Ensio Lehtonen helluntaiherätyksen äidin Hanna Castrenin jalkojen juurella (Näitä minä muistelen #13)

SYNNYIN armon ja sodan vuonna 1942.

1942 oli Ensio Lehtoselle sotavuosi useammassa kuin yhdessä  merkityksessä.

Ensio Lehtonen oli syvästi isänmaallisena kristittynä yhtä lailla luterilaisen kenttäpiispan kuin silloisen oman helluntailaisen herätysliikkeensä läheisten johtajien – kuten Eino I. Mannisen – rinnalla innostamassa Jumalan tahdoksi kokemaansa isänmaan rakkautta suomalaisten sydämiin.  – Tulevissa kirjeissäni kuljemme sotamaastoissa löytäen pyhiä yllätyksiä.

Nyt kuitenkin ajattelen kiitollisuudella tilanteita Keravan Jukolan talon ullakolla yhdessä Lehtosen kanssa availemassa hänen kirjallisia aarrelaatikoitansa.

Käsissämme oli urakka, joka surullista kyllä ei vain koskaan valmistunut.     

OLIMME ulkomaan matkalla – muistaakseni kristillisen kirjallisuuden messuilla Örebrossa, Ruotsissa – todenneet Lehtosen ikäpolven skandinaavisten julistajien julkaisevan lisääntyvästi erityisiä muistelu/julistus-kokoelmia.  Heidän ikäisensä lukivat näitä tekstejä kerraten omiakin muistojaan, nuorempi sukupolvi puolestaan teki niitä lukiessaan löytöjä ajasta, jota olivat eläneet kuitenkaan vielä ymmärtämättä mitä tapahtui. ”Isien usko!”  ”Isien perintö!” – tällaisista sanoista tuli iskulauseita.

Tutkimme ja valitsimme ja niputimme Ensio Lehtosen kirjallista tuotantoa.  Revittiin irti lehtien sivuja ja kopioitiin kirjojen sivuja tuon ajan kömpelöillä kopiolaitteilla ja asetettiin aineksia tarkasti koossa pidettyihin nippuihin.  Lehtonen antoi minulle tehtäväksi luoda osasto-otsikoita ja ryhmitellä hänen tekstejänsä mahdollisten tulevien kirjojen luvuiksi ja osastoiksi.  Jotakin julkaistiin; paljon jäi käsiini siirrettäväksi työelämäni arvokkaimpaan arkistohyllyyn.  Sieltä jotakin olen purkanut ja edelleen puran tämänkin kirjesarjan luvuiksi.

Yksi erikoinen muistiini jäänyt tilanne kuitenkin tulkoon tässä sillaksi juuri kuvailemani ja tulevien tekstien välille.

KUULIN Ensio Lehtosen huudahtavan: – Ei mutta!  Tässäkö tämä on!  Onko tämä totta?  On se, on se!  Tässäkö?  Kyllä, kyllä, kyllä!

Lehtosen käsissä oli nivaska paperiarkkeja, kirjojen irti otettuja sivuja, lehtileikkeitä, käsin kirjoitettuja arkkeja.

Leo – tässä on vuoden 1942 dokumentaatiota! 

1942 oli siihen asti eletyn elämäni ja hengellisen vaellukseni tärkein ja samalla murheellisin vuosi.  Luovuin sellaisesta, mitä en kuvitellut koskaan luovuttavani. Mutta juuri tuona vuonna sain tilalle jotakin, mistä en koskaan lakkaa kiittämästä taivaan Jumalaa!  

Vuonna 1942 minulle kirkastui Kristuksen yhden ruumiin suurenmoinen salaisuus. 

Minun oma herätysliikkeeni – minun oma kirkkoni – ei olekaan välttämättä parhain Jumalan asumus maanpiirillä.  Puhumattakaan, että se olisi ainoa Jumalalle kelpaava pyhien yhteys. 

Kaikki herätykset ja kirkot ja liikkeet, joiden perustus on Pyhän Hengen innoittamassa apostolisessa uskon tunnustuksessa, vain ja ainoastaan yhdessä, ovat se parhain ja kallein!  Vain yhdessä!

