J. V. Snellman ja suomalaisuusaate

Johan Vilhelm Snellman (1806–1881). Suomenmielisen fennomanian hegeliläisen valtiofilosofian muotoili Johan Vilhelm Snellman. Johan Vilhelm Snellman syntyi vuonna 1806 Tukholmassa ja kuoli Kirkkonummella 1881. Snellmania pidetään Suomen kansallisfilosofina ja merkittävimpiin Suomen kansallisiin herättäjiin lukeutuvana. Inhimillisesti tarkasteltuna Suomen kansallisvaltiollinen itsenäisyys ei olisi toteutunut ilman Snellmania ja hänen edustamaansa hegeliläistä kansallismielistä valtiofilosofiaa. Jo pelkästään tästäkin syystä Snellman ja hänen nationalistinen valtiofilosofiansa ovat suomalaisten kannalta yhä edelleen mitä ajankohtaisimpia ja mitä tärkeimpiä teemoja.

Snellman aloitti yliopisto-opintonsa Turun Akatemiassa vuonna 1822, samaan aikaan kuin kansallisiin avainherättäjiimme lukeutuvat Runeberg ja Lönnrot. Snellman opiskeli Turun romantiikan innostaman kansallismielisyyden ilmapiirissä ensin teologiaa, koska aikoi alkujaan papiksi, mutta sitten pääaineenaan filosofiaa. Snellmanin filosofian opettajana oli hegeliläinen professori ja kirjallisuusmies Johan Jakob Tengström (1787–1858). Vuoden 1827 Turun palon jälkeen yliopisto siirtyi Helsinkiin, jossa yliopisto tunnettiin Keisarillisena Aleksanterin-yliopistona. Tästä yliopistosta Snellman maisteroitui 1832 ja väitteli tohtoriksi Hegelin filosofiasta vuonna 1835.

1830-luvulla Snellman toimi kirjallisuuteen ja filosofiaan keskittyneen Lauantaiseuran piirissä, Runebergin, Topeliuksen, Johan Jakob Nervanderin ja Fredrik Cygnaeuksen kanssa. Lauantaiseurasta kehkeytyi sittemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Snellman toimi yliopiston filosofian dosenttina vuosina 1835–1839. Tämän jälkeen hän siirtyi Ruotsiin ja Saksaan harjoittamaan filosofista tutkimusta. Vuonna 1842 ilmestyi Tukholmassa hänen valtiofilosofinen pääteoksensa Läran om staten, Valtio-oppi.

Kansallisen olemassaolon puolesta on kamppailtava. Snellmanin palattua Suomeen ja hänen jäätyään ilman professuuria hän siirtyi 1843 Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin toimeen. Vuonna 1849 Snellman muutti perheineen Helsinkiin, jossa Snellman toimi sanomalehtimiehenä. Yliopiston professuuri Snellmanille avautui 1856. Hän toimi myös senaattorina vaikuttaen suomen kielen aseman parantamisen hyväksi ja vei läpi rahauudistuksen. Uudistuksen seurauksena Suomi sai oman rahayksikön, markan, vuonna 1860, Suomen rahataloudellista itsenäisyyttä edistävästi. Säätyvaltiopäivillä Snellman toimi aatelissäädyn edustajana 1860–70-luvuilla. Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen kirjoittavat Kivikaudesta Koivistoon -teoksen (Weilin & Göös, 1989) sivuilla 220–221, Snellmanista, seuraavasti:

