Raamatun ”muuttumattomuuden” olkiukko – Ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä, osa 3

Mäkipelto ja Huotari kehystävät sen mistä Sensuroitu -kirjassa heidän mielestään on kyse, hiukan omituisella tavalla kirjoittamalla esipuheensa päätteeksi: ”Kirjurien tekemiin tahallisiin muokkauksiin perehtyminen osoittaa, että mitään muuttumatonta pyhää tekstiä ei ole koskaan ollut olemassa.” (s. 8). 

Tämä on kirjan keskeinen ajatus esipuheen mukaan. Samalla se on tekstikritiikin näkökulmasta perin kummallinen lähestymistapa. Heillä tuskin on ollut mielessään herätyssaarnoissa toisinaan kuultu ajatus siitä, että ”Jumalan sana ei muutu”, jolla käytännössä on tarkoitettu Raamatussa ilmoitettua Jumalan pelastavaa tahtoa niin kuin se evankeliumissa on ilmoitettu tai kymmenen käskyn etiikkaa. Kirjahan ei käsittele homiletiikkaa vaan Raamatun tekstihistorian ”kiehtovaa maailmaa” (s. 8), joten vastausta pitää etsiä jälkimmäiseltä suunnalta.

Mitä kirjoittajat siis tarkalleen ottaen tässä tarkoittavat tekstin muuttumattomuudella? Miten oletettu muuttumattomuus ja pyhyys yhtäkkiä liittyvät toisiinsa?

He eivät voi tarkoittaa Raamatun kertomusten pääsisältöä ja suuria linjoja, joiden he itsekin avoimesti myöntävät säilyneen, jopa joistakin tahallisista kirjurimuokkauksista huolimatta, samana (muuttumattomana?) käsikirjoitusten erojen ollessa pääsisällön kannalta suurimmaksi osaksi merkityksettömiä.

Todennäköisesti he tarkoittavatkin itse tekstihistoriaa käsikirjoitusten kopioinnissa ilmenevine muutoksineen. Niin kuin esipuheessa todetaan, kirjoittajat esittelevät kansantajuisesti ”vanhimmissa käsikirjoituksissa havaittavia muutoksia.” Olisihan nimittäin outoa sanoa, että ”[k]irjurien tekemiin tahallisiin muokkauksiin perehtyminen osoittaa, että mitään alkuperäistä tekstiä ei ole koskaan ollut olemassa”. Eihän kirjurien tekemiin muokkauksiin perehtyminen millään tavalla osoita, ettei mitään alkuperäistä tekstiä koskaan ole ollut olemassa. Vaikka tekstin alkuperäisen lukutavan tavoittamisessa on omat haasteensa, paikoin suuretkin sellaiset, koko tekstikritiikki tieteenalana on perinteisesti perustunut pyrkimyksen tavoittaa tekstin alkuperäinen muoto.

Mitä pyhyyteen tulee edes kirjurien tekemät tahalliset muokkaukset eivät sellaisenaan ole osoitus siitä, että tekstiä ei yleensä olisi voitu pitää pyhänä. Muutoksen on saattanut tehdä joku ”typerä lurjus” (vrt Codex Vaticanus reunahuomautus), jolle on ollut tarpeellista huomauttaa huolellisen kopioinnin pelisäännöistä.

Miksi väännän asiaa nyt rautalangasta? On yksi asia havainnollistaa esimerkein, kuten Sensuroitu -kirjassa, että kopioihin on vuosisatojen saatossa käsin kopioitaessa eri syistä tullut havaittavia muutoksia. Kokonaan toinen kysymys on mitä niistä voidaan päätellä. Eikä kukaan tiettävästi ole esittänyt, että sen enempää Raamatun kuin muidenkaan antiikin ajan teosten käsikirjoitukset olisivat säilyneet halki kopiointihistoriansa täysin muuttumattomina. Kenelle kirjoittajat siis yrittävät todistella, ja miksi, että kopiot eivät ole säilyneet muuttumattomina?

Sen sijaan käskirjoituksissa esiintyviä kaikille ilmeisiä muutoksia ja eroavaisuuksia kriittisesti vertailemalla tekstikritiikin yhtenä tärkeänä tavoitteena on rehellinen kuvaus tekstihistoriasta (mitä tekstille käsin kopioitaessa on tapahtunut ja miksi) sekä pyrkimys selvittää menetelmällisesti mikä kaikkein todennäköisimmin on ollut tekstin alkuperäinen muoto.