Väitän, että Ensio Lehtonen vuodatti kyyneliä tuossa ja tuona hetkenä. Väitän, että Pyhä kosketti minua ja antoi koskettaa tuossa hetkessä.

Ja Leo – tuohan oli sinun syntymävuotesi!

Antoiko Herra Jeesus Kristus sinun syntyä tuona samana vuotena, jolloin hengellisen elämäni suurin murros ja samalla ihanin löytö tapahtui?  Onko kutsumuksenasi kuljettaa eteenpäin sitä, mitä sain syntymäsi vuotena?

Toki – 1942!  Syntymiseni vuosi.  Kuitenkaan en tuohon silmänräpäykseen mennessä ollut edes ajatellut lukua 1942 syntymävuoteni lukuna.

Koin pyhää uteliaisuutta.  En rohjennut ojentaa käsiäni Lehtosen sylissä olevaa dokumenttinivaskaa kohti. Kuuntelin vain kun hengellinen isäni ja opettajani  papereita selaillessaan selitti niitten sisältöä minulle.

HANNA Castren.

Tämä yksi nimi nousi vahvasti esille noista dokumenteista.  Ensio Lehtonen toisti nimeä varmaankin kymmeniä kertoja.  Tänään Suomen Siionissa ei ole montaa rivihenkilöä – historiaa tutkivia lukuun ottamatta – joille tämä naisen nimi sanoo paljoakaan. Lue ja tutki itse lisää.

Hanna Castren oli Helsingin Kallion yhteiskoulun perustaja ja johtajatar.  Hän oli hengellinen kristitty – niin, kuten Lehtonen hänestä kirjoittaessaan sen ilmaisi: Hengellinen ihminen, koska Pyhä Henki omisti ja hallitsi tätä naista käytännöllisesti katsoen kaikessa, mitä hän oli ja teki.

Hanna Castrenia pidetään Suomen helluntaiherätyksen äitinä.

Hanna Castren kuoli 1943.

Lehtosen ja Castrenin välillä vallitsi hyvin läheinen hengellinen yhteys ainakin kymmenen vuoden ajan.  Kumpikin kuului niin sanotusti lukeneitten helluntailaisten joukkoon.  Kielitaito avasi skandinaaviset ja saksankieliset tekstit rikkaitten keskustelujen pohjiksi.

Sitten tapahtui olosuhteet huomioiden yllättävää.

”Helluntaiherätyksen äiti” lähestyi herätyksen kustannustoiminnan johdossa olevaa Ensio Lehtosta hätkähdyttävällä kehotuksella: hänen olisi kirjoitettava kirja Pyhän Hengen persoonasta ja työstä – erityisesti luterilaisia suomalaisia varten.  Aikansa ”kovalle helluntailaiselle” – sellaisena Lehtonen tunnettiin sotien alkuvuosina – moinen kehotus saattoi tuntua oudolta.  Toisessa asiayhteydessä Lehtonen sivusi näitä muistoja ja kirjoitti:

Noin kymmenen vuoden kuluessa sain Hannalta satakunta kirjettä, joiden keskeisenä viestinä oli opetus Pyhän Hengen työstä. 

Hannan profeetalliset näkemykset Pyhän Hengen halusta ottaa huomaansa Suomen kansankirkon väki samalla siunauksella jolla Hän oli kohdannut niin sanottuja vapaita piirejä, kirkastuivat vuosi vuodelta Tornion Aarnin pyhässä hiljaisuudessa.

Hanna uskoi vahvasti uuteen Hengen vuodatukseen, joka tulisi erityisesti kansankirkon osaksi ja sitä tietä ajallaan koituisi pelastukseksi koko Suomen kansakunnalle.

Hanna uskoi, että vielä on koittava päivä, jolloin hengellisessä mielessä julistetaan: ”Kirkko on tulessa!”   Se on oleva sellaisena loimuavana tulena, joka ei ole ihmiskäden sytyttämää, vaan sen Verisen Vapahtajan, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.

