Mitä on evankelinen nöyryys?

”NÖYRTYKÄÄ siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi.” (1 Piet. 5:6).

Sanat ovat apostoleista ensimmäisen, Pietarin, tekstiä.

Pietaria korkeammankin auktoriteetin puhutteluun on meillä lupa nousta päästäksemme saman aiheen lyhyen mutta dramaattisen sanomisen kuulolle.

Tapahtukoon sinun tahtosi, maan päällä niin kuin taivaassa!

Jeesuksen sanoja – Isä meidän rukouksen rivejä.

Tuttuja sanoja.

Kristillisen elämänvaelluksen aikana jopa tuhansia kertoja ääneen ja äänettömyydessä lausuttuja.

Ihmeekseni ystäväksi ja eräänlaiseksi evankelisen opin auktoriteetiksi vuosikymmeniä sitten sijoittunut saksalainen teologi ja professori Helmut Thielicke käsittelee Isä meidän rukousta syvällisen kirjan mitalla ja toteaa jotakin, mitä en ole onnistunut löytämään mistään muusta kirjallisesta lähteestä. Kas näin, kiteytettynä:

Käsittääksemme Jeesuksen sanojen syvyydet on muistettava, että taivaassa ei ainoastaan tapahtunut yhdessä vaakalinjassa pelkkää Luoja Jumalan isäntahtoa, siellä myös tapahtui suunnaton kosmisia valtoja ja voimia liikuttanut kapina Isän Jumalan täydellistä tahtoa vastaan. 

Epätäydellisyys nousi hyökkäyksessä täydellisyyttä vastaan.

Thielicken oppi-isä Luther sanoo, että kristittyjen tulisi rukoilla Isä meidän sanoilla läpi koko elämänsä Jumalan tahdon tapahtumista, koska langenneesta aadamilaisesta luonnostamme johtuen olemme aina perustottelemattomia Isän Jumalan tahdolle. Ja kun pyydämme – samalla jo puikkelehdimme etäämmäksi paikasta, jossa rukouksiimme vastataan, ja jossa Jumalan suuri, pyhä, ehdoton tahto on tarjolla omistettavaksemme rahatta ja hinnatta.

Niin – tällaisia olemme, mutta tällaisiksi me emme itseämme tunne.

Me voimme tehdä Jumalan valtakunnan hyväksi tekoja, uhrauksia, suuriakin sellaisia, mutta ei niistä ole meille sen enempää ajallista kuin iankaikkista siunausta, ellemme ole päässeet siihen, että osaamme tunnistaa lihasta ja sielusta syntyvän vastakohtana Hengestä annetun ja toteutuvan.

Jeesus rukoili Getsemanessa, ettei Hänen tahtonsa tapahtuisi vaan Isän tahto. Oliko Jeesus vaaratilanteessa? Hän – Jumalan ainosyntyinen Poika? Rukous paljastaa, että Jeesus tunsi kiusausta olla eri mieltä Isän kanssa – olla taipumatta Isän tahtoon.  Kolme kertaa Hän Getsemanessa taistellessaan rukoili: ”Tapahtukoon sinun tahtosi, Isä, ei minun.” Tätä rukoustaistelua säestivät maahan putoavat verihikipisarat.

Monen mielestä se, että meillä on suunta Jumalaan, on riittävänä takeena siitä, että me olemme pelastuksen tiellä. Kyllä Jumala armossaan täydentää sen, mitä meiltä jää täyttymättä. Näin ajattelemme – monesti – ja tyydymme jatkamaan elämäämme jättäytyen alati kauemmaksi Jumalan täydellisestä tahdosta.

SAMALLA kun olen tiedostanut ahtisaarnojen ajan ja pyhän kärsimyksen viikon ja – totta kyllä! – pääsiäisaamun ihmeenkin lähestyvän pikaisin askelin nykyhetkistä hengellistä tilaani, olen joutunut lisääntyvässä määrin naulitsemaan lihaani ristille, jotta vanha ihmiseni ei rientäisi ylinopeutta ylösnousemuksen kirkkaaseen aamuun – ohittaen getsemanet ja niissä minulle osoitettavat paikat ja tilanteet, joissa oppia käytännössä rukoilemaan, että minun oma tahtoni ei saisi hallita, vaan että  Getsemane ja Risti saisivat minut rakkauden voimansa vangiksi.