Hill ja Kruger toteavat toimittamansa asiantuntevan teoksen johdannossa hyvin:

”[K]irjurivariaatioiden historiallisen arvon tunnustamista ei tarvitse asettaa vastakkain alkuperäisen tekstin palauttamisen tavoitteen kanssa. Nämä kaksi tekstikritiikin näkökohtaa täydentävät, eivätkä suinkaan sulje pois toisiaan. Itse asiassa vasta silloin, kun meillä on jonkinasteinen varmuus alkuperäisestä tekstistä voimme edes tunnistaa, että myöhemmät kirjurit ovat toisinaan muuttaneet sitä omiin teologisiin tarkoituksiinsa. Ilman ensimmäistä meillä ei olisi jälkimmäistä.” (The Early Text of the New Testament; ed. Charles E. Hill & Michael J. Kruger; Oxford University Press 2012)

Mäkipelto ja Huotari tuntuvat asettavan nämä kaksi näkökohtaa tarpeettomasti vastakkain.

Esipuhe virittää lukijansa heti kirjan alussa mielestäni tekstikriittisesti väärän kysymyksen äärelle pohtimaan ”muuttumattomuutta”. Moni ei tule ajatelleeksi, kuinka käsikirjoituskopioiden eroja ja kirjurien teologisia motiiveja retorisen värikkäästi kuvaillessaan kirjoittajat tulevat kerta toisensa jälkeen samalla havainnollistaneeksi, että tutkijat ovat tietoisia missä tällaisia eroja esiintyy, että ne ovat monissa kohdin ratkaistavissa ja näin käsikirjoitusten erojen takana oleva tekstin esimuoto on rekonstruoitavissa sangen hyvin.

Vaikka paikoin ratkaisemattomiakin kysymyksiä edelleen on, ylipäätään puhe siitä, milloin johonkin käsikirjoituskopioon on ”lisätty” tai ”poistettu” jotain osoittaa, että tutkijat eivät ole menettäneet toivoaan tekstin alkuperäisen lukutavan löytämisen suhteen. Tällainen ei välttämättä tule kirjan lukijan mieleen varsinkaan, kun jo esipuheessa lukijan ajatukset on ohjattu ihan pöpelikköön ehdollistamalla hänet tarkastelemaan lähinnä vain sitä, onko käsikirjoituksiin tullut kopioitaessa muutoksia. Kirjoittajat ovat asettaneet riman itseään ajatellen mahdollisimman alas.

Tietenkään Mäkipelto ja Huotari eivät ole ajatuksineen yksin. Jos sen verran hyppään muuhun kirjallisuuteen, niin vuonna 2018 julkaistu Nissisen ja Vähäkylän toimittama Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoiden artikkelisarja Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (Suomen Akatemia / Gaudeamus 2018) ratsastaa samalla muuttumattomuuden ajatuksella. Esimerkiksi Juha Pakkalan artikkelissa Miksi pyhää ja muuttumatonta Jumalan sanaa muutettiin? todetaan: ”Oletetun jumalallisen alkuperän vuoksi sen tekstejä on myös pidetty muuttumattomina.” (s. 28) Pakkalan mukaan tutkimuksessa on pystytty hahmottamaan ”kehitys muuttumattomuuden suuntaan.” Kirjan takakannessa todetaan, että ”Raamatun muuttumattomuus on illuusio”, ja se liitetään ”fundamentalismiin”.

Pakkalan ajatus, että tekstin jumalallisesta alkuperästä seuraisi tekstin muuttumattomuus on erikoinen. Tekstillä voi olla aidosti Jumalasta lähtöisin oleva alkuperä siitä huolimatta, että siihen on myöhemmin kopioitaessa tullut tahattomia ja tahallisia muutoksia. Tekstin jumalallinen alkuperä ei itsessään kumoa tekstin kopioimisessa vaikuttavia inhimillisiä prosesseja. Eihän myöskään Raamatun kääntäminen väärin todista, että tekstin alkuperä ei olisi jumalallinen ja pyhä. Jehovan todistajien Uuden maailman käännös on ilmeisen tendenssimäinen käännös paikoin liikkeen omista tarpeista kumpuavine käännösratkaisuineen. Edes tällainen tietoinen pyrkimys Raamatun muuttamiseksi harhaoppiseen suuntaan ei tarkoita, ettei mitään jumalallisen alkuperän omaavaa pyhää tekstiä ole voinut ollut olemassa.

Jos tekstillä on aidosti jumalallinen alkuperä teksti on Jumalan arvovaltaisena sanana pyhä riippumatta siitä, mitä sille myöhemmin kopioitaessa on käynyt. Tekstikritiikillä tavoitellaan alkuperäistä tekstimuotoa. Huotarin, Mäkipellon ja Pakkalan ajatuksissa pyhyys on kuitenkin vain ihmisten tekstille jälkikäteen antama päälleliimattu uskonnollinen arvostelma ja jumalallinen alkuperä vain ”oletettua”, koska tekstit itsekin ovat vain heijastusta aikansa ihmisten uskonnollista näkemyksistä.