Tämä taivaallinen tuli – näin Hanna Castren, tuo helluntaiherätyksen äidiksi kutsuttu pyhä profetissa, julisti – on yhdistävä kerran ennen Jeesuksen paluuta Suomen niemellä kaikki lunastetut Jumalan lapset orjantappuroilla kruunatun ja ylösnousseen Vapahtajan ympärille, Hänen, joka iankaikkisen liitonveren kautta on suuri lammasten  Ylipaimen ja taivaallinen Piispa.

Hanna Castren opetti minua odottamaan paikalla.  Turhaa on juosta edes takaisin ja etsiä sieltä ja täältä.  Vaara – suuri vaara – on, että juoksee Jumalan edelle ajoissa ja paikoissa.  Ja kun Herra tekee ja antaa, pahinta on, että emme ole siellä missä Hän alusta alkaen aikoi olla antamassa niille, jotka jaksavat uskoa ja toivoa ja odottaa.

Ja vielä tällainen Hanna Castrenin lausahdus:

Tämän vuosisadan alussa koettiin maassamme hengenvuodatusta ja Jumalan tulien syttymistä lähetysherätyksen ja helluntaiherätyksen kautta.  Edellisessä seurakunnan Herra käytti palvelijoinaan muun muassa lähetyssaarnaaja Hannulaa, rovasti Kilpeläistä ja paroni Nicolayta.  Vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet olivat ihania nousun aikoja.  Kirkossa ja sen ympärillä paloivat Jumalan tulet. Mutta tulet ovat sammumassa.  Vanhat muistelevat entisiä aikoja.  Tuhkaläjästä on vain silloin tällöin leimahtanut esille palava liekki.  On ollut ahdasta ja ummehtunutta. Toimintaa ja innostusta ei tosin puutu.  Mutta entisajan pyhää helluntaitulta ei ole enää oltu sytyttämässä ja innoittamassa. Vanhat tavat ja sielullinen innostus ovat saaneet korvata Pyhän Hengen välittömät johdatukset ja pyhän palavuuden.

Mutta uusi sukupolvi on saava kokea taas uuden hengenvuodatuksen!  Tuli on vielä kerran syttyvä.  Kirkko – Suomen luterilainen kirkko – on jälleen palava tulessa.

NÄITÄ profeetallisia ajatuksia kirjoitti suomalaisen helluntaiherätyksen äiti Hanna Castren.

Olipa Hannalla vielä yksi lisäprofetiakin:

Vasta antikristuksen aikana kuuluu sanoma: Lähtekää ulos kirkoista.  Nyt on niissä vielä käyttökelpoista.  Muistakaamme uskonpuhdistuksen aikoja.  Vain muutamissa maissa kirkko paadutti itsensä ja sulki luotaan totuuden.  Toisissa maissa kirkko – kirkot – avautuivat verisen Vapahtajan julistukselle, tulivat   siunatuksi itse ja tuottivat siunausta miljoonille sieluille.  Julistus Pyhästä Hengestä oli vielä silloin hämärää kirkkoisillemme.  Mutta lähellä Yljän tuloa se raikkaana kaikuu kirkkojenkin portaaleissa.  On tämä ihmeitten ihme – ja on tämä ihanaa aikaa, jota Sinä, Ensio, ja minä saamme armosta elää!

Rakastan kehtoa, helluntaiherätystä, vaan tahdon enemmän rakastaa Häntä, joka siinä kehdossa esitettiin maailmalle: Jumalan totuutta Pyhästä Hengestä.  Jos kehto turmellaan, se on vahingoksi kehdolle itselleen, mutta Jumalan totuus säilyy silti jo tunnettuna ja osaksi tunnustettunakin.

Jos entinen, laimentunut ja omaansa korostava uskonnollisuus   ajaa luotaan, niin, halleluja, silloin on mentävä. Uusi herätys tarvitsee uusia aseita, mutta semmoisia, joita vanha ajaa luotaan uuden voiman vuoksi.  Ei semmoisia, jotka omapäisesti lähtevät. 

