Silminnäkijätodistuksia vai silkkaa kuulopuheita? – Ajatuksia Mäkipellon ja Huotarin kirjan äärellä, osa 4
”Evankeliumeita on silloin tällöin kutsuttu silminnäkijäkertomuksiksi. Ikään kuin joku olisi seurannut sivusta Jeesuksen elämää ja sitten kirjannut havaintonsa muistiin. Tämä on kuitenkin hyvin harhaanjohtava ajatus,” Sensuroitu -kirjan kirjoittajat, Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari, toteavat pontevasti evankeliumien syntyä koskevassa kirjansa luvussa (s. 108).
Väitettään he perustelevat tässä kohtaa muun muassa evankeliumien välisillä eroilla ja väitetyillä ristiriitaisuuksilla. Ikään kuin luotettavienkin silminnäkijöiden todistuksiin ei voisi sisältyä eroja ja keskinäisiä jännitteitä. Lisäksi evankeliumithan voivat periaatteessa perustua luotettavaan silminnäkijöiden todistukseen olematta välittömästi, jotain sivustaseuraajan editoimattomia muistikirjamerkintöjä.
Lukijoiden harhaanjohtamista
Kirja saa kuitenkin samassa kummallisen käänteen, kun kirjoittajat perustelevat väitettään viittauksella Luukkaan evankeliumiin seuraavasti: ”Luukaan evankeliumin alussa kirjoittaja itsekin toteaa, että hän ja monet muut laativat näitä kertomuksia jälkeenpäin sen perusteella, mitä ovat muilta kuulleet (Luuk. 1:1–3).”
Merkillepantavaa tässä kohtaa on, että Mäkipelto ja Huotari eivät avaa lukijoilleen mitä Luukas kyseisissä jakeissa oikeasti sanoo:
”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.”
Kuten useat tutkijat ovat todenneet, Luukas seurailee evankeliuminsa johdannossa tyylillisesti aikansa historiankirjoituksesta tuttua kirjoitustapaa. Hän vetoaa omansa ja muiden laatimien kertomusten lähteinä siihen mitä tapahtumissa alusta alkaen itse mukana olleet silminnäkijät ovat heille kertoneet.
Nämä silminnäkijät eivät Luukkaan mukaan olleet edes Jeesuksen elämää sivusta seuranneita, vaan tapahtumissa ”alusta alkaen” monen vuoden ajan henkilökohtaisesti itse osallisina olleita. Juuri siksi heistä tapahtumien silminnäkijätodistajina tuli ”sanan palvelijoita”. Nämä olivat Luukkaan omien sanojen mukaan hänen primaarilähteinään.
En yritä tässä ratkaista asiaa Luukkaan väitteiden ja Sensuroitu -kirjan kirjoittajien välillä. Tämä kohta kirja on kuitenkin mielestäni silkkaa lukijoiden harhaanjohtamista. Mäkipelto ja Huotari viittaavat Luukkaan alkujakeisiin ikään kuin evankeliumit perustuisivat pelkkiin kuulopuheisiin ilman mitään yhteyttä silminnäkijöiden omakohtaiseen todistukseen. Kuinka moni kirjan oletetusta kohdeyleisöstä mahtaa itse avata Luuk. 1: 1–3 tarkistaakseen mitä siellä todella sanotaan?
Olisiko evankeliumien perustumista Jeesusta koskeviin silminnäkijätodistuksiin pidettävä harhaanjohtavana? Onko täysin harhaanjohtaa ajatella, että Jeesuksen toiminnasta olisi jopa tehty muistiinpanoja silminnäkijöiden toimesta?
Tässä kohden kirjaa pysähdyin pohtimaan ovatko kirjoittajat täysin tietämättömiä esimerkiksi professori Richard Bauckhamin merkittävästä tutkimuksesta Jesus and the Eyewitnesses – The Gospels as Eyewitness Testimony (Eerdmans 2006)? Onko maailmankuulun N. T. Wrightin tuotanto niin täysin vieras kirjoittajille, ettei hänkään ansainnut kirjassa minkäänlaista mainintaa? Kumpaakaan ei mainita tekstissä tai lähdeluettelossa.