Raamattukritiikki ja Koraanikritiikki sekaisin

Puhe tekstin muuttumattomuudesta tuntuu Raamatun tekstikritiikin osalta olevan liberaalitutkijoiden kehittämä olkiukko, jollaisesta edes ”fundamentalistit” (keitä sitten lienevätkin) tuskin tunnistavat näkemystään. Kristittyjen parissa ei yleensä ole ajateltu, että Raamattu olisi tipahtanut taivaasta yksissä kansissa valmiina 66 kirjan niteenä.

Raamatun teksteillä on aidosti jumalallisen alkuperänsä ohella aidosti inhimillinen historiansa. Mäkipelto ja Huotari kieltävät ensimmäisen ja keskittyvät ainoastaan jälkimmäiseen, joka heidän mielestään todistaa, ettei teksteillä ole mitään jumalallista alkuperää tai arvovaltaa. Jälkimmäisestä ei kuitenkaan seuraa ensimmäistä. Eikä tekstin alunperin jumalallinen alkuperä merkitse normaalien luonnonlakien kumoutumista tekstin kopioinnissa.

Mäkipellon ja Huotarin näkemys tekstin muuttumattomuudesta on osuva kuvaus, jos heidän kohteenaan olisi Islamin näkemys Koraanista ja sen synnystä. Islamilaisessa fundamentalismissahan ajatellaan Koraanin arabiankielisen tekstin säilyneen täysin muuttumattomana. Mäkipellon ja Huotarin analyysi on periaatteessa oikea, mutta kirja vain on väärä.

Kirjurimuutosten merkityksestä

Tahallisten kirjurimuutosten merkitystä ei pidä liioitella sillä ne muodostavat kaikista Ut:n lukutapojen eroista vain hyvin pienen joukon. Ylivoimaisesti suurin määrä lukutapojen eroista on tahattomia. Vaikka alkuperäisen lukutavan palauttamiseen sisältyy joskus suuriakin haasteita ei sellainen pyrkimys kuitenkaan ole perusteeton. Viitaten jälleen Hillin ja Krugerin ajatuksiin:

”Jos se olisi perusteeton pyrkimys, olettaisimme, että sama pätee myös Uuden testamentin ulkopuoliseen kreikkalaiseen ja roomalaiseen kirjallisuuteen. Onko meidän ajateltava, että pyrkimys rekonstruoida Tacituksen, Platonin tai Thukydideen alkuperäinen sana on harhaanjohtava? Tai että sillä ei ole merkitystä? Ne, jotka väittävät, että meidän pitäisi luopua Uuden testamentin alkuperäistekstin käsitteestä, kiinnittävät usein hyvin vähän (jos lainkaan) huomiota tällaisen lähestymistavan vaikutuksiin antiikin kirjallisuuteen.”

Tekstikritiikin perinteisestä tavoitteesta kiinnipitäminen ei tarkoita, että tieteenalalla ei voisi olla muitakin arvokkaita tavoitteita alkuperäisen tekstimuodon palauttamisen rinnalla. Siksi, Hill ja Kruger toteavat, ”tekstivariantteja ei tarvitse panna syrjään leikkaushuoneen lattialla olevina tähteinä, vaan ne voivat myös toimia ’ikkunoina’ varhaisen kristinuskon maailmaan, sosiaaliseen historiaan ja sen kohtaamiin erilaisiin teologisiin haasteisiin.”

Vaikka tämä toinen, jälkimmäinen pyrkimys, jossa tekstimuutoksia tarkastellaan ”ikkunoina” varhaisen kristinuskon maailmaan kiinnostanee enemmän akateemisia tutkijoita, kuin tavallisia raamatunlukijoita, sillä voi olla paljon annettavaa. Sen sijaan pyrkimys osoittaa, että ”mitään muuttumatonta pyhää tekstiä ei ole koskaan ollut olemassa” vaikuttaa lähinnä teologisen tiedekunnan liberaalitutkijoiden pinttyneeltä taistelulta oletettuja fundamentalistisia tuulimyllyjä vastaan.

Otan pari esimerkkiä Sensuroitu -kirjan esittämistä tahallisista kirjurimuutoksista Uuden testamentin tekstissä.

”Jos-niin-sensuroitu” -argumentti

Ensimmäinen liittyy Jeesuksen kastekertomukseen Luuk. 3:21–22 jakeissa, johon yksi 400-luvulta peräisin oleva kreikkalainen käsikirjoitus sekä vanhalatinalainen käännös on lisännyt Vanhan testamentin puolelta Psalmin 2:7 sanat: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.”

