Ajan ilta ja näkymätön Jeesus

TÄHÄN saakka eletyn elämäni käsittämättömimpiä kokemuksia taannehtivasti ajatellen on tämä: Jeesus on tullut lähelleni – enkä ole tiedostanut Häntä.

Montako kertaa näin on tapahtunutkaan?

Kenties tämä tällainen on tullut sinunkin osaksesi.

He eivät tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.

Kuljen ajatuksissani edemmäs. Joudun seuraavan todellisuuden eteen, tahdon sitä tai en:

Fyysisen elämämme vakioon kuuluvat rinnallamme kulkevat hengen maailman henkilöt ja näitten aikaansaamat jokapäiväiseen vaellukseemme vaikuttavat todellisuudet.

Tämä pätee joka ainoan ihmisen kohdalla.

Vain harvoin olemme tietoisia tapahtuvasta.

NUORUUSVUOSIENI Amerikan elämyksiin kuuluivat toistuvat törmäykset tuon ajan populaarifraasiin: The devil made me do it – Paholainen sai minut tekemään sen ja sitä.

Lapsia kuvailtiin tv-mainoksissa seisomassa vanhempiensa edessä näitten heristäessä sormea jälkikasvulleen, jälkimmäisten vaikeroidessa itkunsekaisella äänellä: Mutta en minä sitä tehnyt – paholainen sen teki. 

Kirkonmiehet Arizonassa korvieni kuullen pitivät pitkiä raamattuopetuksia ihmisistä, jotka ovat henkivaltojen ohjauksessa eivätkä tiedä totuutta siitä, kuka ja mikä heissä vaikuttaa. Tekstiksi sopi Paavalin hyvin tunnetut roomalaiskirjeen sanat:

Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen, sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.

Niinpä en sitä enää teekään minä itse vaan synti, joka minussa asuu. (Room.7:15-25).

Pohdiskellaanpa edellä olevia apostolin pyhiä sanoja.

NÄKYMÄTÖN maailma sekä ympärillämme että sisäisesti meissä on suunnaton voima – vaikuttaen joko hyvän tai pahan tiedostamiseen ja tekemiseenkin.

Joka ainoa ihminen on kulkenut elämässänsä sellaisissa risteysasemissa, joissa on tapahtunut sellaisia valintoja ja samaistumisia, joiden vaikutus säilyy ja ulottuu ajan päättymiseen saakka.

Äitini opetti minulle – oman elämänsä tragedioitten vaikuttamin esimerkein – että ajallisen elämän hirmuisimmat sanat ovat tämä kaksikko: Liian myöhään! 

Jatka kanssani palstani avaavan raamattutekstin lukemista:

Hän kysyi heiltä: ”Mistä te siinä kävellessänne puhelette?” 

He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, nimeltään Kleopas, vastasi hänelle: ”Oletko sinä Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut?” 

Hän kysyi heiltä: ”Mitä sitten?” 

He vastasivat: ”Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teoissa ja sanoissa Jumalan ja koko kansan edessä. … Me toivoimme, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin…”

”Jää meidän luoksemme, sillä kohta on ilta ja päivä on jo päättymässä.”

Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.

Voi voi voi!

Siinähän Hän oli, Israelin Lunastaja, elävänä!

Hänen omansa eivät vain tunteneet Häntä.

MEITÄ on miljardeja ihmisiä, jotka jokainen omalla tavallansa ovat yksinäisiä ja jäävät sellaisiksi elleivät kohtaa Häntä, joka on sitoutunut olemaan omiensa kanssa aina ajan loppuun saakka.

Galileassa Jumalan Pojan läheisyys opetuslapsiin oli suurimman osan ajasta ruumiillista, fyysistä läsnäoloa.

Ristin jälkeen Kristuksen läsnäolo ja hetkelliset ilmestymiset omillensa tapahtuivat näkymättömän läsnäolon pilvestä käsin.

Emmauksen tien tapahtumien kokemushuippu saavutetaan tilanteessa, jossa tapahtuu seuraava: vaeltajien silmät avautuvat ”ja he tunsivat Jeesuksen.”

”Mutta hän katosi heidän näkyvistään” (Luuk. 24:31).

Hän katosi – Hän, joka oli lausunut nämä sanat:

”En minä jätä teitä orvoiksi vaan tulen luoksenne.”

