Kirsti Paakkanen – Ihmisiä, joille minä ja Patmos olemme velkaa

KIRSTI PAAKKANEN kuoli 92-vuotiaana keskiviikkona 3. marraskuuta 2021.

Suru-uutisen välitti hänen asiainhoitajansa Kari Miettinen tällaisin sanoin:

”Kirsti Paakkanen joutui sairaalaan lonkkamurtuman vuoksi 1. lokakuuta. Hän oli kaatunut kotonaan. Hänelle tuli lisäksi erilaisia tulehduksia ja hän oli melko hauras. Hän menehtyi lähipiirin läsnä ollessa.”

Asiainhoitajan mukaan lähipiiri vieraili Paakkasen luona sairastamisen päivinä melko säännöllisesti. Kun elämän lankojen pituus tuli täyteen eletyksi, peruuttamaton kutsu korkeammalle tasolle tuli kohdalle.

Paakkasella oli merenrantatalo Espoossa, perusteellisesti korjattu loma-asuntona palveleva talo Saarijärvellä, ja huvila Nizzassa. Asiainhoitaja ei tietämäni mukaan ole paljastanut, missä osoitteessa Paakkasen maallinen elämä sammui; mahdollista on, että sairaalassa.

Paakkanen loi hurjan menestystarinan yhtenä kansakunnan valovoimaisimpana yrittäjänä – ei vähiten ostaessaan romahduksen partaalla olevan Marimekon vuonna 1991 tehden siitä globaalin menestysihmeen.

Jos joku aikoinaan seurasi otsikoita ja luki haastatteluja ja katsoi televisioruutuja, niin toki ajatuksiin tuli syöttöä edistyksessä ja menestyksessä elävästä miljonääristä.

Ilta-Sanomat käsitteli Paakkasta 92-vuotiaan yrittäjän kuolinuutisen kehyksissä ja kirjoitti näin:

Köyhän tuvan tytöstä tuli legendaarinen yritysjohtaja. Kirsti Paakkanen kuvaili itse itseään landepaukuksi, joka vain näyttää elitistiseltä.

Kirsti lähti kotoaan Saarijärveltä 15-vuotiaana, kukkarossansa rakastavan isänsä viimeiset markat.

Peräänantamattomalla sisulla ja – tekee mieleni sanoa – suorastaan tajunnan yläpuolelta annetulla ymmärryksellä Kirsti pääsi pitkälle.

Paakkasella oli elämänsä ehtoolla kunniatohtorin arvonimi Taideteollisesta korkeakoulusta (mallia 2001) ja kauppatieteiden kunniatohtorin arvo Helsingin kauppakorkeakoulusta (2006). Hänelle oli luovutettu Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki (2008).

Paakkanen oli omakohtaisesti perillä siitä, mitä merkitsee olla köyhä ja puutteellinen.

Esimerkki: kun Kirsti tarvitsi koulun kuusijuhlaan mekon, ei ollut varaa ostaa kangasta puhumattakaan, että olisi ostettu valmis asu. Mutta äiti antoi oman parhaan takkinsa, ja siitä leikattiin ja ommeltiin juhlamekko.

Tiedän, mistä olen tullut. Tiedän, mitä olen.

Näin Paakkanen joskus lausui.

Harva on uskaltautunut väittämään, etteivät sanat kuvastaneet todellisuutta.

Saarijärven tyttö aloitti Helsingissä vaikka mitä: luki iltakoulussa, myi Elannon maitokaupassa maitoa ja leipää. Sitten nuori nainen sai mahdollisuuden seurata kauneusaistinsa vetoa: hän pääsi Stockmannin ulkomaisten kankaitten ostajaksi.

Vuonna 1969 Kirsti Paakkanen perusti kummajaisen koti-Suomen mainosmaailmaan: naisten pyörittämän ja voittopuolisesti naisia varten mainoksia tuottavan naisten mainostoimiston nimeltä Womena. Nimessä seikkaili kaksi ilmaisua fiksuna sanaleikkinä: oli naista (women) ja oli omenaa (omena). Paakkanen loi nimen, joka ei juuri päässyt unohtumaan, kun sen kerran kohtasi ajatustensa ovella.     