Silminnäköijoiden muistiinmerkintöjä
Richard Bauckham valottaa muun muassa rabbien käyttämiä muistikirjoja ja toteaa tällaisten muistikirjojen olleen varsin laajalti käytössä antiikin maailmassa. 2. Tim. 4:13 viittaa vastaaviin pergamenttimuistikirjoihin (membrana), joita Paavali kantoi mukanaan. Bauckham pitää todennäköisenä, että varhaiskristityt käyttivät sellaisia. Vaikka lukutaito on saattanut olla vähäistä, Bauckham huomauttaa, ”Jeesuksen seuraajat, sekä hänen palvelutyönsä aikana että alkuseurakunnassa, tulivat kaikista ihmisluokista. Joukossa oli epäilemättä paitsi koulutetun eliitin jäseniä myös ammattimaisia kirjureita ja kopioijia.” Sellaisia kuten Matteus, joka ammattinsa puolesta tullimiehenä kykeni kirjoittamaan ja tekemään muistiinpanoja jo Jeesuksen seurassa kulkiessaan.
Mutta on muitakin. Esimerkiksi evankeliumitutkija Graham N. Stanton toteaa:
”On hylättävä laajalti vallalla oleva käsitys, jonka mukaan Jeesuksen seuraajat olivat joko luku- ja kirjoitustaidottomia tai tietoisesti hylkäsivät muistiinpanojen ja muistikirjojen käytön Jeesus-tradition tallentamisessa ja välittämisessä. Suulliset ja kirjalliset traditiot eivät olleet kuin öljy ja vesi. Ne saattoivat olla olemassa rinnakkain; vastaanottajat saattoivat kirjoittaa suullisesti välitetyt perinteet muistiin – ja kirjalliset perinteet voitiin muistaa ulkoa ja siirtää suullisesti eteenpäin.”
Tutkija Werner Kelber, joka tarkasteli evankeliumien syntyä pääsääntöisesti suullisen tradition näkökulmasta, toteaa hänkin, ettei suullinen traditio sulje pois kirjallisten muistiinmerkintöjen käyttämistä:
”Ajatus pääasiassa suullisesta vaiheesta ei tarkoita, että muistiinpanojen ja tekstiapujen olemassaolosta luovuttaisiin kokonaan. Q-perinne, muut sanontakokoelmat, kertomusantologiat, vertaukset, ihmeet ja vastaavat ovat voineet hyvin olla olemassa kirjallisessa muodossa.”
Myöhäisiä vai varhaisia?
Mäkipelto ja Huotari ovat sitä mieltä, että Markuksen evankeliumikin – jota yleensä pidetään evankeliumeista varhaisimpana – on ”auttamatta liian myöhäinen” ollakseen silminnäkijäkertomus.
Perusteluksi he tarjoavat tyypillistä liberaaliteologista argumenttia siitä, että evankeliumissa Jeesuksen kerrotaan ennustaneen Jerusalemin temppelin tuhoamisen vuonna 70 jaa. Tällainen ”ennustus” on jälkikäteen laitettu Jeesuksen suuhun Markuksen (ja ilmeisesti muidenkin evankelistojen) toimesta. Niinpä se todistaa evankeliumin myöhäisyydestä.
Tämä on sangen laiskaa päättelyä, joka ei oikeastaan todista muusta kuin kirjoittajien omasta naturalistisesta otteesta. Kirjoittajat ajattelevat Jeesuksen olleen pelkkä ihminen eikä hänellä siksi voinut ollut mitään jumalallista kykyä ennustaa tulevaisuutta. Kaikki riippuu tietenkin siitä, oliko Jeesuksella sellainen kyky. Entä jos Jeesus todella oli Jumalan Poika, niin kuin evankeliumit esittävät?
Muutenkin perustelut sille, että evankeliumit olisivat syntyneet vasta Jerusalemin hävityksen jälkeen ovat yllättävän heikot, kuten edesmennyt liberaaliteologi ja piispa John A. T. Robinson teoksessaan Redating The New Testament (1976) on todennut. Robinson pitää peräti kummallisena sitä, että juutalaiseen uskontoon ja uskonnolliseen elämään kaikkein dramaattisimmin vaikuttaneeseen katastrofiin ei evankeliumeissa selvästi viitata tapahtuneena asiana, mikäli evankeliumit olisivat syntyneet vasta Jerusalemin ja sen temppelin hävityksen jälkeen.
Oikeuspsykologinen oljekorsi
Mäkipelto ja Huotari koukkaavatkin tässä kohden hiukan myös oikeuspsykologisen tutkimuksen puolelle. Vaikka evankeliumit olisivatkin jotain kautta yhteydessä silminnäkijöihin (mihin kirjoittajat itse selvästi eivät usko) ”oikeudessa käytetyt silminnäkijäkertomukset ovat usein hyvin epäluotettavia”, he toteavat (s. 110). Muistikuvat haalistuvat ja muuttuvat jo parissa vuodessa ja ”evankeliumien tapauksessa on kyse vuosikymmenistä.”