Tuliko Jeesuksesta siis jumalallinen vasta Johanneksen kasteessa, jossa Jumala adoptoi ihminen-Jeesuksen Pojakseen? Onko joku myöhempi kirjuri kenties yrittänyt ”poistaa adoptionistisen vireen” tekstistä, kuten Sensuroitu -kirjassa pohdiskellaan?

Ensiksikin kirjoittajien esittämä adoptionistinen tulkinta Psalmin 2:7 jakeesta on eksegeettisesti kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Samoin kuin se, että kopioitsijat olisivat sen ymmärtäneet adoptionistiseksi ja siksi se olisi poistettu. Puhumattakaan kirjoittajien yrityksestä perustella varianttia alkuperäisempänä tekstimuotona esittämällä arveluita siitä, mitä muinaisen kirjurin pään sisällä on liikkunut tämän väitetysti ”poistaessa adoptionistisen vireen” tekstistä. ”Jos tämä johtopäätös on totta, suomenkielisetkin Raamatut sisältävät harhaopista sensuroidun version taivaallisesta äänestä,” Mäkipelto ja Huotari spekuloivat.

Päättely menee siis näin: Jos-niin-sensuroitu. Tällainen kriteeri, jossa lukutapojen eroja jossitellen arvotaan olettamalla kristologisesti harhaoppinen lukutapa alkuperäisemmäksi, on täysin uusi, eikä kuulu tekstikriittisen työskentelyn standardoimaan tapaan käsitellä tekstiä tieteellisen kurinalaisesti. Tämä kriteeri lienee poimittu suoraan lähdeluettelossa mainitulta tekstikriittiko Bart Ehrmanilta, joka on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä juuri pyrkimyksestä ratkaista joidenkin lukutapojen välillä sen perusteella, että kristologisesti harhaoppista lukutapaa olisi pidettävä alkuperäisempänä silloinkin, kun tekstitodistajien valossa toisenlainen ratkaisu on todennäköisempi. Ehrman edustaa tyypillistä naturalistista tutkimusasennetta. Sen mukaan historian Jeesus oli vain pelkkä ihminen, jota myöhemmin alettiin pitää jumalallisena. Palaan Ehrmanin näkemyksiin kirjoitussarjassa myöhemmin.

Sensuroitu -kirjan johtopäätös ”harhaopista sensuroidusta” Raamatusta on tässä kohden retorisen värikästä liioittelua, joka perustuu lähinnä silkkaan arvailuun vailla vankkaa tieteellistä pohjaa. Toisaalta lähtökohtaisen naturalistisesti orientoitunut historillis-kriittinen tutkimus ei voi koskaan nähdä alkuperäisessä historian Jeesuksessa muuta kuin adoptionistisen Jeesuksen – pelkän ihmisen, josta hänen seuraajansa kirjoituksissaan tekivät jumalan. Niinpä tämä oletus on helppo tuoda tekstikriittiseen pohdintaan perusteettoman vahvasti.

Kolme marginaalista lipsahtanutta todistajaa

Toinen esimerkki liittyy kirjoittajien sinänsä asialliseen huomioon 1. Johanneksen kirjeen 5:7–8 jakeissa olevaan lyhyeen lisäykseen ”… kolme todistaa taivaassa; Isä, Sana ja Pyhä Henki, ja nämä kolme ovat yksi…”. Tämä niin sanottu Comma Johanneum ei alun perin ole kuulunut Johanneksen kirjeen tekstiin (s. 23).

Kirjoittajat eivät kuitenkaan kerro lukijoilleen, ettei kolminaisuusoppi koskaan ole perustunut kyseiseen varianttiin. Sen sijaan lukija voi äkkiseltään jopa saada vaikutelman (riippumatta siitä onko sellainen ollut kirjoittajien tarkoitus), että Comma Johanneum -lisäyksellä olisi peräti ollut merkitystä kolminaisuusopin muotoutumiselle, minkä kirja kaiken lisäksi dogmihistoriallisesti täysin virheellisesti määrittelee 300-luvulta lähtien pidettyjen kirkolliskokousten luomukseksi.

Comma Johannemum esiintyy vain kahdeksassa käskirjoituskopiossa, joista neljässä se on varsinaisen tekstin marginaalissa. Näistä kopioista seitsemän on peräisin 1500-luvulta ja varhaisin 900-luvulta missä se löytyy juuri tekstin marginaalissa. Sieltä sen arvellaan joskus ”lipsahtaneen” myöhemmin muutamiin kopioihin. Variantilla ei siis ole mitään teologista tai historiallista merkitystä kolminaisuusopin muotoutumisen suhteen.

