Päiväyksiä vailla oleva Hengen maailma – Matkalla kohti helluntaita 3

TÄNÄÄN on yhdeksäs päivä jälkeen armon vuoden 2022 helluntain.

Tänään olin erikoislääkärin vastaanotolla ja kuvauksissa HUSin Pasilan tiloissa.  Silmistäni on kysymys.

Iltapäivän alettua pikkuhiljaa vaihtua ehtooksi olin tyttäreni Julian kanssa kotimme lähistöllä olevassa ostoskeskuksessa. Julia osoitti minulle vihreän keidastunnelman keskellä olevia penkkejä, kehotti minua odottamaan häntä, ja katosi käytävän ihmisvirtaan asioilleen.

Olin istuskellut penkissä kymmenisen minuuttia ja tapani mukaisesti antanut katseeni vapaasti kulkea – uskallan sanoa: pyhän innoituksen kuljettamana seuraten milloin milläkin suunnalla ihmisjonojen liikkeitä – tavoitellen ihmisiä, joiden kohdalla Henki pysäyttäisi liikkumiseni ja ilmoittaisi katseeni lukinneen ohikulkijan olevan edeltä määrätty esirukoustyöni kohde.

Siinä samassa joku istui viereiselle tuolille, lausui nimeni, ja alkoi muitta mutkitta arjen teologiaan kuuluvan juttelun suuntaani. Blogeistani!

Leo Melleri, miksi sinä jätit minut keskelle erämaatani! 

Äänenpaino, sanojen helminauha, ajatusten keskeytymätön pulppuava putous vakuutti minut puolen minuutin kuuntelun jälkeen siitä, että viereeni oli istunut sisareni Kristuksessa, kristitty ihminen, joka kantoi kuormaa.

En saanut tilaa kysymykselleni siitä, mihin olin syyllistynyt ja miten.

Nainen jatkoi.

Seuraan blogikirjoitteluasi. En aina pysy perillä siitä, mistä kirjoitat, enkä joskus edes ymmärrä, miksi jotakin kirjoitat. Mutta luen silti. 

Sitten tuossa joku viikko sitten nappasit minut blogiisi. Teit minusta matkatoverisi. Nimittäin: lupasit tehdä matkan helluntaihin. Luotin sinuun. Pidin sinua taivaan lahjana, sillä aiheesi oli samainen, jota olin vuodesta toiseen tutkinut ja johon olin etsinyt apua oikealta ja vasemmalta kristikunnan maisemissa. Niilo Yli-Vainioltakin olin pyytänyt esirukousta; hän rukoili kielillä puolestani, vaan en minä sillä kertaa saanut edes puhallusta Pyhältä Hengeltä. Samanlaisena kuin olin Saalemiin tullut, samanlaisena sieltä lähdin.

Olin oppinut luottaman sinuun jo yli vuosikymmenen ajan: kuuntelin sinua Radio Patmoksessa ja menneinä aikoina ostelin äänitettyjä puheitasikin. Kiitos vaan nyt radiostanne, se on varsinainen elävien vesien lähde. Luen blogejasi, ja kun joku viikko sitten aloitit kirjoittaa matkasta helluntaihin, katselin kalenterista montako viikkoa tekisin  matkaa kanssasi – ja sittenkö kaipaukseni täyttyisi. Saisin oman helluntaini.

Leo Meller, sinä petit! 

Helluntai tuli. Ja meni. Odotin sinun antavan ne ihmeiset Herran terveiset, joiden voimalla saisin astua omaan yläsalin ihmeeseeni. Vaan sinä vain kirjoitat ja kirjoitat. Et sinä avannut ovea.

KUN viereeni istuutuneen sisareni asia alkoi avautua ja samalla hänen todellista todellisempi hengellinen hätänsä kirkastui minulle, löysin itseni yläsalista – niinä helluntaipäivän historian hetkinä, kun tuliset kielet eivät vielä olleet laskeutuneet koolla olevien opetuslasten päälle.

Fyysisesti olin kookkaampi viereeni istuutunutta sisartani.