Vaikka tällainen oikeuspsykologiaan vetoaminen varmaankin vaikuttaa joidenkin mielestä laaja-alaiselta perehtyneisyydeltä, tuntuu sen mukaan kytkeminen keskusteluun kokonaisuuden kannalta ohuelta sivujuonteelta. Oikeuslaitokset eivät edelleenkään ole luopuneet silminnäkijätodistajista, joita pidetään sangen tärkeinä, missä sellaisia vain on käytettävissä. Usein ne ovat ratkaisevassa roolissa. Tutkimus vain on auttanut suhteuttamaan silminnäkijätodistelun merkityksen muuhun todistusaineistoon sekä erottelemaan luotettavat ja vähemmän luotettavat havainnot ja muistikuvat toisistaan. Oikeuspsykologinen toteamus lähinnä perusteleekin kirjoittajien viljelemää skeptisyyttä evankeliumeita kohtaan, jotka esitetään kirjassa lähinnä etäisinä kuulopuheina vailla välitöntä kosketusta Jeesuksen elämää läheltä seuranneisiin omakohtaisiin silminnäkijöihin.
Evankeliumit eivät kuitenkaan perustu tapahtumapaikalle osuneiden sattumanvaraisten ohikulkijoiden vuosikymmeniä vanhoihin muistikuviin tilanteesta, kuten jo Luukkaan evankeliumin alkujakeista voidaan päätellä. Eikä Jeesus varmaankaan silkan symboliikan vuoksi valinnut lähipiiriinsä kaksitoista henkilöä kulkemaan oppilaina kanssaan useamman vuoden ajan. Heidän lisäkseen Jeesuksen seurassa alusta asti kulki monia muitakin. Kuten useita naisia ja sellaisia kuin Mattias, joka valittiin Juudaksen tilalle kahdentoista joukkoon juuri siksi, että hän oli ollut vuosia mukana Jeesuksen palvelutyön todistajana aivan alusta asti.
Ei Jeesus siis vain vaellellut ympäriinsä ja toivonut, että paikalla olijat sitten muistaisivat joskus hänet kohdanneensa ja sanoneen jotain syvällisiä kauniita sanoja taivasten valtakunnasta. Lisäksi muistitietoa Jeesuksen palvelutyöstä on varhaisesta alkaen todennäköisesti tallennettu myös kirjallisesti muistista palauttamisen avuksi, kuten useat tutkijat ovat osoittaneet.
Silminnäkijöiden vaikutus on ohittamaton
Edesmenneen evankeliumitutija Vincent Taylorin jostain talteen kirjoittamani kuuluisa lausahdus on hyvä muistaa:
”Tässä silminnäkijäkysymyksessä muotokritiikki [esim. sellaisena kuin Bultmann ja kumppanit sitä lähestyvät] on hyvin haavoittuvainen. Jos muotokriitikot ovat oikeassa, opetuslapset on täytynyt siirtää taivaaseen heti ylösnousemuksen jälkeen. Bultmannin näkemyksen mukaan varhainen [kristillinen] yhteisö oli olemassa tyhjiössä, eristettynä perustajistaan selittämättömän tietämättömyyden muureilla. Robinson Crusoen tavoin sen oli tehtävä parhaansa. Koska se ei voinut kääntyä kenenkään puoleen saadakseen tietoa, sen oli keksittävä tilanteita Jeesuksen sanoille ja laitettava hänen huulilleen sanontoja, joita henkilökohtainen muisti ei pysty tarkistamaan …. Kuitenkaan silminnäkijöiden vaikutusta perinteen muotoutumiseen ei voi mitenkään sivuuttaa, vaikka se olisi kuinka häiritsevää teorioiden sujuvuudelle. Helluntain sata kaksikymmentä ei vetäytynyt pysyvästi. Ainakin kokonaisen sukupolven ajan he liikkuivat varhaisten yhteisöjen keskuudessa Palestiinassa, jolloinka saarnojen sekä yhteisöllisyyden kautta heidän muistitietonsa olivat niiden käytettävissä, jotka etsivät tietoa …. Kun kaikki kvalifioinnit on tehty, henkilökohtaisen todistuksen läsnäolo on elementti muodostumisprosessissa, jota on typerää jättää huomiotta…”
Ei siis ole perusteita ottaa Mäkipellon ja Huotarin Sensuroitu -kirjan väitteitä tässäkään naivin kritiikittömästi tieteen arvovaltaisena lopullisena sanana. Kirjan näkökulma seurailee lähtökohdiltaan tutkimuksen yhtä kaikkein liberaaleinta äärilaitaa. Kirjoittajien lähestymistapa palvelee heidän omia intressejään relativoida Raamatun arvovalta Jumalan sanana.