Se, ei ole kirjan kannalta edes kunnollinen esimerkki yrityksestä tahallaan muokata Raamatun tekstiä teologisesti, koska kyse on selvästi teologisen marginaalimerkinnän lipsahtamisesta kopioinnissa itse tekstiin. Mutta koska kirjoittajille riittää osoittaa, että teksti ei ole säilynyt ”muuttumattomana” tämäkin myöhäinen keskiaikainen variantti pintapuolisesti tukee kirjan salaliittonarratiivia tekstin peukaloimisesta ja lienee siksi valikoitu mukaan kirjaan.

Tuntuu lisäksi aivan uskomattomalta samassa yhteydessä lukea ammattiteologien kirjoittavan, että ”usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen” olisi muotoiltu vasta 300-luvulta lähtien pidetyissä kirkolliskokousneuvotteluissa! Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen kolminaisuusopillisessa merkityksessä esiintyy kristillisessä teologisessa ajattelussa jo kauan ennen 300-lukua ja areiolaiskiistan ympärillä koolle kutsuttua Nikean kirkolliskokousta vuonna 325. Jopa sana kolminaisuus oli käytössä kauan ennen Nikeaa. Tästä kaikesta olen kirjoittanut kirjassani Kolmiyhteinen Jumala – Kolminaisuusoppi ymmärrettävästi (Kuva ja Sana, 2020).

Koska Comma Johanneum lisäys löytyy englanninkielisestä Kuningas Jaakon Raamatusta ja vanhoillislestadioilaisten käyttämästä vuoden 1776 käännöksestä, Mäkipelto ja Huotari toteavat, että ”tämä jae on yksi esimerkki siitä, miten kristittyjen Raamatut poikkeavat toisistaan sisällöllisesti. Kaikkien kristittyjen Raamattu ei ole sama, vaikka kristittyjen yhteyttä vaalivissa juhlapuheissa usein niin väitetään.” (s. 23).

Mutta tässä kirjoittajat sotkevat jälleen asioita lukijoidensa mielissä, koska he ovat asettaneet riman itselleen niin alas. Jos tarkoitus on vain osittaa ”fundamentalisteille”, että teksti ei ole kopioitaessa tai kääntäessä säilynyt ”muuttumattomana” tällaiset retoriset huomautukset ovat tietenkin kohdallaan. Raamatun oppi kolmiyhteisestä Jumalasta ei kuitenkaan sen enempää vanhoillislestadiolaisilla kuin englantia puhuvassa maailmassa perustu yhteen ainoaan jakeeseen saatikka joissakin käännöksissä esiintyvään myöhäsyntyiseen tekstivarianttiin.

Kadonneen papyruksen metsästäjät

Meille säilynyt Ut:n käsikirjoitusaineisto alkaa 100-luvulta. Meille ei ole säilynyt käsikirjoitusaineistoa ensimmäiseltä vuosisadalta, jolloin evankeliumit syntyivät. Tämän vuoksi emme kirjoittajien mukaan voi saada lopullista varmuutta siitä, kuinka laajalti käsikirjoituksia on muokattu ja toimitettu ennen meille säilynyttä käsikirjoitusaineistoa, joka on peräisin vasta toiselta ja kolmannelta vuosisadalta. ”Raamatun kirjojen alkuperäisiä versioita ei ole säilynyt, on vain toisistaan poikkeavia kopioiden kopioita,” Mäkipelto ja Huotari kirjoittavat (s. 25).

Totta on, että meillä ei ole Uuden testamentin sisältävien tekstien alkuperäisiä versioita fyysisinä esineinä eikä niistä tehtyjä kopioita ensimmäiseltä vuosisadalta. Kuitenkin meillä on niistä tehtyjä (katkelmallisia) kopioita jo 100- ja 200-luvuilta.

Kysymys varmuudesta on sen sijaan myös filosofinen. Lopullisen varmuuden ja täydellisen postmodernin epävarmuuden väliin jää epistemologisesti tekstikriittisen tutkimuksen valossa perusteltu kanta: riittävä varmuus. Hyvin harvasta asiasta millään alueella (paitsi ehkä matematiikassa) voidaan saavuttaa täyttä lopullista varmuutta. Ei minulla ole lopullista varmuutta edes siitä kuolenko ennen kuin saan tämä kirjoitussarjani kaikki osat julkaistua.