Minäkin olin jostakin syystä jotenkin taltioinut Mainostoimisto Womenan nimen tajuntaani. Ja sieltä nimi tuli eräänä elämäni ja työni hetkenä kuin iskurilla yön uniini ja….

Eipähän kiirehditä.  Kaikkeen täytyy tässä tarinoinnissa löytää aikaa.

KESÄ 1971.

Ehkäpä lukija tietää ja muistaakin, että 1960-luvun loppupuolella pääsin selkeän ja yllättävän Jumalan johdatuksen ja ohjauksen tuloksena työntekijäksi Ensio Lehtosen Kuvaan ja Sanaan ja sitä tietä mukaan muuhunkin Lehtosen pyörittämään evankelioivaan ja Raamattua opettavaan sekä humanitaariseen toimintaan.  Jälkimmäisellä viittaan Päivölän Nuorisokylään Keravan Ahjossa.

Kesällä 1971 Ensio Lehtonen sairastui ja kuoli sairaalassa Helsingissä.

Pienellä matkakirjoituskoneella Lehtonen oli sairaalavuorokausinaan kirjoittanut ohuille silkkipaperiarkeille hiilipaperin avulla monistetun hengellisen testamenttitekstinsä.

Tietämäni mukaan tekstiä syntyi alkuperäisen lisäksi kaksi kopiota. Minulla on kopioista toinen. Sain sen Lehtosen sisaruksilta kuolinkesän loppupuolella.

Jos Herra suo, niin kesäkuussa Lehtosen kuolinpäivän tuntumassa tänä vuonna 2022 julkaisen blogipalstallani ainakin katkelmia mainitusta ikuisuuden porteilla kirjoitettujen sivujen tekstistä. Jätän pois tekstin osia, jotka kohdistuvat hyvin henkilökohtaisesti nimeltä mainittuihin henkilöihin.

Lehtosen luoman työn jatkumosta huolehtivaan perustajan viimeiseen tahtotekstiin kuuluu hänen evästyksensä aiheena Kuvan ja Sanan ja muun kustannustoimen rinnalla tapahtuva hengellinen ja ulkolähetystyö.

Lehtonen kirjoittaa kuljettaneensa minua viimeisinä elinvuosinaan ”lähellä itseään”   voidaksensa opettaa minua toimimaan hänen saamansa taivaallisen vision mukaisesti. Hän kuin testamenttaa minulle perinnöksi jäävän hengellisen työnäyn. Lähes kahden vuoden aikana olimme toki keskustelleet matkoillamme ja Päivölän hiljentyvinä ehtoohetkinä näistä aiheista. Lehtonen vetoaa Kuvan ja Sanan hallinnossa oleviin pyytäen näitä suomaan ”Leo Mellerille kaiken sen tuen ja luottamuksen, jolla taivaallisen työnäyn suoraan Herralta saanut nuori työn jatkajani saa kuljettaa varmaankin kasvavaa työmuotoa edelleen.”

Omat tarkoitukseen eristetyt sivut tarvitaan kertomaan muisteluni siitä, millaisia hyviä ja huonoja kokemuksia siirtyy elämääni pian Lehtosen kuoleman jälkeen.

Mainitsen kolme Kuvan ja Sanan hallinnossa syksystä 1971 mukana rinnallani palvellutta veljeä, joita ilman en olisi saattanut kestää niissä myrskyissä ja suoranaisissa sodissa, joihin jouduin hetkittäin aluksi heti loppukesästä 1971, ja jostakin syys-lokakuusta samana vuonna ja siitä edelleen koko vuoden 1972 ajaksi.   Veljet olivat Kirkkonummen pappi Samuli Alaspää, Lehtosen jälkeen eniten vuosia hallintoa johtanut varatuomari Pentti Kuoppamäki, ja Lehtosen Eeva-sisaren puoliso Vapaakirkon pastori Väinö Rissanen. Nämä kolme miestä eturivissä olivat ne Jumalan voidellut, jotka ajoittain fyysisestikin joutuivat pitämään minua jalkeilla, kun mahdottomuuksien vuoret kaatuivat päälleni. Tavakseni tuli majoittua Kuvan ja Sanan varaston Alasalin tiloihin, ja normaalia oli, etten maanantaiaamusta lauantaiaamuun käynyt lainkaan kotonani Vuosaaressa. Tapasin perhettäni Kruununhaan maisemissa, ja puolisoni piti huolta siitä, että asumistilanteeni mainitussa Alasalissa oli suhteellisen toimiva ja inhimillinen.