Itse asiassa kirjoittajien mielestä Raamattua ei ole edes olemassa! Ei ole koskaan ollutkaan. Tähän kysymykseen palaan Sensuroitu -kirjaa käsittelevän kirjoitussarjani seuraavassa osassa.
———
Kirjoitussarjan muut osat:
- Sensuroitu vai ei? (Osa 1)
- Sensuroitu vai ei? (Osa 2)
- Raamatun ”muuttumattomuuden” olkiukko. (Osa 3)
- Silminnäkijätodistuksia vai silkkaa kuulopuheita? (Osa 4)
Lue ohjeet kommentoinnille
14.10.2023 20:30
Kommentoisin tuota kohtaa missä Mäkipelto ja Huotari sanovat:
”Muistikuvat haalistuvat ja muuttuvat jo parissa vuodessa ja ”evankeliumien tapauksessa on kyse vuosikymmenistä.”
Jim Warner Wallace, eläkkeelle jäänyt rikospoliisi, arkkitehti ja teologian maisterin tutkinnon suorittanut (käsittääkseni) kaveri Amerikasta on kirjoittanut hyvän kirjan (Cold-Case Christianity – A Homicide Detective Investigates the Claims of the Gospels, 2013/2023 uusi painos), missä hän rinnastaa evankeliumien tutkimisen ratkaisemattomien ja vanhojen rikoksien tutkimiseen. Hän kääntyi 35-vuotiaana ateismista uskoon tutkittuaan evankeliumeja rikospoliisin menetelmin ja vakuuttui, että ne ovat silminnäkijäkertomuksia. Hän käsittelee kirjassaan myöskin muistamista. Hän mainitsee hyvin, että kaikki muistot eivät ole samanarvoisia. Kukaan ei varmaan muista mitä teki vuosi sitten tähän aikaan. Mutta jokainen muistaa tarkasti vaikkapa hääpäivänsä, lapsensa syntymisen tai jonkun muun elämän ison tapahtuman. Jos mietitään Jeesuksen opetuslapsia ja sitä mitä he kokivat Jeesuksen kanssa vaeltaessaan, niin kaikki ne ihmeet: kuolleista herättämiset, Kristuksen ristiinnaulitsemisen ja varsinkin Kristuksen ilmestymisen elävänä heille kolme päivää hautaamisensa jälkeen sekä Kristuksen taivaaseen nousemisen helluntain jälkeen. Luulenpa, että nuo kaikki tapahtumat olivat ikimuistoisia ja säilyivät heidän mielissään heidän koko loppuelämänsä. Argumentti muistojen haalistumisesta ei siis ole hyvä argumentti.
Suosittelen tuota kirjaa ehdottomasti, jos englanti vaan sujuu. Se oli ainakin minulle erittäin hyvä selonteko siitä, että on täysin järkevää uskoa ja luottaa että evankeliumit ovat silminnäkijöiden tekstejä ja että ne ovat säilyneet meille asiasisällöltään muuttumattomina.
7.10.2023 16:16
Teologian tohtori Ville Mäkipelto on hyvin tyypillinen tämän ajan liberaaliteologi. Hän on yliopiston teologisen tiedekunnan kasvatti, jonka kirjallisessa toiminnassa näkyy heikkotasoinen ja asenteellinen tutkimustoiminta, joka noudattaa tiedekunnassa vallalla olevia liberaaliteologian oppeja.