Mäkipelto ja Huotari tulevat tekstissään asettaneeksi Uuden testamentin tekstikritiikille vaatimuksen, jollaista ei yleensä vastaavan aikakauden kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden teksteiltä edellytetä. Tämän suuntaisesti jo Hill Ja Kruger totesivat aiemmin siteeraamassani tekstissä. Eihän meille ole säilynyt mistään antiikin teoksesta alkuperäisiä fyysisiä versioita niiden kirjoittajilta tai välittömästi näiden jälkeen tehtyjä kopioita. Varhaisimmat käytössämme olevat kopiot tai käsikirjoituskatelmat sellaisista ovat lähtökohtaisesti useita vuosisatoja – joissakin tapauksissa jopa tuhat vuotta – myöhäisempiä kopioiden kopioita. Silti tutkijat katsovat yleisesti ottaen voivansa olla riittävän varmoja siitä, mitä niissä on lukenut sikäli, kun niistä on käsikirjoituksia säilynyt.

Vertailun vuoksi myös voidaan todeta, että Uuden testamentin tutkijoilla on käytössään muihin antiikin teksteihin nähden yleisesti ottaen runsaampi, laadukkaampi ja laaja-alaisempi käsikirjoitusaineisto mitä tekstikriittiseen työskentelyyn tulee alkuperäisen lukutavan sekä tekstihistorian jäljittämiseksi. Kopioiden runsaus ja niihin tulleet muutokset ovat myös mahdollistaneet tekstiin tulleiden muutosten paikantamisen. Lisäksi ajallinen aukko alkuperäisen ja varhaisimpien meille säilyneiden kopioiden välillä on huomiota herättävän pieni, kun sitä vertaa muihin antiikin kirjoittajilta säilyneisiin teoksiin.

Laadukas tekstikriittinen työskentely on siis antanut meille riittävän varmuuden tekstin alkuperäisimmästä lukutavasta. Mehän emme ensi sijassa ole kiinnostuneet tekstistä fyysisenä esineenä, jolla teksti on jälkipolville välitetty, vaan tekstistä sanoina ja lauseina, joista Jumalan ilmoitus ihmisille ilmenee. Uuden testamentin ulkopuolisen kreikkalais-roomalaisen kirjallisuuden tutkijat eivät yleisesti ottaen ajattele, että heillä ei olisi riittävää varmuutta siitä, mitä vaikkapa Tacitus, Platon tai Thukydides kirjoittivat, vain koska heillä ei ole käytettävissään näiden alkuperäisiä versioita fyysisinä esineinä, ainoastaan kopioiden kopioita.

Muuttumattomuuden olkiukko palaa

”Uuden testamentin käsikirjoitusten suurta määrää käytetään joskus argumenttina tekstin muuttumattomuuden puolesta,” toteavat kirjoittajat (s. 37). He myöntävät kuvailemansa argumentin lähtökohdan periaatteessa oikeaksi kirjoittaessaan: ”Muuttumattomuuden puolustajat viittaavat usein siihen faktaan, että Uudesta testamentista on säilynyt monta kertaa enemmän käsikirjoituksia kuin mistään muusta antiikin tekstistä.” Näissäkin lainauksissa lukija voi huomata miten keskeisenä kirjoittajien ajattelussa on esipuheessa mainittu ”muuttumattomuuden” ihanne, jota he opponoivat. He ovat myös perillä siitä, kuinka tekstikriitikkojen käytössä oleva Ut:n käsikirjoitusaineisto poikkeaa merkittävällä tavalla määrällisesti ja laadullisesti edukseen muiden antiikin kirjoittajien meille säilyneeseen aineistoon verrattuna, niin kuin edellä tästä kirjoitin. Juuri samassa yhteydessä he toteavat kuinka on aivan totta, että Ut:n säilyneiden ”käsikirjoitusten väliset erot ovat pääsääntöisesti hyvin pieniä ja kertomusten suuret linjat ovat käsikirjoituksissa samanlaiset.”

Keitä ovat muuttumattomuuden puolustajat?  Eli kuka on väittänyt, että käsikirjoitukset halki historian olisivat säilyneet keskenään identtisinä? Mielestäni kysymys on oikeutettu, koska Sensuroitu -kirja on herättänyt laajalti kiinnostusta myös lukijakunnassa, jolle tekstikritiikki on aivan uusi tuttavuus. Kirjoittajat antavat ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka väittävät, että Raamatun tekstikopiot ovat säilyneet muuttumattomina.

Kaikkein konservatiivisimatkaan tutkijat, edes ne tekstikriitkot, jotka edustavat ajatusta Raamatun alkuperäisen tekstin jumalallisesta inspiraatiosta, eivät liene missään väittäneet, etteikö käsikirjoitusten kopioinnin pitkässä historiassa niiden välillä ja eri tekstitodistajien kesken ilmenisi eroja – tahattomia ja tahallisia. Kaikkein vähämerkityksisinkin variantti käskirjoitusten välillä (esim. kirjoitetaanko nimi Johannes yhdellä vai kahdella n-kirjaimella) tai suorastaan järjetön eroavaisuus (näistä kirjoitin kirjoitussarjan edellisessä osassa) on tietysti muutos.