Luther joutui taistelemaan tämän kysymyksen edessä.

Kun Lutherille selvisi, että ihmisen on nöyrryttävä, niin hän joutui kysymään, miten tuo nöyrtyminen saattoi tapahtua.

Pääseekö nöyrtymiseen jokapäiväisen harjoituksen tietä?

Vai tuleeko se kohdalle millä tavalla?

Luther huomasi, että kristityn nöyryyden harjoituksiin saattoi sisältyä salattua ylpeyttä.

Tuloksena kaikista taisteluistansa Lutherille selvisi, että kristitty ei itsessään koskaan todella nöyrry Jumalan edessä. Tällaista saavutusta etsiessämme joudumme vain epätoivoiseen itsemme tarkkailuun, pelastuksen tien etsimiseen omasta itsestämme.

Lutherin rinnalla olen minä keskeneräinen opetuslapsi Jumalan suuresta armosta johtuen saanut eräissä kokemuksissa – haavoittavissakin – tänä kevätaikana kokea, miten kokonaan nurinkurista on koettaa tehdä itseään pieneksi ja iskuja vastaanottavaksi kärsijäksi.

”Joka pyrkii tekemällä tekemään itsensä nöyräksi ja toteaa siinä mielestänsä onnistuneensakin” – totesi Kalevi Lehtinen – ”ei kukaan koko maapallolla ole sillä hetkellä niin itsekäs ja ylpeä kuin tuollaisia päättelevä ja muka itsessään huomioiva kristitty. Hänet on säädetty kulkemaan ylpeydestä lankeemukseen – omaksi autuudeksi ja siunauksekseen.”

Luther pääsi pitkien taistelujen jälkeen sen tunnustamiseen, että nöyryys – Jumalalle kelpaava nöyryys – ei synny itsestämme eikä omana työnämme. Vasta kun ihminen kokee Jumalan armon oikein totisella tavalla, vasta silloin rehellisesti käsitämme haluavamme nöyrtyä.

Me nöyrrymme Jumalan väkevän käden alle Kristuksen sataprosenttisesti armahtavan käden useimmiten raskaasti painamina (Kalevi Lehtinen).

Kööpenhaminan rantavesissä olevasta Thorvaldsenin Kristus-kuvasta sanotaan, että monet ovat kääntyneet pettyneinä sen luota näkemättä patsaassa sitä, mitä tiesivät odottaa näkevänsä. Heistä kuvapatsas on kylmä ja eloton.

Kuvapatsas eroaa muista siinä suhteessa, että sitä on katsottava hyvin läheltä.  Patsas elää, kun sitä lähestyy askel askelelta – se tulee herkemmäksi ja suorastaan katsojan henkeä hallitsevaksi. Kaikkein kauneimpana sen näkee se, joka laiturirakennelmalta käsin polvistuu sen eteen. Tämän kokeneet kertovat kuvapatsaan kasvojen alkaneen ikään kuin elää samalla kun eteenpäin ojennetut siunaavat kädet näyttävät laskeutuvan polvistunutta kohti.

ETHÄN Getsemanen ja Golgatan ja Pyhän Haudan vuorokausi vuorokaudelta lähestyen olemassaoloasi jää etäältä katsomaan universumin suurimman rakkausnäytelmän jaksoja?

Ohjaaja on Kolmiyhteinen Jumala Kaikkivaltias.

Se, mitä alaston, maallinen silmä ei näe trinitaarisesta Kirkkaudesta, sen pitäisi olla heijastumana nähtävissä sinun vaelluksessasi ja alistuneisuudessasi ja pyhityksessäsi Kristuksessa, Herrassasi.