PALAAN pian Kirsti Paakkaseen. Reitin täytyy kuitenkin kulkea seuraavaa tietä.

Edellä mainittuina koettelevina kuukausina ja kaikkiaan parina vuotena olin sekä hengellisten, henkisten ja puhtaasti materiaalisten kiusausten ja koetusten kohteena.

Vihollinen tunsi tilanteeni ja tiesi, koska olin kaikkein haavoittuvimmillani.

Nyt juuri tätä kirjoittaessani ajattelen esimerkiksi päivää, jolloin pankkien edustusto kävi Kuvan ja Sanan toimistossa toistaen äärimmäisiä totuuksia työn velka-asetelmista ja ennakoiden päiviä, jolloin työ asetettaisiin konkurssitilaan.

Yksi pankkilähettiläs oli ilmeinen vapaa-ajattelija, jolle kaikenlainen Kuvan ja Sanan kaltainen uskon työ oli irti revittävää ja tuhottavaa, kaikkein pahinta mahdollista edistyksellisen ihmiskunnan eteenpäin menoa jarruttavaa taantumuksellisuutta.

Kun pankkidelegaatio lähti työhuoneestani, romahdin itkuun.

Ja sitten ovi avautui ja kuvailemani pankkiherra astui lupaa kysymättä uudestaan huoneeseeni.

En voi – en kehtaa – mainita, mitä pankkia hän edusti, enkä halua hänen nimeään kirjoittaa. Sanojansa voin toistaa dokumenttina … esimerkiksi siltä osin, kun pankkiherra ilmoitti minulle, että jos hän olisi uskova ja rukoilisi uskon rukouksia, joihin joku jumala vastaisi, niin hän keskittyisi rukoilemaan, että minun kaltaiseni mies joutuisi ihan pikimmiten niin vaikean konkurssin ja kaiken henkilökohtaisenkin tuhon keskipisteeseen, että ellei sydämeni äkisti pysähtyisi, niin menisin ja vetäisin itseni hirteen.

Selityksenä edelliseen tekstikappaleeseen haluan todeta saaneeni myöhemmin tietooni, mitä tragedioita kyseinen pankkimies oli elämässänsä läpikäynyt – ja miten niihin oli liittynyt ei-luterilaisen kristillisyyden edustajien hengellisesti ja taloudellisesti ilmeisen väärää toimintaa. Metsä vastasi, niin kuin sinne oli huudettu.

Lamauduin pankkimiehen sanojen kohteena. Huudettuansa huutonsa hän kääntyi ja lähti huoneestani jättäen oven selkosen selälle. Hänen äänensä oli kaiuttanut hänen sanomansa henkilökunnan kuuluville. Luokseni tuli työtovereitani, ja hetken kuluttua työhuoneeni lattialla oli polvistuneitten kuvajasanalaisten rukousvartio.

Yksi rukousaihe oli raskaana päälle kaatunut, kaikki aikaisemmat maksuaikataulut kaatanut konkurssiuhka.

KIRSTI PAAKKASEN Womena-mainostoimisto postitti joukkojakelussa liikkeisiin tarjouksia mainoskampanjoista. Tällainen tarjous oli saapuneen postin nipussa – kait paperikoria kohti menossa – kun mainitsemani pankkidelegaatio kävi huoneessani.

Katseeni liimautui esitteeseen.

Womena mainosti itseään uusien tapojen ja kokemattomien reittien mainostalona.

Naisten mainostoimistona, joka osaisi ajatella sydämellä eikä enää – niin kuin alalla tapahtui – kovien miesten kovilla sydämillä.

Nyt olisi aika kokeilla jotakin, mitä ei ole koskaan ollut tarjolla – mutta kokeilla pitäisi nyt, ennen kuin työpöytä peittyy tehtävillä ja jäät ulkopuolelle!