Henkisesti – hengellisesti – olin varmaankin tyhjempi ja köyhempi kuin ensimmäisen uuden liiton helluntain kaikki nuo kuoleman hädässä lukittujen ovien takana juutalaisia pelkäävät Jeesuksen valitsemat aatteensa levittäjät.

Jos oli sisareni voimaton, sitä olin minäkin lihassa ja veressä.

Sitten Herra antoi köyhälle minulle edelleen annettavaksi sanaa.

Hesekielin kirjan 37. luvun teksti alkoi pulputa esiin.

Ei ollut minulla eikä sisarellakaan Raamattua matkassa, vaan Herran Henki antoi muistin avautua. Satojakin kertoja erilaisissa tilanteissa lukemani teksti tuli nyt suuhuni lausuttavien sanojen muodossa.

Aloitin niillä Hesekielin sanoilla, jotka luet tämän blogini alusta. Jatkoin edelleen ja tulin jakeessa seitsemän olevaan tekstiin ja jatkoin edelleen:

Minä profetoin niin kuin minua oli käsketty. 

Profetoidessani kuului ääntä, kuului kolinaa, ja luut lähenivät toisiaan.

Minä katselin niitä ja näin, kuinka niihin kasvoi jänteet ja liha, ja niiden päälle tuli nahka.

Niissä ei kuitenkaan ollut vielä henkeä.

Herra sanoi minulle: ”Profetoi hengestä. Ihmislapsi, profetoi ja sano hengelle: Näin sanoo Herra, Herra: Tule, henki, neljältä tuulelta ja puhalla näihin surmattuihin, että he heräisivät eloon.”

Minä profetoin niin kuin hän oli minua käskenyt.

Silloin surmattuihin tuli henki; he heräsivät eloon ja nousivat jaloilleen. Heitä oli hyvin suuri joukko.

Näin sanoo Herra: Minä panen teihin Henkeni, ja te heräätte eloon. Minä, Herra, olen puhunut ja minä toteutan sanani, sanoo Herra.  (37:1-14 valikoiden.)

JUMALAN tyttären silmät olivat kyynelissä. Hän nojautui istuimella minua kohti.  Hänen syvät nyyhkytyksensä olivat kuin meren aallot, kun ne koskettivat kehoani.

Ja sitten!

Sitten me kaksi, vielä jokunen hetki sitten toisillemme fyysisesti ventovieraat Kristuksen nainen ja mies, kumpikin saimme kokea Yläsalin ihmettä Saaren ostarin tuoleilla.

Emme profetoineet.

Emme puhuneet uusilla kielillä.

Mutta me täytyimme tuoreesti Pyhällä Hengellä – kumpikin meistä tavalla, jota juuri tällaisena emme olleet koskaan maistaneet.

Julia saapui. Isän ja tyttären reissu jatkuisi.

Kerroin siskolle maanantai-illoista Patmostalon Alasalissa Haagassa ja kehotin tulemaan paikalle jo seuraavana maanantaina klo 18. Tiedustelemaan paikalla olevaa lähetyslääkäriämme Marja Rantasta ja aloittamaan hengen, sielun ja ruumiin rukousyhteyden hänen kanssansa.

PALAA nyt kanssani blogini alussa olevaan Jumalan pyhään sanaan.

Hesekielille avataan Pyhän Raamatun eräs valtavimmista profeettanäyistä.

Näyn edessä seisoo alakuloisena mies, joka vankeudenajan profeettana kyntää niin syvää vakoa, että hänestä tulee myöhemmän juutalaisuuden voimakkain valtatekijä.

Profeettanäky on siitä merkillinen, että se on toistunut ja toistuu niiden jumalanihmisten kokemuksissa, jotka ovat eri aikoina saaneet Herran Hengen valaisemina katsella olevia oloja ja nähdä ne oikeassa valossa.

Hesekiel on saanut profeettakutsumuksensa Kebarvirran rannalla, vankeuden maassa, joka annetaan hänelle työmaaksi.

Ja millainen on työmaa?

Jumala avaa miehensä silmät näkemään niin kuin todella on – ja näky on kaamea: kuolleita luita, hengettömiä, valkenevia luita.

Hesekiel ei koskaan ollut nähnyt kansansa tilannetta näin lohduttomana.