”Snellmankin joutui pian riitaan viranomaisten kanssa, sillä hän oli aikonut luennoida akateemisesta vapaudesta, ja häntä uhattiin Siperialla. Hän matkusti Saksaan, tutustui siellä Hegelin filosofiaan ja julkaisi tämän koulukunnan hengessä niin ansiokkaita filosofisia tutkimuksia, että hän sai kahdesti kutsun professorinvirkaan Ruotsiin. Snellman katsoi kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseen jäädä kotimaahan ja aloittaa hellittämättömän taistelun suomen kielen oikeuksien puolesta. Kysymys oli kansallisesta olemassaolosta; ’voittaako venäjän vai suomen kieli’. Snellman lausui eräässä yksityisessä keskustelussa vähän myöhemmin, ’sen tietää vain Jumala. En uskalla mitään toivoa. Mutta että ruotsin kieli kukistuu – sen tiedän varmasti.’ ’Nyt on onnemme onnettomuudessa se’, hän kirjoitti eräälle ystävälleen, ’että Suomen kansan kansallista itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo sen poliittista itsenäisyyttä. Jos näiden asemesta olisi yksi, niin ei sittenkään olisi muuta valittavana kuin hävitä tai voittaa, ts. uskaltaa…Lykkää toistaiseksi! Silloin tulee kyllä aika, jolloin molemmat vallat ovat yksi, jolloin toisen vastustaminen on avointa kapinaa toistakin vastaan.’ Senaattorien eläessä päivästä päivään Snellmanin katse kantautui vuosikymmenien taakse, aikaan, jolloin venäläistäminen väistämättömästi oli alkava. Sitä ennen oli Suomi suomalaistettava: ’Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme voi tulla; meidän täytyy olla suomalaisia.’”

Jutikkala ja Pirinen selostavat Kivikaudesta Koivistoon -kirjassaan myös seuraavasti, sivuilla 221–222:

”Kun yliopiston ovet pysyivät Snellmanilta suljettuina, hänen oli otettava vastaan oppikoulun rehtorin paikka syrjäisessä Kuopiossa. Siellä hän 1844 alkoi julkaista Saima-nimistä ruotsinkielistä sanomalehteä sivistyneistöä varten, samalla kun hän myötävaikutti suomenkielisen, talonpojistolle tarkoitetun Maamiehen Ystävän julkaisemiseen. Snellmanilla ei ollut runoilijan paatosta, mutta hän tehosi loogisen todistelunsa terävyydellä, ja hänen äänensä kantautui paljon kauemmas kuin Turun romantikkojen. Saiman välitön tai välillinen vaikutuspiiri käsitti koko säätyläistön Snellmanille vihamielisiä korkeimpia hallituspiirejä lukuun ottamatta; ja vaikka Maamiehen Ystävä ei suoranaisesti julistanut kielipoliittista ohjelmaa, eivät muutamat pitäjät ilman sen levittämiä oppeja varmaankaan olisi lähettäneet senaattiin anomusta, jossa niiden asukkaat pyysivät oikeutta saada asiakirjat virastoista suomenkielisinä. Talonpojat, jotka eivät jaksaneet seurata kansallisuuden ja kielen yhteyden filosofisia perusteita, tajusivat polttavan käytännöllisen tarpeen olemassaolon.”

Kristillisyyden valtiolliskulttuurillinen merkitys on ratkaiseva. Snellman muotoili Suomen ja suomalaisuuden hegeliläisen valtiofilosofian ja esitti suomalaisen nationalismin filosofiset perusteet aikana, jolloin monet pitivät tällaista pyrintöä paitsi täysin epärealistisena myös epäsuotavana ”vakauden” horjuttamisena. Mutta Snellman ymmärsi, että hänellä oli velvollisuus uskaltaa.

Snellman, sosiaalisena ja taloudellisena uudistajana, oli suomalaiskansallisena nationalistina vanhafennomaanisen realistinen arvokonservatiivi, joka uskoi suomalaiseen kansallisvaltioon, koska kansallishenki siihen velvoitti. Maailmanhistoria on Jumalan yleistä ilmoitusta. Jumalan maailmansuunnitelman idea sitoo koko historian, kaikkien kansakuntien yhteisen historian, yhdeksi kokonaisuudeksi. Kansojen sivistys nojaa kielten erilaisuuteen ja kansallisen historian vaiheisiin ja eroihin näissä.