Hiljaiset viikot ovat sillä tavalla ainoalaatuista aikaa kirkkovuodessa, että askel askelelta saamme oppia näkemään selvemmin Kristuksen – ja samalla myös itsemme omassa kurjassa pienuudessamme.

Kristilliseen vaellukseemme kuuluu, että meitä ylennetään (!) sellaisille vaelluskoulun luokille, joissa saamme kokea, miten meitä järkytetään, riisutaan, miten näkyämme ja kutsumustamme ryöstetään, ja vaikenemaan pakotetut aistimme – hengenkin –  alennetaan kuulemaan ja omistamaan väitteitä siitä, että olemme vajaamittaisia ja huonosti palvelleita kutsumuksemme kantajia. Eilen olimme luotettuja ja jopa kiitettyjä – tänään eteemme luetaan listoittain puutteellisuuksiamme ja riisutaan sitä, mitä kuvittelimme jopa omistaneemme.

Olemme koetuksen koulussa.

KULTAA puhdistetaan.

Ja tätä kokiessamme kuulemme Hengen äänen: sinut on valittu ja edeltä määrätty Jumalan Pojan kaltaisuuteen (Room. 8:29); muuttumaan tuon kuvan kaltaisuuteen (2 Kor. 3:18); olemaan vanhan ihmisemme kuolemisen prosessissa Kristuksen kokeman kuoleman kaltaisuudessa (Fil. 3:10); tietäen tulevamme kaiken kärsimyksemme jälkeen Hänen kaltaisikseen (1 Joh. 3:2).

Puhdistuvan kullan käsittelyssä näemme, miten pieniä ja mitättömiä todellisuudessa olemme.

Kristuksessa näemme vain puhtautta ja rakkautta, itsessämme vain matalia, halpamaisia ajatuksia, itserakkautta, itsekkyyttä ja syntiä.

Mutta juuri tältä paikalta Kristus kirkastuu meille eläväksi!

Me näemme ja koemme, miten Hän ojentaa haavoitetut kätensä meitä kohden ja puhuu meissä meille:

Ole hyvässä turvassa – sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!

Vain tämä Jeesuksen sana, johon tiivistyy Hänen koko Vapahtajan rakkautensa luotua kohtaan, voi ihmisen kovan sydämen murtaa ja nöyryyttää.

Intian apostoli Stanley Jones kirjoitti tällaisen toistamisen arvoisen sanarivin:

Kadotettu – tuomittu – Kristuksen kautta armahdettu – Isän ajoittain raskaankin, hyvin raskaan, käden alle viety. Tämä on nöyrtymisen tie.

TAIPUMINEN Jumalan tahtoon on ainoa tie, joka vie ihmisen siihen korotukseen, jossa opitaan sitä uutta laulua, ”mit’ taivaan joukot laulaa, siell’ eessä Karitsan.”  Tämän laulun sisällön oppiminen elävässä jokapäiväisessä elämässä voi merkitä meille tuskien tietä, mutta ”se tie vie viimein taivaaseen” – se nöyrtymisen ja alentumisen tie.

Palaan vielä Lutherin ajatuksiin.

Luther opettaa, että Jumala korottaa maan matosia siten, että itse siirtää oman kirkastetun elämänsä Kristuksessa meihin. Hän käyttää – armon mittaa.

Hän tarjoaa meille oman elämänsä koko runsauden, olivatpa ulkonaiset olosuhteemme miten alennetut ja vaatimattomat tahansa.

Näin Herra tulee korotetuksi – sinussa, minussa.

Herran korottamana sinun elämäsi, minun elämäni, kenenkään Kristukseen juurrutetun elämä ei mene hukkaan, ei koskaan, vaikka elämäämme kohtaisi syväkin alennustila mitättömine puitteineen.

Herran nöyryyttämänä ja Herran korottamana ihminen taipuu täällä ajassa palvelevaan rakkauteen. Kärsimisestä Herran asian parhaaksi tulee hänelle elämän suurin, kaikkivaltias ilo.

Herran koulussa kypsynyt kristitty taipuu toisten ihmisten edessä.