Teologian maisteri Kimmo Malinen on omilla nettisivuilla kirjoittanut osuvasti, mistä liberaaliteologiassa on oikein kyse. Lainaan Mallisen kirjoitusta, koska se taustoittaa hyvin, mikä agenda liberaaliteologi Ville Mäkipellolla todellisuudessa on:
”Liberaaliteologialla tarkoitan tässä sellaista Raamatun tutkimusta ja tulkintaa, jossa Raamattua pidetään pelkästään ihmisen tuotoksena. Sen mukaan Raamattu ei ole Jumalan antama ilmoitus. Sen kuvaukset Jumalasta, Jeesuksesta, elämän oikeasta ja väärästä, synnistä, sovituksesta ristillä, ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta jne. ovat pelkästään kunkin ajan ihmisten pohdintaa jumaluudesta ja perimmäisistä asioista. Niissä ei ole totuutta. Mekin voimme liittyä tähän pohdintojen ja ihmettelyn ketjuun. Kukaan ei ole sen enempää väärässä. Vain Raamattu on väärässä. Siksi siihen ei saa vedota.
Tällaisen liberaaliteologian yksinomaisena pyrkimyksenä on murentaa Raamatun luotettavuus ja arvovalta sekä tuoda sen tilalle oma uskonnollinen totuutensa jumaluudesta, ihmisyydestä ja elämästä.
Siksi sen ”tieteellisenä” lähtökohtana on se, että mitään Jumalaa tai jumaluutta ei voida ottaa huomioon tutkimuksessa ja tulkinnassa. Maailmankaikkeus on suljettu kokonaisuus. Koska Jumalaa ei voida ottaa lukuun, Raamattu ei voi olla jumalallinen kirja. Se on siis puhtaasti ihmisen kirjoittama.
Vanhan testamentin kirjat eivät ole syntyneet niiden nimeä kantavien tekijöiden toimesta vaan vasta paljon myöhemmin ja hyvin vapaasti laadittuna ja muokattuna. On ollut ajan tarpeita, joita vastaamaan niitä on laadittu. Mooses ei ole kirjoittanut Mooseksen kirjoja. Kenties koko Moosesta ja Israelin syntyvaihetta Egyptissä ja exodusta ei ole koskaan edes ollutkaan. Jesajan kirjassa on ainakin kolmen eri ”Jesajan” tuotoksia. Profeettakirjojen ennustukset on sepitetty jälkikäteen, kun ne ovat vasta tapahtuneet – tosin ongelmaksi jää, että niissä on yhä merkittäviä ennustuksia, jotka koskettavat meidänkin aikaamme… Kristukseen viittaavia ennustuksia ja esikuvia on vaikea löytää lainkaan…
Kaikella tällä pyritään sanomaan, että Vanha testamentti ei ole Jumalan sana eikä luotettavaa kuvausta. Lähtökohtaisesti kaikki Raamatun kuvaukset ovat epäluotettavia, ellei nimenomaan toisin todisteta. Raamattu ei kelpaa historialliseksi lähteeksi kuten kaikki muut ajan teokset kelpaavat…
Liberaaliteologinen tutkimus on tyhjänpäiväistä saivartelua. Se on kuin pilkkoisi kauniin kukkasen pieniksi hiukkasiksi. Jokaista hiukkasta tutkitaan omien lähtökohtien ja tarkoitusperien mukaisesti. Lopulta sanotaan pilkotun tomuläjän äärellä: Ei tämä mikään kukka ole…
Jeesus vastasi ja sanoi heille: Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. (Matt 22:29)
Liberaaliteologia on epäuskon teologiaa. Sen juuria voidaan vain arvailla. Onko Jumala todella sanonut? Täytyy todella ihmetellä, mitä mieltä on käyttää aikaansa sellaiseen, mitä ei pidä totena? Miksi ei aivan avoimesti kerrota, että tarkoituksena on luoda aivan uusi uskonto, jossa käytetään kristinuskon tuttuja nimiä ja termejä, mutta joille annetaan aivan vieras sisältö Raamattuun verrattuna?
Aito Raamatun tutkimus ja tulkinta on positiivisen avoin sille, että kyseessä on Jumalan sana. Kullakin kirjalla on tärkeä tehtävänsä Raamatun koko kaanonissa. Niissä kaikissa puhutaan samasta Jumalasta jostain tietystä näkökulmasta. Raamatussa on monia johdonmukaisia kehityslinjoja mm. vanhasta liitosta uuteen liittoon. Raamatun punainen lanka on Jumala, joka ilmestyy luvatussa Messiaassa ihmisten pelastajaksi.
Samalla Raamatun inhimillistä puolta voidaan tutkia vapautuneesti. On tärkeää tuntea heprean ja kreikan kielet, kuvattujen aikojen historiaa ja kulttuuria jne., kirjojen rakenteita ja syntyä jne.
Perinteinen teologia on uskon teologiaa. Sen juuret on Jumalassa.”