Valtio, siveellisyyden korkein aste, on myös vapauden korkein aste. Vapaus toteutuu kulttuurillisen ja kansallisen kokonaisuuden ja yhteisön osana, valtiollisen lainalaisen vapauden muodossa. Valtio on moraalin alan toimija ja valtiossa toimitaan moraalisesti. Inhimillinen siveellinen tietoisuus kehittyy kansallisessa valtiollisessa yhteisössä. Snellman oli perustuslaillinen monarkisti, joka myös varoitti pidäkkeettömän massademokratian vaaroista. Snellman katsoi hegeliläisittäin, että kansakunta on valtiollistumisen prosessissa ohjaten siten itseään. Mutta myös yksilöllisellä toiminnalla on Snellmanin mukaan tärkeä merkitys tässä prosessissa.

Snellman uskoi, kuten konservatiivifilosofi Edmund Burke, että orgaaninen vähittäinen muutos on hyvää. Snellman oli perusnäkemykseltään myös talousnationalisti, joka korosti yksityisen omistuksen ja vastuullisen taloudellisen toiminnan merkitystä ja torjui sosialismin. Snellman katsoi, että kansakunnan tulee luottaa vain itseensä. Hänen mukaansa ”aseeton kansa on kelvoton”. Mutta toisaalta Snellman myös korosti, että ”Suomen kansan voima on sen sivistyksessä”. Historia kehkeytyy järjellisesti, joten sivistys on tärkeää kansanhengen ilmenemisen edistämiseksi ja kansakokonaisuuden vahvistumiseksi. Snellman halusi myös työväestön mukaan kansalliseen sivistysprojektiin.

Snellman katsoi, että kristillisyyden valtiolliskulttuurillinen ja yhteiskunnallinen merkitys on suuri. Snellmanin hegeliläisen filosofian mukaan kristillinen usko ja kansallisvaltiollinen hyvinvointi kuuluvat yhteen ja tukevat toinen toistaan. Teologian tohtori Pasi Jaakkola kirjoittaa Topeliaaninen usko -kirjansa sivuilla 61–62, seuraavasti:

”Snellman myös argumentoi toivomaansa yhteiskuntafilosofiaa historian esimerkeillä. Yhteiskunta, jossa tiede ja taide on erotettu uskonnosta, merkitsee taantumista antiikin pakanuuteen. Taasen pietistinen valtio, jossa korostetaan uskonelämää, mutta väheksytään kansallisuutta, yhteiskuntaa, tiedettä ja taidetta, on paluuta keskiajan pimeyteen. Snellman näkeekin, että modernin sivistysvaltion tunnuspiirre on kristinuskon hengen vaikutuksen levittäminen sen kaikkiin toimintoihin. Näin ollen työskentely yhteiskunnan hyväksi on työskentelyä siinä ilmenevän maanpäällisen Jumalan valtakunnan hyväksi. Snellmanin henkilökohtaisen maailmankatsomuksen ja hegeliläisen filosofian vaikutuksesta suomalainen nationalismi linkittyi alusta lähtien hyvin voimakkaasti uskontoon. Vaikka Snellman muun sivistyneistön tapaan suhtautui kriittisesti herännäisyyden moniin piirteisiin, löytyi kansan liikehdinnän parista kannatuspohjaa myös nationalismille. Herätysliikkeiden johtavat papit edustivat merkittävintä suomenmielistä sivistyneistöä. He olivat tärkeitä nationalismin levittäjiä ja Snellmanin oli näin ollen oltava yhteyksissä heidän kanssaan. Papiston kautta levinnyt kristillinen fennomania oli valtiollisen fennomanian edelläkävijä.”

Snellmanin edustama etiikka on velvollisuusetiikkaa, joka korostaa lainkuuliaisuuden ja hyvien tapojen merkitystä. Tästäkin syystä Snellman kannatti konservatiivisia perhearvoja ja vastusti omana aikanaan ilmenneitä ”vapaan rakkauden” vaatimuksia. Snellman puolusti hegeliläisittäin perinteistä avioliittoinstituutiota julkisena kansallisena, yhteiskunnallisena ja valtiollisena yhteisenä hyvänä.

