraajansa – kunhan ihmisessä on Golgatan pyhän veren merkki.

Kun junailija kulkee vaunuissa ja tutkii matkaajia, hän ei ole lainkaan kiinnostunut siitä, ovatko matkaajat köyhiä, rikkaita, oppineita vai oppimattomia. Kysytään vain matkalippua.

Kenellä on matkalippu, hän saa jatkaa junassa perille saakka.

Niin myös, jos olet vihmottu Kristuksen verellä, vaikka olisit tyhmin ja köyhin ihmisperheessä, sinä tulet yhtä lailla pelastuksesta osallisena perille taivaaseen kuin kuka tahansa viisas ja mahtava henkilö – joka myös on veressä sovitettu.

Näin julisti pastori David Klemetz.

MONI pelastuksen omistava vaeltaja elämän tiellä kysyy syytä siihen, että hän on heikko ja kiusausten tullessa usein lankeaa, ja että hänellä on rajatusti Pyhän Hengen voimaa.

Oletko sinä mainitun laisessa tilassa ja tilanteessa?

Pääsiäiseen kuului kehotus:

Syökää se näin: kupeet vyötettyinä, kengät jalassanne ja sauva kädessänne, ja syökää se kiiruusti. 

Tätä oli pääsiäinen.

Israelilaisten ei tullut ainoastaan teurastaa karitsa ja sivellä verellä ovenpieliä. Heidän tuli myös syödä karitsa.

Syömällä karitsan merkityksen voima siirtyi uhraajaan.

Hengellinen isäni ja johtajani Ensio Lehtonen tapasi usein saarnoissaan todeta, että voimattomuutemme syy on siinä, ettei meillä ole sisäistä varustusta teurastetusta Karitsasta.

Lehtonen tapasi kuvailla edessämme olevaa korpivaellusta tälläkin tavalla:

Jos olisimme viimeinen sukupolvi, niin päättäisimme sen historian, joka alkoi Egyptissä.

Israelin täytyi syödä Karitsa – täyttyä Karitsasta.

Lopun ajan kristikunnan tarvitsee ei vain kiittää ja uskoa veren sovitusvoimaan – heidän – meidän – tarvitsee myös syödä – tulla täyteen.

Pyhän Hengen täyteys on se, mikä tuo Karitsan sisäiseen elämäämme – täyttäen meidät – täyttäen nälkämme – ravintona, jossa on uuden liiton täysi voima.

Emme tarvitse Karitsan pyhää verta vain tullaksemme pelastetuiksi.

Kuten Israelilla oli edessään korpivaellus, niin on myös meillä, lopun ajan kristityillä.

Ellemme ravitse itseämme Kristuksella, me näännymme tiellä.

Henkemme tarvitsee paljon ravintoa.

Päivittäin tarvitsemme täyden annoksen taivaallista mannaa.

Jumalan Karitsa nimittää itseänsä Elämän Leiväksi.

Ota veren vihmonta!

Ota ja syö – ja täyty!

JEESUKSEN pyhän veren rinnalla on yksi väline, joka ravitsee ja huoltaa heikon vaeltajan sisintä.

Pyhä Raamattu.

Ravitessasi henkeäsi Jumalan Sanalla saat hengellistä voimaa ja väkevyyttä.

Moni luulee sen riittävän kohdallansa, että on saanut kerran maistaa Kristuksen ihmiselle ostaman pelastuksen esimakua.

Ei riitä.

Meidän on uskosta elettävä, samoin kuin uskon kautta pelastummekin.

Vanhurskas on elävä uskosta.

Joka päivä meidän on noudettava tuoretta mannaa – Sanasta.

Kristikunnassa kulkiessa tapaa ystäviä, jotka elävät vanhasta mannasta, sellaisesta, jota ovat saaneet päiviä, viikkoja, jopa kuukausia sitten – jopa silloin kun tulivat uskoon. Kääntyivät.

Kristitty ei ole oikeutettu kokoamaan hengellistä ruokaa vuosien varalle, niin kuin voidaan tehdä aineellisen ravinnon suhteen.

Israel oli palvellut neljäsataa vuotta Egyptin faraoita.

Koitti vapaaksi lunastamisen ihme.

Jumala ohjeisti kansaansa elämän jatkumoon:

Tämä kuukausi olkoon teillä kuukausista ensimmäinen: siitä aloittakaa vuoden kuukaudet.

Takanapäin neljä sataa vuotta, joita Jumala ei sallinut heidän pitää kalenterissansa, muistissa, ajan laskuna.

Oli määrä aloittaa alusta.

Näin uudessakin liitossa.

Kaikki ne vuodet kuluvat hukkaan, jotka paholaisen palveluksessa kulutamme.

Todellinen elämä alkaa vasta silloin, kun tulemme vihmotuiksi Kristuksen puhdistavalla, uudistavalla verellä.

Ennätämme vielä yhden ihmeellisen totuuden käsittelyyn ennen kuin blogimme pituus on täysi.

2 Moos. 29:16: ”Teurasta sitten oinas ja ota sen veri ja vihmo alttarille ympäriinsä.” Tai kuten RKK jakeen esittää: ”Teurasta pässi, ota sen veri ja pirskota ympäri alttaria.”

Veri on ainoa tie, jonka kautta voidaan lähestyä Jumalaa.

Niin on aina ollut.

Aaronin täytyi vihmoa verta joka suuntaan ympärillensä alttarilla ennen kuin hän saattoi kohdata Jumalaa.

Armotalouskaudet vaihtuvat. Mutta tie Jumalan kohtaamiseen ei koskaan, koskaan muutu eikä uudistu eikä nykyaikaistu.

Kadotettu syntinen kohtaa Jumalan Karitsan veren kautta.

Pyhittynyt uskova kristitty kohtaa Herransa Karitsan veren kautta.

Sanon sen vielä kerran:

Milloinkaan ei ole ollut eikä milloinkaan tule aikaa, jolloin Jumalaa voisi lähestyä vailla Karitsan pyhän veren suojaa.

Jos pyhä veri puuttuu, Jumalan pyhyys tuhoaa syntisen ihmisen.

YKSI asia vielä.

Aaronin tulee toimittaa … sovitus kerran vuodessa syntiuhrin verellä. … Alttari on erityisen pyhä, ja se kuuluu Herralle.  (2 Moos. 30:10)

Martti Lutherin Vähä Katekismuksen toinen pääkappale käsittelee uskoa. Tässä osiossa toinen uskonkappale käsittelee lunastusta. Siunatuksi lopuksi tässä blogissani mainitun uskonkappaleen teksti kaikkineen:

Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta, on minun Herrani, joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan; että minä olisin hänen omanansa ja eläisin hänen valtakunnassaan hänen alamaisenaan ja palvelisin häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.

Lue myös sarjan edelliset osat:
Osa 1: Veressä on elämä – Veri tuottaa sovituksen
Osa 2: Kainilaisten tie – Veri tuottaa sovituksen 
Osa 3: Aabelilaiset ja kainilaiset – Veri tuottaa sovituksen osa 3

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.