Kyllä Jumalan mies tiesi, että synti, epäusko ja epätoivo pitelivät kansaa vankeuksissaan.

Mutta olisiko Israel kokonaan kuollut, eloton, pelkkä kuivettunut luukasa!

Tällaista ei Hesekielin silmä ollut vielä joutunut näkemään.

Mutta kun Herra avaa silmät, silloin aina paljastuu todellinen tila.

Kirkkohistorian siunatut miehet, vaikkapa Lutherista aloittaen, ovat aina olleet niitä miehiä, joiden on täytynyt nähdä asiat oikeassa valossa.

Kun on huudettu ”rauha, rauha eikä hätää mitään”, siunattujen miesten on täytynyt poiketa ruodusta ja puhua ennustusten sanoja nousevasta vaarasta, onnettomuuksista, sodasta. He ovat olleet aikalaistensa silmissä ”pahan ilman lintuja”, joista on sanottu: ”Minä vihaan tuota profeettaa, sillä hän ei ennusta mitään hyvää, aina vain pahaa” (vapaasti 2. Aik. 18).

Ihminen halajaa katsoa asioita ja tapahtumia väärän optimistisuuden valossa. Silloin joutuu useimmiten hukkaan. Jää pettääkin ja vajotaan syvyyksiin.

TAKAISIN Laajasalon tuntumaan Saaren ostariin.

Sisko juttelee kanssani siitä, mitä hän on nähnyt tapahtuvan kuolleitten ja kuivettuneitten luitten kirkoissa ja seurakunnissa.

Ei tänään enää ole profeettoja julistamaan uudistuksen sanomaa kuivettuneitten luitten keskellä! Nyt mennään ja aloitetaan uusi seurakunta – sellainen, jossa kaikki on paremmin ja jossa on Henkeä!

Näin sisko sanoo.

Ja kertoo, miten hänellekin on sanottu, ei vain kerran vaan useasti, kuinka elävälle uskovalle ei kuulu olla tuossa ja tuossa kuolleessa seurakunnassa vaan etsiä reittiä ”kuolleitten luitten laaksoista” hengellisimpiin ja elävimpiin joukkoihin. Ei sovi jäädä ”luukasojen seurakuntiin”. Toki Sanassa kehotetaan heränneen herättää ja vahvistaa ”kuolemaisillaan olevia”. Mutta kuka jaksaisi ainakaan pitempään sellaisessa joukossa toimia? Tätä juttelemme, sisko ja minä, Saaren kauppakeskuksessa.

Surkeassa tilassa oli Hesekielin seurakunta.

Mutta ei profeetta juokse pois seurakunnastansa.

Sen sijaan, että johtaisi exodukseen, Pyhä Henki kuljettaa profeettaansa ympäri luulaaksoa näyttäen miehellensä koko surkeuden.

Eikä profeetalla ole sisäistä lupaa, ei vapautta lähteä pakoon.

Pitää vain seistä seurakunnan Herran vierellä ja puhua Hänen kanssansa yhdestä suuresta aiheesta:

Voivatkohan nämä kuolleet luut koskaan tulla eläviksi?

Ja tässä on kaiken olevaisen sydän!

Olen viime vuosina koronan hiljentämissä ja eristämissä, totisten Jumalan lasten ryppäissä kohdannut heitä, jotka keskellä vaivaansa ja yksinäisyyttänsä iloitsevat siitä, etteivät paimenet ole jättäneet heitä luukasoihin kuolemaan. Piskuisten laumojen keskellä on edelleen uskollisia paimenia.

Lausunpa tähän kohtaan yhden hyvin, hyvin henkilökohtaisen huomion sanan.

Näin ja koin miten joidenkin taivaita hipovien ihmeaaltojen kuohuissa peruutettiin ulos niin sanotuista kuivista ja kuolevista seurakunnista niin sanottuihin ”vahvojen uudistusseurakuntiin”.

Olisi ihmeitä, merkkejä, tunnustekoja, uskon saarnaa ja rukousta, taivasta maan päällä. Kuolleitakin heräisi ja rammat juoksisivat ja sokeat näkisivät.