Konservatiiviset perhearvot ja nationalismi kuuluvat yhteen. Snellmanin kuten Hegelinkin mukaan perhe on kasvatuksen keskus ja moraalin eteenpäin välittäjä. Saksalaisfilosofi Hegel opettaa painokkaasti perheiden laajentuvan moniksi perheiksi ja näiden myötä kansaksi eli kansakunnaksi, jolla on yhteinen luonnollinen alkuperä. Hegel katsoo Oikeusfilosofia -teoksensa (Pohjoinen, 1994) sivuilla 165–166, 167 ja 168 myös seuraavasti:

”Avioliitto on olennaisesti yksiavioisuutta, koska persoonallisuus on välitön muut pois sulkeva yksittäisyys, joka astuu tähän suhteeseen ja sille alistuu. Aviosuhteen totuus ja sisäinen lämpö…syntyy vain tästä persoonallisuuden molemminpuolisesta jakamattomasta antaumuksesta…Olemukseltaan monogaaminen avioliitto on eräs niistä absoluuttisista periaatteista, joihin yhteisön siveellisyys perustuu. Siksi avioliiton voimaan saattaminen esitetään valtioiden jumalallisen tai herooisen perustamisen momenttina…” Hegel jatkaa:

”Oikeudellisena persoonana perhettä edustaa muita kohtaan mies perheen päänä. Lisäksi etupäässä miehelle kuuluu ansiotyö perheen ulkopuolella, huolenpito tarpeista samoin kuin perhevarallisuuden määräämisvalta ja hallinto. Perhevarallisuus on yhteistä omaisuutta…lapsilla on oikeus saada elatuksensa ja kasvatuksensa yhteisestä perhevarallisuudesta. Vanhempien oikeus lasten suorittamiin palveluksiin perustuu ja rajoittuu ylipäätään perheen yhteisistä tehtävistä huolehtimiseen. Vastaavasti vanhempien oikeus lasten omavaltaisuuteen nähden perustuu kurin ja kasvatuksen päämäärään…”

Näihin Hegelin linjauksiin liittyy Snellman, kuten tuo esiin Turun yliopiston filosofian professorina toiminut J. E. Salomaa kirjansa J. V. Snellman: Elämä ja filosofia (WSOY, 1944) sivuilla 497, 498, 499–500, 501 ja 503:

”Valtiofilosofiansa perusajatusta kehittäessään Hegel antaa sille tavallisen dialektisen 3-osaisen rytmin. Sen mukaan hän käsittelee ensin perhettä, sitten kansalaisyhteiskuntaa ja lopuksi valtiota. Snellman säilyttää tämän kolmijaon. Niissä siveellisyys toteutuu: perheessä perherakkautena, kansalaisyhteiskunnassa lainkuuliaisuutena ja valtiossa isänmaallisuutena. Ne kaikki edellyttävät toisiaan: toinen ei ole mahdollinen ilman toista, toinen ei ole toista tärkeämpi. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden…Niin perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa…”

”Perhe, Snellman sanoo, on siveellisyyden ensimmäinen objektiivinen olomuoto, ’siveellisyyden objektiivinen olemassaolo rakkautena’ (II, 30). Mutta perheen siveellisyys ilmenee ainoastaan siinä, että vanhemmat rakkaudella täyttävät velvollisuutensa kasvattaessaan lapsiaan järkeviksi ja siveellisiksi eli kunnon kansalaisiksi. Perhettä Snellman sanoo myös ’luonnolliseksi yhteiskunnaksi’…Perhe-elämään ei mikään laki koske. Sillä on tarkoitus itsessään lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa. Sellaisena se muodostaa valtion menestymisen lujan perustuksen.”