Näin siis Hanna Castren kirjeissään Ensio Lehtoselle.  Tuota viimeistä tekstin kappaletta Lehtonen piti korkeassa taivaallisessa kunniassa. Joka tutustuu Lehtosen vuoden 1942 jälkeiseen kristillisyyteen, huomaa miten suorastaan pikkutarkasti hengellinen isäni asennoitui ja toimi suhteissaan Suomen Siionin elämään ja olemassaoloonsa ja palveluunsa siinä.

Pikkutarkasta pilkkuja siivilöineestä mutta lahkohenkisyyden kameleita nielaisseesta veli Ensiosta tuli valtakuntakristitty!

Sattuneesti sanottu Lehtosen hyvin pitkäaikaiselta Kristus-veljeltä Turun rovasti Väinö E. Hyvöseltä.

ENSIO Lehtonen selvitti minulle Jukolan ullakolla mutta toki myös monissa muissa tiloissa ja tilanteissa, miksi hän jätti helluntaiherätyksen ja avasi ovet luterilaiseen kirkkoon, siihen samaan, josta oli kirjoittanut vuosia aikaisemmin sanoilla ”se suuri huora”.

Ensio Lehtosen tiestä luterilaiseen kirkkoon ja sen jälkeisistä vaiheista aikamme kristitty oppii – jos mielii oppia.

Jukolan vintillä Ensio Lehtonen laski käsistänsä taivaalliset dokumentit.  Ja sitten johtajani sanoi syvän liikutuksen vallassa:

Hanna Castrenilta – minun helluntaiherätykseni äidiltä – minä opin tämän: missä olisimme, jos ei Suomessa olisi kirkko, seurakuntia, herätysliikkeitä ja suuntia?  On annettava   tunnustus kirkkomme työstä Sanan kylväjänä. Tuon vanhan kylvön ja siihen liittyneen opetustoimen varaan ovat uudemmat liikkeet rakentaneet työnsä. Kylvetty sana ei ole tyhjänä palannut. Ihmeellinen, siunattu sana, sukupolvien kirkkolaivassakin meille tuotu.   

Ja sitten:

Leo, hengellinen poikani, muista tämä syntymävuotenasi kirjoitettu ja oikeaksi koettu – näin kirjoitin 1942:

Pyhän Hengen täyteys on merkinnyt minulle Jeesusta.  Sitä se oli ensi kerralla kolme vuotta uskoon tulemiseni jälkeen.  Ja sen jälkeen on jokainen uusi Pyhällä Hengellä täyttymiskokemus tuonut elämääni aina vain – enemmän Jeesusta.

Tästä aiheesta tahdoin ja sainkin jakaa ajatuksia hengellisen isäni ja johtajani kanssa lukuisia kertoja.  Ajoimme pitkiä matkoja kokousreiteillä aina Lappia ja naapurimaitakin myöten.  Puhuttavaa ja opittavaa riitti paljon.

Vuonna 1971 Ensio Lehtonen ylennettiin kirkkauteen.  Minulle luotettiin Lehtosen perustaman työn johtamisen vastuut.  Paljon olen puuttunut ja monesti matkalle jäänyt siipirikkona ja mittoja täyttämättömänä. Vaan ei ole Herra huonoa hylännyt.  Täydellisiksi tulleitten pyhien joukossa lienee Ensio-isällä ollut paljon esirukoiltavaa oppipoikansa puolesta.

Miksi Vapaakirkosta hengellisen vaelluksensa alkanut mies pysähtyi tarpeeksi pitkän aikaa helluntaiherätyksessä tullaksensa Ristin Voiton toimitusjohtajaksi ja julkaisujen päätoimittajaksi ja apupaimeneksi Suomen suurimpaan helluntaiseurakuntaan ja miksi hän jatkoi kulkua perustamaan Kansan Raamattuseuraa ollen myös Urho Muroman työtoveri ja uskottu – siinäpä pohdiskelun aihetta tulevia rivejäni ajatellen.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.