Ja Hän oli luvannut näinkin:

”Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua, mutta te saatte nähdä minut, sillä minä elän ja tekin saatte elää.” (Joh. 14:18-19).

Mutta Hän katosi!

Hän katosi!

Kuitenkin ainoastaan lihan ja veren näkyvässä fyysisessä muodossa Hän katosi.

Johannes kirjoittaa:

Hän, Jeesus Kristus, on tullut veden ja veren kautta – ei ainoastaan vedessä vaan vedessä ja veressä. Ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. (1. Joh. 5:6).

Korkein totuus – Jumalan Poika – nähtiin lihassa. Runsaat kolmekymmentä vuotta.

Totuus kulki ihmisten keskuudessa, nähtävänä ja kosketeltavanakin.

Totuus haastoi ihmisiä:

Loukkaako tämä teitä?

Entä jos näkisitte Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän oli ennen!

Henki tekee eläväksi, ei liha mitään hyödytä. 

Ne sanat, joka minä olen puhunut teille, ovat henki ja elämä. (Joh. 6:61-63)

TÄSSÄ elämässä me kristityt olemme kaikki rinnastettavissa Emmauksen tien vaeltajiin. Jeesus kulkee vierellämme – emmekä tiedä sitä.

Uudestisyntynyt ihminen on Hengen alueella koko elämänsä ajan. Silloinkin kun hän murehduttaa Hengen eikä vastavuoroisesti koe Hengen työtä tiedostettavassa muodossa ennen kuin hän uudistuu.

Kuljemme Emmauksen tietä. Silmät suljettuina korkeimmalle Totuudelle.

En kirjoita yleisesti – kirjoitan itsestäni, oman elämäni kokemuksista. Itsestäni Emmauksen tiellä.

Olen kuin suljetuin silmin kulkenut tärkeitten ratkaisua odottavien tilanteitten ja tehtävien ja valintojen ohitse.  Joissakin tapauksissa vasta vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen olen alkanut käsittää sanojeni ja tekojeni merkityksen ja seuraukset elämässäni.

Entä sinä?

Olet sitten iäkäs tai vielä nuori – miten paljon menetettyjä mahdollisuuksia mahtuu elämääsi?  Miten monta kertaa hengen silmät ovat olleet suljetut?

Billy Grahamin usein käyttämät ilmaisut kestävät toiston tässäkin tekstissä – näin Jumalan armoittama evankelista saarnatessaan lausuu:

Jokaisen ihmisen elämässä on menetettyjä mahdollisuuksia. Pahinta on, että näitä menetettyjä ei voi korvata eikä unohdettuina elää uudestaan, alusta. Elämämme kentällä on liikkeessä hirmuinen ja vaarallinen uhkasana – liian myöhään. Jos ja kun tuo sana osuu sinuun, jotakin on ainaisesti ohitettu, menetetty.

Rukoile taivaan Isää, että sokeat, suljetut silmäsi avautuvat näkemään mahdollisuudet – ennen kuin kuljet niitten ohitse tai ne kulkevat sinun ohitsesi.

Palaan Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa luokse. Emmauksen tielle.

Kun he siinä keskustelivat ja pohdiskelivat, Jeesus itse lähestyi heitä ja kulki heidän kanssaan.

Mutta heidän silmänsä olivat kuin sokaistut, niin etteivät he tunteneet häntä.

Hän kysyi heiltä: ”Mistä te siinä kävellessänne puhelette?” He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, nimeltään Kleopas, vastasi hänelle: ”Oletko sinä Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut?”

Hän kysyi heiltä: ”Mitä sitten?”  He vastasivat: ”Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teoissa ja sanoissa Jumalan ja koko kansan edessä. … Me toivoimme, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.”  (Luuk. 24:15-21).

Suosittelen sinua avaamaan Raamattuasi ja lukemaan koko aihemaailmaan liittyvä teksti Luukkaan evankeliumin luvusta 24. Aloita jakeesta 13 ja lue jakeeseen 53.

LUKIESSASI tulet jakeisiin 28-29. Siltä varalta, että juuri sinä, lukijani, et pidä käsiesi ulottuvilla Jumalan Sanaa, niin siirrän eteesi mainitsemani jakeet. Näin luemme:

Kun he lähestyivät kylää, jonne olivat matkalla, Jeesus oli kulkevinaan edemmäksi, mutta miehet pidättelivät häntä sanoen: ”Jää meidän luoksemme, sillä kohta on ilta ja päivä on jo päättymässä.”  Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.