Vaan luvultaan vähäisiksi ja jäseniltään pieniksi ovat käyneet nämä korkean karismaattisuuden ihme-ja-merkkiseurakunnat.

Monet ovat pudonneet Hengen siionvuorilta laaksoihin – mutta ihmeellistä, ihmeellistä: ovat siellä, alhaalla, kohdanneet auttajansa, jotka ovat olleet noita luukasojen hoitamiseen itsensä seurakunnan Herran erottamia paimenia.

Olen viime vuosina kokenut myös jotakin muuta.

Olen saanut tervehtiä paimenia, jotka seisovat kylmillä ja elottomilla työmaillansa – mutta ovat niitä paimenia, joidenka sydämiä syvimmin ahdistavat olevat olot.

Heillä ei ole sisäistä lupaa lähteä pakoon. 

Pitää vain seistä siinä Herran vierellä.

Ja puhella Herran kanssa tästä: ”Voivatkohan nämä kuolleet luut vielä kerran tulla eläviksi?”

Ei Hesekiel uskalla vakuuttaa – ei uskalla julistaa vahvoja uskon saarnoja – että kaikki kyllä korjantuu. Hän vain painaa päänsä alas ja nojautuu Herraan ja kuiskaa hiljaa:

”Herra, Herra, Sinä sen tiedät … sinä yksin sen voit … Herra, Herra…”

Mikä paimenmieli!

Tunnustetaan oma voimattomuus…

…samalla annetaan odotetun, tarpeellisen, kaivatun herätyksen asia Herran käsiin.

Minä olen voimaton – mutta Sinä, Herra, tiedät kaikki ja voit kaiken.

Se, mitä Herra tekee, on Hesekielille – ja meillekin – kovin käsittämätöntä.

Hänen pitää saarnata kuiville luille!

Kuivat luut, kuulkaa Herran sanaa! 

Saarnata – tuollaisille!

Valjenneille, vanhoille, kuolleille luille!

Koirat raatelevat ja syövät tuollaisia luita – eivätkä edes kaikkia niitä, vaan osaavat valita.

Mutta Hesekiel seisoo luulaaksossa.

Ei ryhdy väittelemään Jumalan kanssa vastaanottamistaan käskyistä. Toimii ja tottelee. Saapi Herralta sanankin, jonka julistaa:

Katso, minä annan teihin tulla hengen, ja teistä tulee eläviä.

Minä kasvatan teihin jänteet ja lihan, peitän teidät nahalla ja annan teihin hengen. Niin teistä tulee eläviä, ja te tulette tietämään, että minä olen Herra.  (37:5-6) 

Tällaista pitää Hesekielin puhua kuivien luiden seurakunnalle.

Sanomassa on uhmaa, uskoa ja toivoa.

Liha saarnaisi kuolemasta ja kalmanhajusta. Mutta ei elämää siitä synny, kun sanat ovat täynnä arvostelua, tuomiota, vihaa. Kun käsketään lähteä ulos sen sijaan että uudistuttaisiin sisällä.

Tässä on hyvä esimerkki niille, jotka joutuvat kiusaukseen lakata työstä ja julistuksesta sen tähden, että ”kaikkialla on vain kuivuutta ja elottomuutta”.

Lutherin suuri voitto uskonpuhdistuksessa ei ollut ankarassa paavilaisuuden harhaoppien paljastamisessa. Voitto oli evankeliumissa, jonka hän välitti ihmisille.

Mitkä ovat tulokset Jumalan mielen avaamisesta kuolleitten luitten laaksoissa?

Minä profetoin niin kuin minua oli käsketty. Profetoidessani kuului ääntä, kuului kolinaa, ja luut lähenivät toisiaan.

Minä katselin niitä ja näin, kuinka niihin kasvoi jänteet ja liha, ja niiden päälle tuli nahka.

Herra sanoi minulle: ”Profetoi hengestä, ihmislapsi, profetoi ja sano hengelle: Näin sanoo Herra, Herra: Tule, henki, neljältä tuulelta ja puhalla näihin surmattuihin, että he heräisivät eloon.” 