Ihmisten loukkauksetkin ja repivät hyökkäykset hän ottaa Herran hänelle suovan korotuksen ihmeellisenä mahdollisuutena. Ihmeellisenä siksi, että juuri tuolla tiellä Hänen Vapahtajansakin korotettiin. Jeesusta lyötiin ja syljettiin ja Hänen poskiensa parta revittiin Hänen kasvoiltansa.

Jeesus kuoli ristin helvetissä.

Jeesuksen askelissa kulkeva, Herran koulussa kypsynyt kristitty ottaa loukkaukset ja nöyryytykset Herran kädestä. Hän ei voi pohtia, antaako hän toisille anteeksi ja kenelle ei anna, sillä hänelle on jokapäiväinen ihme se, että itse saa anteeksi, hän, ansioton palvelija.

Herran antamat vaikeudet ja elämän koettelemukset Jumalan tahtoon taipunut ihminen näkee muistutuksina siitä, että meillä ei ole täällä mitään pysyvää sijaa.  Herra on säätänyt ja valvoo, että lopullinen korotuksemme tapahtuu iankaikkisuuden porttien sisäpuolella. Täällä meitä heilutellaan – siellä – vasta siellä! – me hallitsemme Hänen kanssansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen.

Tämä maailma ja kaikki mitä siinä on, hukkuu kerran. Onnellisia ovat ne, jotka tässä ajassa taipuvat Herran tahtoon – hyvällä, sillä joka tapauksessa sen täytyy tapahtua.  Kaikkien polvien on kerran notkistuttava Herran väkevyyden käden alle. Mutta ne, jotka eivät täällä ajassa ole nöyrtyneet, tuo käsi musertaa alleen.

Tuskien tien, menetysten ja vastoinkäymisten tutuille tuo käsi aivan yllätyksenä osoittaa korotuksen ovea – paikkoja Valtaistuimen lähellä.

TUOHON yllä olevaan sydämeni ja henkeni yhteispurkaukseen voisin tämän perinteisen blogimittani nyt täyttävän tekstin päättääkin. Mutta en tohdi. Selitän.

Joku aika sitten Patmos kokousti ensimmäisen kerran elämäni aikana Helsingin Kulttuuritaloa vastapäätä sijaitsevassa setlementtiyhdistyksen komean talon kauniissa kokoussalissa.

Puhetilaisuuteni väliajalla luokseni tuli isoäidin ikäinen valoisa, rakkautta ja valoa säteilevä naishenkilö. Hän tarttui kumpaankin käteeni ja niitä heiluttaen toisti ja toisti iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että Patmos nyt vieraili setlementtiliikkeen tiloissa. Tämä rakkauden papitar antoi minulle muistoksi suomalaisen setlementtiliikkeen isän teologian tohtori Sigfrid Sireniuksen vuodelta 1960 peräisin olevan tekijän omistuskirjoituksella varustetun arvoteoksen Unohdettu hengen maailma (WSOY). Ystävällinen kirjan lahjoittaja oli merkinnyt sivun 130 kirjoittamalla sanat: Erityisesti muistoksi Leo Mellerille ja hänen loppuelämänsä ohjeeksi. Sivulla oli vuonna 1920 kirjoitettua tekstiä, joka aikanaan sijoittui tuolloin vihittävän Kalliolan setlementtitalon avausjuhlan evästyksiin. Tässä sinullekin blogini lukija tuo teksti:

Kaikkien pulmien ratkaisu tänä pelottavana ylimenoaikana on löydettävissä Jumalan valtakunnan evankeliumissa. Vaatiessamme meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen määräämisvaltaa tunnustettavaksi teollisuuden ja kaupan, kansallisen ja kansainvälisen elämämme alueilla, mekin osaltamme edistämme korkeamman ja oikeamielisemmän yhteiselämän syntymistä.