”Perhe-elämä on kaiken inhimillisen toiminnan perustus…Perheestä alkunsa saanut tapa on ja sen tulee olla kansakunnan yhteinen tapa, laillinen yhteiskuntajärjestys. Ylimalkaan kaikkien inhimillisten pyrkimysten hedelmä, inhimillinen sivistys, palaa jälleen perheeseen, liittyy perittynä vakaumuksena ja tapana sen elämään…Vaimon, lasten, kodin ja konnun suojaaminen ja huoltaminen on esim. miehelle yhtä väistämätön velvollisuus kuin lain ja oikeuden, kansan ja isänmaan puolustaminen…Perhesiteiden hajoaminen ja hävittäminen hävittää myös valtion. ’Perhe-elämän puhtaudesta tai rappeutumisesta johtuu kansakuntien säilyminen tai häviö; ne tunteet ja käsitykset, jotka tehdään perheessä vallitseviksi, määräävät totuuden ja oikeuden edistymistä maan päällä’ (IV, 392)…Monet eri perheet muodostavat kansalaisyhteiskunnan, jonka Snellman Hegeliä ym. seuraten erottaa valtiosta…Hän [Snellman] pitää yhteiskuntaa yhtä alkuperäisenä ja välttämättömänä kuin perhettäkin…”

Orgaanisista juurista nousevat nationalismi, patrioottisuus ja konservatiiviset perhearvot eli koti, uskonto ja isänmaa kuuluvat elimellisesti yhteen niin Hegelillä kuin Suomen kansallisfilosofi Snellmanillakin.

Avainkysymyksiä ovat varsinkin seuraavat:

Mitä merkitsee suomalaisille Jumalaan ja isänmaahan nojannut snellmanilaisuus tänään?

Millaisessa arvossa on konservatiivishegeliläinen valtio- ja yhteiskunta-ajattelu, jonka perustalle koko itsenäinen Suomen kansallisvaltio on perustettu?

Snellman aikanaan uskalsi ja koki velvollisuudekseen olla suomalainen nationalisti, mutta miksi nyt monet suomalaiset pelkäävät kansallismielisyyttä eivätkä uskalla kohdata Suomen kansallista olemassaoloa tänään uhkaavia haasteita?

Näihin kysymyksiin päättyvät lainaukset kirjastani Kristittynä Suomessa.

Näitä kysymyksiä on jokaisen suomalaisen totisesti syytä pohtia ja tarkastella tänään, kun isänmaattoman ison rahan voitelema rajattoman kosmopoliittinen globalismi, englannin kielen ylivalta, Suomen luovuttaminen niin sanotun lännen imperiumin sotilastukikohdaksi, monikulttuurinen avointen rajojen maahanmuutto, länsimaiden korkeimmaksi normiksi nostettu ja kaikki konservatiiviset perhearvot tuhoamaan pyrkivä sateenkaariradikalismi ja kirkot sisältä käsin mädättävä kulttuurimarxismi vyöryvät yhtä hyvin maallisen kuin hengellisenkin regimentin ovista ja ikkunoista.

Kuitenkin huolimatta siitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja yhteiskuntamme muutoinkin ovat tehneet 1960-luvulta alkaen hartiavoimin töitä tuhotakseen historialliset kansalliskonservatiiviset luterilaiskristilliset juurensa, ovat nämä juuret edelleen elinkelpoiset. Ne täytyy elvyttää uudelleen. Meidän on juurruttava jälleen Jumalaan ja isänmaahan. Niiden varassa Suomella on tulevaisuus ja toivo.

Kuten aikoinaan Snellmanilla, meilläkin on nyt moraalinen velvollisuus niin sanotusti jäädä kotimaahan ja pysyä hellittämättömässä taistelussa paitsi suomen kielen myös suomalaisen kristillisyyden, kansallisvaltion ja Suomen kansan todellisen vapauden ja perinteisten oikeuksien puolesta. Kysymys on tänään, ja etenkin juuri tänä päivänä, kansallisesta olemassaolosta. Meilläkään ei sittenkään ole muuta valittavana kuin hävitä tai voittaa, ts. uskaltaa, suomalaisen Suomen puolesta ja hyväksi. Yhä edelleen pätee, A. I. Arwidssonin ja J. V. Snellmanin hengessä, se, että ’Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme voi tulla; meidän täytyy olla suomalaisia’.