”Ei yksikään meistä kuole, ennen kuin hänen hetkensä tulee.”

LUKIESSAMME Johanneksen evankeliumia, tapaamme tuon tuostakin ajatuksen: ”He etsivät tilaisuutta tappaaksensa Hänet, mutta Hänen hetkensä ei ollut vielä tullut.”

Näin Jeesuksesta.  Eikö näin meistäkin.

Jeesukselle ei voitu tehdä mitään, ellei annettu valtaa taivaasta.

Herra vakuuttaa, että näin on meidänkin laitamme.  ”Ei hiuskarva putoa päästänne Isänne sallimatta.”

Kunpa voisimme tämän oikein elävällä tavalla uskoa, silloin tuntisimme itsemme joka hetki täysin turvatuiksi Herran suojassa.

KUOLEMAN pelko on kaikista peloista kuluttavin. Ja tänä aikana saavat miljoonat ihmiset (Elettiin sotavuosia. – LM:n huomautus.) kokea kuoleman pelkoa.  Jos Herra vapauttaisi meidät kuoleman pelosta, olisi raatelevin pelon aihe poissa elämästämme.

Miksi sitten pelkäämme kuolemaa?

Me tiedämme, että kaikki ihmiset, jotka ovat eläneet maan päällä ennen meitä, ovat aikanansa kuolleet.  Kaikki, jotka nyt elävät yhtä aikaa kanssamme, tulevat myös kuolemaan.  Ja nekin, jotka tulevat elämään meidän jälkeemme, kuolevat myöskin. Ainoastaan Karitsan  morsiusseurakunta siirtyy kuolematta ajasta iäisyyteen Herran tullessa sitä noutamaan.  Kaikki muut saavat kokea kuoleman hetken.

Kun kuolema on näin varma tosiasia ihmiselämässä, tulisi meidän oppia suhtautumaan siihen aivan levollisesti.  Kun kerran olemme päässeet Jumalan lasten asemaan, saaneet syntimme anteeksi, kokeneet puhdistuksen Kristuksen veressä ja elävän armoituksen Pyhässä Hengessä, tiedämme siirtyneemme nyt jo kuoleman tilasta elämään.  Silloinhan kuoleminen merkitsee meille vain siirtymistä tästä ahdistuksia täynnä olevasta maailmasta Isän kotiin taivaassa.  Kuinka monta kaunista laulua olemmekaan laulaneet tästä asiasta! Kuinka monesti olemmekaan pyytäneet päästä tähän ikikunniaan!  Kuinka olemmekaan todistaneet, miten ihanaa on kerran päästä Jeesuksen luo!   Ja nyt kun kuolema lähenee, tekee tuloaan hetki hetkeltä, jopa voi meidät suorastaan yllättää, silloin pelko valtaa sydämemme.

Näin heikoksi me uskomme huomaamme, silloin kun sitä eniten tarvitaan.

EIKÖ Hän, joka antoi meidän syntyä tähän maailmaan, tietäisi otollisinta hetkeä, jolloin Hän kutsuu meidät täältä pois?  Emmekö voisi luottaa siihen, että Hän, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ei salli meidän kuolla ennen kuin meidän hetkemme on tullut?  Eikö Jumalan Sana selvästi todista, ettei kukaan kuole hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin kuin mitä määrää Hän, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet?

Elämämme on näin ollen kokonaan Herran kädessä, eikä mikään valta tai voima voi meitä riistää pois Hänen käsistään.

Jospa uskomme olisi enemmän sitä, mitä sen pitäisi olla.  Ja jospa itsekin olisimme syvemmällä tavalla iäisyysihmisiä, silloin emme antaisi tämän   maailman myrskyjen niin helposti viedä rauhaamme, kuin nyt usein kovissa koettelemuksissa tapahtuu.

Kuoleman pelko vaihtuisi hiljaiseen autuuden odotukseen.  Me tervehtisimme sitä kuin Kristuksen lähettämää palvelijaa, joka tulee hakemaan Jumalan lasta kotiin.  Ja missä onkaan meidän parempi olla, kuin Herran luona kotona?

Minulle tuottaa suurta sielun lepoa ja rauhaa kaikkien niiden rakkaitten muisteleminen, jotka ovat päässeet tästä taistelevasta seurakunnasta riemuitsevan seurakunnan iloon ja rauhaan.  Siellä ovat jo vanhempani.  Siellä kaksi lastani.  Siellä monta hyvää ystävää.  Monta rakasta työtoveria.  Vielä vähän aikaa, ja itsekin olen siellä.

Voi olla, että tämä lopputaival tulee käymään hyvin vaikeaksi, mutta eihän matkakaan enää ole pitkä.  Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä ja hiljaista alistumista Herran tahtoon kaikessa.  Täytyy olla valmis luopumaan kaikesta ajallisesta, niin, omasta hengestäänkin.  Eikä tämä ole niinkään helppoa todellisuudessa kuin usein suulla sanomme.

Mutta Herra on voimallinen auttamaan kaikessa.

Herra voi antaa meille sellaisen mielenlaadun, että taivaalliset tulevat niin todellisiksi, ettei sydän ole enää kiinni missään maallisessa.  Hän voi tehdä meistä Jeesuksen kaltaisia iäisyysihmisiä, joille tämä maailma on vain kuin majatalo, jossa vähän aikaa viivymme, kun oikea kotimme on Jumalan kirkastetussa maailmassa, iäisyydessä.

Kunpa taivaallinen kotimme tulisikin meille oikein todelliseksi, silloin katoaisi suurin osa kuoleman pelkoamme.  Tosin liha ja veri aina vapisee kuoleman edessä, mutta silloin voisi Herra vahvistaa henkemme niin voimakkaaksi, että se voittaisi lihan ja veren tiedostaman pelon.

ONHAN sellaista ennenkin nähty.  Onhan nähty marttyyrien ilomielin menevän kuolemaan.  Mainitsen vain Stefanuksen.  Hän sai nähdä taivaat avoinna ja Kristuksen Jumalan oikealla puolella juuri silloin, kun hän mitä eniten tarvitsi Mestarinsa apua.  Miksi ei meille voisi käydä samoin?  Miksi ei Herra voisi meitäkin tukea kuoleman hetkellä niin väkevillä taivaallisilla voimilla, ettemme kuoleman kauhuista tiedä mitään?  Ja minä uskon, että Hän onkin niin tekevä.

Kun meidän hetkemme tulee eritä täältä, on varmaan Jeesus Kristus meitä niin lähellä, että meidänkin kuolemamme muuttuu Hänen armonsa ja voimansa kautta sulaksi voitoksi, niin kuin Paavali kirjoittaa omasta kuolemastaan.

Pyytäkäämme sen tähden Jeesusta vapauttamaan meidät kuoleman pelosta ja antamaan sydämiimme lupaamansa rauhan, ja olkaamme täysin vakuutettuja siitä, ettei yksikään meistä kuole, ennen kuin hänen hetkensä tulee.  Ja se hetki on silloin paras hetki.  Niin, se on taivaallisen ilon ja riemun hetki, sillä se vie meidät sisälle Kristuksen kunniaan ja kirkkauteen.

 

Siunattu olkoon Jumalan palvelijan Urho Muroman muisto ja Urho Muroman perustamassa työssä palvelleen Taina Räikkösen muisto.