Mikä onkaan ikämme, syntymämme hetkestä alkaen voimme syystä lausua nuo sanat: Kohta on ilta ja päivä on jo päättymässä. 

Ihmistä ei odota vain elämän ehtooaika, jolloin vauhti hiljenee ja valintojen määrä vähenee vähenemistään –  ja sitten kohdataan elämän viimeinen ilta. Se saattaa tulla kohdalle varhaisemmin kuin kuvitellaan – ja toisaalta: Elämän Antaja ja Ylläpitäjä voi pidentää elämää pitemmälle kuin uskallamme rukouksessa anoa.

Totta on myös, että ihmisen sielun sisimmässä on halu ja taipumus väittää edessäpäin olevan aikaa.

Ihminen toivoo – näin sananparressa – vaikka ei toivoa olisikaan.

Ihminen vihaa vanhenemisen aikaa – ja erityisemmin sitä, että vanheneminen johtaa siihen, että kerran on käsissä elämän viimeinen ilta.

Soluihimme on pesiytynyt kyvyttömyys käsittää, että kerran juuri minulla on elettävänä elämäni viimeinen vuorokausi, ilta, tunti. Toiset kuolevat – minä saan vielä elää kuin ihmeen kautta.  – Tällaisia useimmat meistä olemme. Tällaisia ajattelijoita.

Avaudun sinulle, olethan sinä blogieni lukija ja blogistihan avaa sielunsa lukijalleen.

Olen syntynyt 1942. Samana vuonna kun Jumalan tahdosta hengellinen isäni ja johtajani Ensio Lehtonen perusti Kuvan ja Sanan ja siihen ankkuroituvat työmuodot, joista modernein on Patmos erilaisine virtoineen. Saan edelleen iästäni huolimatta tehdä työtä ja minulla on perhe ja lapsia ja rakkaita ja läheisiä. Käsitän kuitenkin kristallin kirkkaasti, että lähestyn päivä päivältä ajasta erkanemiseni tuntia ja hetkeä. Käsitän kirkkaammin ja jollakin tavalla myös lopullisemmin kuin vaikkapa viisi vuotta sitten, että näissä maisemissa, tässä olohuoneessa, tässä makuuhuoneessa, tässä keittiössä, tässä työhuoneessa, tässä rakkaitten kirjojeni kirjastovaltakunnassa – tässä kaikessa olen kerran viimeisen päivän.

Ja sinä, blogini lukija!

Onko minun pyydettävä anteeksi, kun aion kirjoittaa sinusta ja sanoa: kerran tulee kohdallesi viimeinen päivä. Nouset viimeisen kerran kotisi kerrokseen, pistät viimeisen kerran avaimen ovesi lukkoon, avaat viimeisen kerran itsellesi reitin tuttuun kotimaisemaan. Otat viimeisen kerran päällysvaatteet päältäsi ja ripustat ne tuttuihin naulakoihin. Et koskaan enää pukeudu tuohon pukuun, jonka nyt viskaat hiukka huolimattomasti ajatuksissasi tuolin karmille: ennätäthän huomenna asettaa sen paremmin komeroon.

Et tiennyt – niin kuin en minäkään tiedä – ennakolta koska olemme sulkeutuvan elämän tekojen kirjan äärellä siinä hetkessä, jolloin kirjuri saa luvan lakata kirjoittamasta. Kirja suljetaan – avattavaksi joko valkealla istuimella tai Kristuksen tuomioistuimella. Tiedät eroavaisuudet.  Jälkimmäiseltä avautuu reititys katoamattomaan elämään.

Oi, Jeesuksen Pyhä Henki – opeta ja auta meitä rukoilemaan itsemme ja rukoilemaan toistemme puolesta Emmauksen tien rukousta:

Jää meidän luoksemme, sillä kohta on ilta ja päivä on jo päättymässä.

Ja tapahtukoon meidän kohdallamme Golgatan ansion – yksin sen! – johdosta, että enkelit kirjoittavat elämämme kirjojen loppusanaksi:

Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.

Amen. Tule, Herra Jeesus!