Jos nyt sitten joku onkin jossain todennut Uuden testamentin tekstin säilyneen muuttumattomana he tuskin ovat tarkoittaneet sillä muuta, kuin mitä Kuula-Nissinen-Riekkinen johdanto-opissaan todetessaan, että tutkijat ovat päässeet suureen yksimielisyyteen Uuden testamentin alkuperäisestä lukutavasta, eikä tekstikriittisillä ratkaisuilla ole merkitystä minkään teologisen opin tulkinnan kannalta. Tai mitä Mäkipelto ja Huotari itsekin myöntävät todetessaan käsikirjoitusten erojen olevan pieniä suurten linjojen säilyessä samanlaisina.

Jos Uuden testamentin sisällön suuret linjat kerran ovat pysyneet samoina, eivätkö ne silloin ole säilyneet niin sanoaksemme ”muuttumattomina” lukuisista tekstivarianteista huolimatta? Odottavatko kirjoittajat kenties, että löydettäisiin vaikkapa Matteuksen evankeliumi ensimmäiseltä vuosisadalta, jonka kertomuksessa Jeesus ei kuolekaan ristillä vaan meni naimisiin tai jossa naiset aamuvarhaisella löytävät Jeesuksen ruumiin haudasta?

Alkuperäisten fyysisten versioiden puuttuminen ei ole tekstikriittisesti ylittämätön ongelma. Se ei myöskään tarkoita, että meille ei olisi säilynyt näiden alkuperäisten tekstien alkuperäisiä sanoja niissä tuhansissa kopioissa ja kopioiden kopioissa olevissa varianteissa, joiden tekstikriittiseen tutkimukseen käytössämme olevat käännöksemme perustuvat. Meillä voi olla riittävä varmuus tekstin sisällön luotettavasta säilymisestä. Jos Mäkipellon ja Huotarin pyrkimyksenä on esittää, että meillä ei missään tuhansissa käsikirjoituskopioissa ole säilynyt edes alkuperäisten tekstien sanoja heidän todistelunsa on jäänyt riittämättömäksi. Heidän pitäisi kyetä osoittamaan, ettei yksikään käsikirjoituksissa esiintyvä variantti ole säilyttänyt alkuperäisiä sanoja ja että kaikista meille säilyneistä käsikirjoituksista on kadonnut sanoja, jotka on salaperäisesti onnistuttu korvaamaan kaikkialla tekstiperinteessä halki historian sellaisilla sanoilla, joita alkuperäisessä tekstissä ei koskaan ole ollut.

Kun Mäkipelto ja Huotari kirjassaan esittävät, että tekstiä on heidän arvionsa mukaan jossain kohtaa milloin mistäkin syystä ”peukaloitu” edellyttää tällaisen päätelmän esittäminen sitä, että on mahdollista tekstikriittisesti selvittää mikä on se ”peukaloimaton” tekstimuoto ollut. Tekstikriittinen pohdiskelu ja siitä kirjan kirjoittaminen olisi turhaa, elleivät Mäkipelto ja Huotari kirjoittaisi siinä uskossa, että tekstikritiikin avulla voidaan periaatteessa ratkaista mikä lukutapa on sensuroimattoman alkuperäisempi.

Käsikirjoitusten valtaenemmistö on peräisin myöhäiseltä keskiajalta mikä kertoo niiden aiempaa ahkerammasta kopioimisesta myöhempinä aikoina, jolloin kristinuskokin levisi voimakkaasti. Käsikirjoitusten kopioimisen ahkeruus varmaankin on lisääntynyt rinnan kristinuskon kiihtyneen leviämisen kanssa. Käsikirjoituksia on vähemmän ajalta, jolloin kristinusko ei vielä ollut niin laajalle levinnyttä.

He ovat osaksi oikeassa esittäessään, että”[k]äsikirjoitusten paljous ei kuitenkaan sinänsä kerro mitään tekstin varhaisvaiheen muuttumattomuudesta.” (s. 37) Osaksi oikeassa sen johdosta, että myöntäväthän he itsekin samalla sivulla, että käsikirjoitusten paljous – olemassa olevat varhaiset sellaiset mukaan lukien – osoittavat Raamatun kertomusten suurten linjojen säilyneen samana. Jälleen kerran kirjoittajat siis peilaavat tekstin muuttumattomuutta. Nyt vain ”tekstin varhaisvaiheisiin” liittyen. On täysin mahdollista, että jos löydettäisiin varhaisvaiheen kopioita tai katkelmia ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta vastaan voisi tulla lisää pieniä ja vähämerkityksisiä variantteja, jotka eivät kuitenkaan muuttaisi kertomusten suuria linjoja mihinkään niin kuin eivät tähänkään saakka. Tai sitten sellaiset voisivat hyvinkin tarkasti vastata jo löydettyjä  käsikirjoituskatkelmia.