En parhaitenkaan yrittämällä pysty enää kertomaan, mitä kulki sisimmässäni hetkenä, jolloin tuijotin Kirsti Paakkasen Womenan rohkeata mainostarjoustekstiä.

Minä vain tiesin, että minä tiesin, että minä tiedän, että Jumala haluaa minun ottavan yhteyden Womenaan, kertovan kustannustoimintamme hyvät puolet – miten lehtemme ja postituksemme saavuttavat koteja ja naisia ja perheitä kuten eivät muut niin sanotut opilliset tai pelkät teologiset lehdet – josta syystä sivuillamme erilaiset naisille sopivat mainokset menisivät perille synnyttäen kaupallisia suhteita. Tällaista ja muuta, johon itse uskoin, kirjoitin Womenaan.

Muistan aamupäivän, jolloin lähetti toi nimelläni postia – Womenasta!

Kirjekuori oli mittava ja hiukka paksukin.

Avasin kuoren ja –

Kuoren sisällä oli kaksi levikkiimme tarkoitettua naisen juttuja ajavaa mainosta!

Paakkasen sihteeri kiitti tarjouksestani, oli esittänyt asiani johtajallensa, ja tämä oli päättänyt kokeilla kristillistä erilaista lehteä!

Minut kutsuttiin Womenan tiloihin.

Paakkasen sihteeri otti minut vastaan ja kirjaimellisesti keskittyi kuuntelemaan, mitä tahtoisin kertoa hänelle edelleen Paakkaselle kerrottavaksi kristillisen mediamme mahdollisuuksista tulla Womenan hyödynnettäväksi.

Kaksi tuntia kesti haastatteluni. Loppupuolella näin vilaukselta Paakkasen itsensä.  Hän vaikutti tietävän, kuka olen ja mistä tulen, ja toivoi, että voisimme kumpikin tulla siunatuiksi (!) yhteisillä löydöillä.

Ilmoitusmateriaalia alkoi saapua – osin KIPINÄn palstoille ja muitten lehtiemme sivuille, mutta myös liitteinä tuolloin jo levityksessä olleisiin tiedotus- ja keräysmonisteisiimme. Tällainen yhteistyö jatkui – muistelen – parisen vuotta.

Vierailu Paakkasen toimistossa tapahtui päivänä, jolloin olin sopinut muutaman läheisen kanssa erityisen rukoustaisteluillan Kuvan ja Sanan Alasaliin, aiheena pian koittavan henkilökunnan palkkapäivän rahojen kokoon saaminen. Tiesin, että joku määrä rahaa puuttuisi –  jälleen kerran tarvitsisimme Jumalan ihmettä.

Keskustelu Paakkasen assistentin kanssa kulki sellaisia uomia, että saatoin lyödä taloustarpeitten kortit pöytään – ja sainkin lupauksen, että ilmoitusmaksut suoritettaisiin välittömästi. Yhden päivän verran jouduimme pitkittämään joidenkin henkilökunnan jäsenten palkanmaksua, mutta sitten tuli Womenalta rahasiirto, joka teippasi yhteen tarpeet ja maksut. Muistan, että täydet palkat saatiin maksettua perjantaina, ja ainakin yhdelle palveluksessa olevalle perheenäidille tuli pelastus vaikeaan maksutilanteeseen Paakkasen Womenan maksun muodossa.

Jos muistini ei petä, niin Womena-yhteys jatkui Kuvan ja Sanan ja mainostoimiston välillä parisen vuotta. Womenassa todettiin, että Kipinän sijasta nimenomaan henkilökohtaisten uutiskirjeitten yhteyteen sijoitetut mainoslehtiset tuottivat toimiston asiakkaille parhaita tuloksia. Jatkoimme tällä linjalla.

Sitten tuli loppu.

Womenan taloustilanteissa sattui jotakin ja syntyi tila, jossa mainostoimisto ei kyennytkään enää maksaman laskujamme toivotussa lyhyessä ajassa – muistelen joutuneeni uudestaan ja uudestaan pyytämään muutaman kuukauden ajan maksua yhdestäkin postituksestamme. Siinä vaiheessa lakkasimme yhteistyöstä Womenan kanssa.