Minä profetoin niin kuin hän oli minua käskenyt. Silloin surmattuihin tuli henki; he heräsivät eloon ja nousivat jaloilleen. 

Heitä oli hyvin suuri joukko.

Kolmiyhteyden työ tähtää aina yhteen ainoaan: pitää syntyä elämää.

Me ihastumme usein, me kristityt, heräämisestä ja synnin surusta ja tunneliikutuksista. Ja se on kaikki hyvää ja kelvollista etsittävää. Mutta tuossa kaikessa mainitussa on vasta niin sanottua surkean tilan toteamista. Siinä ei vielä ole todellista elämää taivaasta.

Todellinen elämä syntyy silloin, kun Herra saa sanoa: Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.

Siellä, missä syntien anteeksiantamus on, siellä on elämä ja autuus.

UNOHDANKO, mistä lähdin kirjoittamaan, kun aloitin blogini? Unohdinko otsikkoni?  Unohdinko, mihin sarjaan olen kirjoittamassa tätä tekstiä?

Kaiken muistan – mitään en ole unohtanut.

Matka helluntaihin on vahvassa vauhdissa!

Jos mielesi halajaa juhlia mennyttä ja jatkaa elämääsi antiikin muistoissa, niin olet väärässä blogissa.

Kiitän Jumalaa menneestä – mutta saadakseni kokea helluntain voimaa ja päästäkseni taivaaseen, tarvitsen sen raamatullisen totuuden omistamista, että helluntai ei ole vain yksi menneisyyden juhla ja muistojemme aihe – ei, tarvitsen Pyhän Hengen kaikkea mahdollisuuksiin mahtuvaa toimintaa – sitä, että Hän herättää ja pelastaa ja uudistaa ja pitää taivastiellä ja antaa matkaeväiksi voitelun ja armolahjansa – ja aina, aina, aina varjelee minua totuudessa, joka on Kristus itse sanoineen ja tekoineen. – Tässä kappaleessa tekstiä on sanottu oikeastaan kaikki, mikä liittyy otsikkooni tässä blogissa – paitsi seuraava, vielä sanottava:

Lienetkö, lukijani, sellainen, joka ei huomaa itsessään mitään muuta kuin hengellistä kuolemaa? Synti ja epäusko ovat tehneet tekonsa elämässäsi.  Kaamealla perinpohjaisuudella. Tunnet olevasi niin kuollut, ettet pysty edes suremaan tilaasi. Ei ole voimaa parannukseen eikä nousemukseen. 

Kuule: on vain yksi voima, joka tekee sinut eläväksi, ja se on elävä Kristus sinussa Pyhän Hengen täyteydessä.

Ja tuo edellä sanottu kaikkineen kuuluu juuri sinulle! Juuri sinua varten syntyi Kristus tänne maailmaan. Juuri sinun tähtesi Hän kuoli ristillä – sinun kuolemasi. 

Jeesus Kristus ei jäänyt kuolemaan – synnin palkka on kuolema, ja koska Jeesuksella ei ollut syntiä, kuolema ei voinut pidättää Häntä. Totta kyllä: Hän kantoi miljoonien – miljardienko? – synnit, mutta sijaiskuolema ei oikeuttanut paholaista sitomaan Jumalan Poikaa lakkaamattomaan kuolemaan.

Kristus kuolemalla kuoleman voitti – sinun kuolemasi! Minun kuolemani! Saamme kiittäen iloita ja ottaa vastaan! Olemme pelastetut kadotuksesta! 

Ja Jumalan kiitos, helluntain Henki on liikkeellä, ja ihmisiä herätetään ja pelastetaan, ja he täyttyvät Pyhällä Hengellä, ja armolahjat ovat edelleen  jaossa!

Nyt kuolleissa luissakin liikettä on. Ne toisiinsa liittyvät hiljaa. Oi, auttaos voima, mi on verraton. Kas pian jo seulotaan viljaa. Pois epäilys sielustas heitä.

LUE SARJAN MUUT OSAT:

Osa 1. Niin kuin kyyhkynen
Osa 2. Toiseksi tärkein kysymys
Osa 3. Päiväyksiä vailla oleva Hengen maailma
Osa 4. Perillä