Mielestäni Mäkipellon ja Huotarin tapa peilata tekstikriittistä tutkimusta kirjansa lukijoille muuttumattomuuden käsitteen kautta johtaa lukijoita tekstikriittisesti ihan harhapoluille, kuten olen todennut. Kyseessä on olkiukko. Se, mistä vaikkapa konservatiiviset evankelikaaliset tukijat kirjoittavat ja ovat kiinnostuneita liittyy tekstikritiikin perinteiseen pyrkimykseen rekonstruoida alkuperäinen lähtöteksti mahdollisimman tarkasti.

On toki niitäkin tutkijoita, joiden mielestä alkuperäisestä tekstistä puhuminen on perusteetonta ja epämielekästä ja kumpuaa lähinnä uskonnollis-kirkollisesta tarpeesta saada ”arvovaltainen teksti”. Mutta kuten Kruger ja Hill huomauttavat: ”Tuskinpa tutkijat, jotka omistavat uransa [antiikin muiden] klassisten teosten alkuperäistekstien palauttamiselle, olisivat samaa mieltä. Heille tekstin ei tarvitse olla pyhä, jotta sen alkuperäisellä sanamuodolla olisi merkitystä?”

Tämän jakson lopuksi

Pidän ihan tervetulleena Mäkipellon ja Huotarin toivetta (s. 209) siitä, että suomeksikin saataisiin nykylukijoiden käyttöön sellaisia Raamattuja, joissa eri käsikirjoituksissa esiintyvät lukutapojen erot olisivat saatavilla ja helposti vertailtavissa rinnakkain. Tällaisia Raamattuja on englanninkielisenä käytettävissä runsaasti. Suomenkielisessä Sana Elämään -viiteraamatussakin näitä on tavallista lukijaa ajatellen huomioitu tavanomaista enemmän. Netistä löytyvä englanninkielinen NETBible (https://netbible.org) puolestaan sisältää yksityiskohtaisen laajan ja asiantuntevan eksegeettisen ja tekstikriittisen viitteistön, joka palvelee asiasta kiinnostunutta vaativampaakin Raamatun käyttäjää. Suomenkielisen käyttäjäkunnan pienuus vain voi olla liian suuri haaste tällaisen suomenkielisen laitoksen tuottamiselle.

Tekstikritiikki on hyvä ja tarpeellinen tutkimusala, joka yleisesti ottaen on vahvistanut luottamusta Ut:n tekstin välittymiseen verraten hyvin ja stabiilina. Tekstikriittisen tutkimuksen myötä tutkijat ovat suurimmaksi osaksi saavuttaneet perustellun tieteellisen yksimielisyyden tekstin alkuperäisestä lukutavasta. Uuden testamentin käsikirjoitusaineisto on koko antiikin ajan kirjallisuuteen verrattuna parhaiten ja vakaimmin säilynyt tekstiaineisto tarjoten siten hyvän pohjan laadukkaalle tekstikriittiselle työskentelylle.

Käytettävissä olevat käännöksemme perustuvat tällä tavoin rekonstruoituun tekstiin, jonka voidaan joitakin ratkaisemattomia kysymyksiä lukuun ottamatta katsoa suurella varmuudella edustavan Uuden testamentin alkuperäistä lukutapaa. Jopa erilaisista käännösratkaisuista huolimatta Uuden testamentin lukija voi siksi levollisin mielin perehtyä Raamattuun ja tutustua Jeesukseen sekä apostoliseen kristinuskoon sen varhaisimmassa, sensuroimattomassa muodossa.

Raamatun postmoderneille epäilijöille ei vain mikään määrä todistusaineistoa tunnu riittävän. Ja väitän, että tällaisen skeptisyyden syyt eivät ole yksinomana tieteellisen rationaalisia.

Kirjoitussarjani seuraavassa osassa tarkastelen lähemmin sitä, perustuuko evankeliumien kuvaus Jeesuksesta silminnäkijöiden todistukseen vai lähinnä kuulopuheisiin, kuten Huotari ja Mäkipelto antavat ymmärtää. Until then.

———

Kirjoitussarjan muut osat: 

• Sensuroitu vai ei? – Ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä (osa 1)
• Sensuroitu vai ei? – Lisää ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä (osa 2)
• Raamatun ”muuttumattomuuden” olkiukko – Ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä (osa 3)
• Silminnäkijätodistuksia vai silkkaa kuulopuheita? – Ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä (osa 4)