Tuolloin Jumala oli jo vaikuttamassa siihen, että taloudellinen asemamme koki jatkuvaa muutosta parempaan päin – eikä olemassaoloamme uhannut pankkitaho ollutkaan ryhtynyt toimiin lopettaakseen työmme.  – Näistä asioista ja aiheista jossakin tulevassa blogissa enemmän.

KIRSTI PAAKKANEN loi lauseen, joka on uudestaan ja uudestaan yhdistynyt hänen elämäänsä ja tekemisiinsä. Näin kuuluu lause:

MAKSAN TESTAMENTILLANI RAKKAUDENVELKAA.

Kirsti Paakkanen on selittänyt, mitä tarkoittaa sanoillansa: hänellä on maksettavana suunnaton kiitollisuuden velka kotimaalleen, etenkin sen lapsille ja nuorille.

Patmoksessakin meillä on syytä siunata Kirsti Paakkasen muistoa ja rukoilla menestystä hänen elämän työllensä. Sen tulos siunaa siunausta tarvitsevia.

Kirsti Paakkasen elämän työ kerran – niin, suorastaan pelasti Kuvan ja Sanan ja siihen nivoutuvan tuolloin synty- ja kasvuvaiheissa olevan patmosvision.

En unohda.

PIRKKO SÄILÄN TEKSTILISÄ KIRSTI PAAKKANEN AIHEESEEN:

Kaunis muisto Kirsti Paakkasen hyvästä sydämestä

Diktaattori Nicolae Ceausescun kauden yksi katastrofaalisia seurauksia oli laitoslasten sairastuminen saastuneen veren tähden. Lääkärien hyväntahtoiseksi tarkoitettu ele antaa verensiirtoja huonolla ravinnolla oleville laitoslapsille vahvistaakseen heidän terveyttään, kääntyikin suureksi onnettomuudeksi tuhansille lapsille. Verta, jota merimiehet luovuttivat, ei tuohon aikaan testattu, ja lapset saivat hi-virustartunnan ja sairastuivat myöhemmin aidsiin. Näitä lapsia oli 1990-luvulla Romanian sairaaloissa ja muissa laitoksissa tuhansia.

Vuonna 2000 Patmos Lähetyssäätiö avasi perheryhmäkodin Romanian aids-lapsille Mustanmeren satamakaupunkiin Romanian kaakkoisosaan. Siirsimme Constantan kaupunginsairaalasta kymmenen aidsiin sairastunutta lasta Casa Laura perheryhmäkotiin. Nimensä koti sai sairaalassa pienen 11-vuotiaan Laura-tytön mukaan. Tämä lapsi menehtyi aidsin ja tuberkuloosin ja muiden sairauksien heikentämänä. Hänen kuolinvuoteellaan saimme sairaalan ylilääkäriltä pyynnön: ”Antakaa vaikka muutamalle lapselle koti”.

Tahdoimme tehdä kodista viihtyisän ja värikkään. Casa Laura oli lapsille sekä koti että koulu. Tahdoimme tehdä kodista mahdollisimman kauniin ja viihtyisän lapsille, jotka olivat viettäneet kuukausia kolkossa kaupunginsairaalassa.

Kirjoitin tästä Lastenapumme työkohteesta Kirsti Paakkaselle, joka tuolloin johti Marimekkoa. Kysyin, voisiko hänen yrityksensä tehdä kangaslahjoituksen kotiimme. Kirsti Paakkanen vastasi sihteerinsä kautta, että Marimekko tahtoo lahjoittaa verhot Casa Lauraan, ja kankaat saisi hakea Herttoniemen myymälästä.
Saimme kauniit ja värikkäät Marimekko-verhot jokaiseen lastenhuoneeseen, olohuoneeseen ja luokkatilaan. Lähetimme hänelle myöhemmin kiitoskirjeen, jossa oli mukana kuva Casa Lauran lapsista yhteisessä olohuoneessa, ikkunoissa värikkäät kelta-sini-punaiset Marimekko-verhot.

Muistan lämmöllä Kirsti Paakkasta, joka on tällä tavalla siunannut Romanian lapsia patmostyön kautta.

PIRKKO SÄILÄ