Setlementtiaate on kuin kirkonkellojen soitto. Yhteensoitto. Se kutsuu kaikkia elämän korkeaan, avaraan temppeliin. Se ei pakota ketään. Mutta se sanoo kaikille: Ovet ovat auki, tulkaa sisälle! Mutta kun astut sisälle, et kuule enää kirkonkellojen ääntä – kuulet urut ja evankeliumin, ja virsilaulun, ja tunnustuksen, johon itse yhdyt.

Silloin kylväjä ja niittäjä yhdessä iloitsevat. Esikartano ja temppelipyhäkkö yhtyvät.

Paavali toteaa, että kuolema on voitto. Hän lausuu sen todettuansa ensiksi, että elämä on hänelle yhtä kuin Kristus. Joten jos kuoleman jälkeen tulee voitto, Paavalin suuri, mystinen ajatuskulku vie siihen toteamukseen, että kristitylle kuolema on vielä enemmän täynnä Kristusta, kuin mitä on koettu Kristusta elämän vaiheissa. Niinpä Paavali toisessa yhteydessä toteaakin, että hän haluaa täältä erota ja olla Kristuksen kanssa, koska elämä rajan takana olisi paljon parempi.

Meidän tavallisten ihmisten ja heikkojen kristittyjen ei ole lupa puhua näin rohkeasti kuin Paavali, sillä meillä on aina vaarana, että sanoillamme ei ole riittävää katetta. Paavalin sanoilla oli. Sitä todisti hänen elämänsä ja kuolemansa.

Kun minulta ehkä kysytään, mitä persoonallisesti ajattelen ja uskon iäisyyydestä ja elämästä kuoleman jälkeen, sanon vain, että varmaan siellä on hyvä olla, kun Jumala on siellä ja ihmiseksi tullut Jumalan Poika Jeesus Kristus on siellä.

Ja vielä, niin kuin meillä saarnamiehillä on tapana sanoa, ”siunatuksi lopuksi” näissä aatoksissa eläessäni sydämessäni soiva vanha ruotsinkielinen laulu: ”Ei nöyrää lapsenmieltä vain sattumalta saa”, hengellisen isäni ja johtajani Ensio Lehtosen suomen kielelle kääntämänä ja sovittamana.

EI NÖYRÄÄ LAPSEN MIELTÄ

Ei nöyrää lapsen mieltä vain sattumalta saa.
Ei tuskatta voi Herra niin täysin pelastaa
Ett’ aina henkivirrat sydäntä hallitsee
Ja sielu aatoksissaan Jeesusta katselee.

Jos Herra tahtoo tehdä sun Aabrahamikseen
Saat Iisakkisi viedä Hänelle uhrikseen.
Se tuntuu – uhrikuolo. Ja Raakel ihana
kun kerran haudatahan, on tuska polttava.

Mut´ sydäntä jos viiltää, kun uhri vaaditaan.
Kun kaikki – oma henki myös – alttiiks’ annetaan.
Niin suurempi on riemu, kun Herran käskystä
On uhrattu, ja saatu Todistus Häneltä.

Jos Jeremian lailla sä ahdistuksissas’
Oot lohdutusta vailla, oi katso murheistas’
Kuin Jaakobille vainen, on maasta nouseva
Tie kirkas taivahainen, Sinulle uskossa.

Myös Aaron vaiti kestää, kun Herra kurittaa.
Ja murheissaankin antaa hän laille kunniaa.
Niin kalliit sulle myöskin nyt olkoot käskynsä!
Sä kärsi rukouksin ja kiitä nöyränä.

Mä murheen lainehilla näen kaaren ihanan
Väreillä hohtavilla pilvissä loistavan.
Se lupaus on Herran, mi mulle opettaa
Et, hyväkseni kerran Hän murheen lopettaa.

Ei tyyntä lapsenmieltä vain sattumalta saa
Ei tuskatta voi Herra niin täysin pelastaa.
Vaan kautta kyyneltulvan käy pyhityksen tie.
Siks’, että aatoksemme vain Jeesuksehen vie.

Riikinruotsalainen hengellinen kansanlaulu. 
Ensio Lehtosen ensimmäinen suomenkielinen sovitus  
helluntailauluihin.