Patmos-blogi

Uskotko syntymän jälkeiseen elämään?

Reijo Telaranta Patmos Lähetyssäätiön hallituksen puheenjohtaja, talousneuvos Reijo Telaranta on ollut toimittajana ja päätoimittajana useissa isoissa lehtitaloissa. Vuonna 2005 hän jäi eläkkeelle Kotimaa-konsernin toimitusjohtajan tehtävästä. Hän on myös toiminut Hengen uudistus kirkossamme ry:n hallituksen puheenjohtajana. Reijon verkkosivut löytyvät osoitteesta www.reijotelaranta.fi
Julkaistu:

Äidin kohdussa oli kaksi vauvaa. Toinen niistä kysyi toiselta: ”Uskotko synnytyksen jälkeiseen elämään?”

”Totta kai”, toinen vastasi. ”Kyllä synnytyksen jälkeen täytyy olla jotakin. Ehkä me olemme täällä valmistautumassa siihen, mitä meistä myöhemmin tulee.”

”Hölynpölyä”, sanoi toinen. ”Ei synnytyksen jälkeen mitään elämää ole. Millaista sellainen elämä olisi?”

”En tiedä, mutta valoa tulee olemaan enemmän kuin täällä. Ehkä me kävelemme kahdella jalalla ja syömme suun kautta.”

”Tuo on järjetöntä!” toinen tuhahti. ”Käveleminen on mahdotonta. Ja että söisimme suun kautta? Naurettavaa. Ravinto tulee napanuoran kautta. Elämä synnytyksen jälkeen on täysin poissuljettu mahdollisuus. Napanuora on sellaiseen aivan liian lyhyt.”

”Uskon, että jotakin siellä on ja varmaankin se on erilaista kuin täällä”, toinen vastasi.

”Kukaan ei ole koskaan tullut sieltä takaisin kertomaan, millaista siellä on. Synnytys on elämän loppu, ja sen jälkeen on vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Ei synnytys vie meitä mihinkään muuhun”, toinen tyrmäsi moisen haaveilun.

”No, en minä tiedä, millaista se tulee olemaan”, toinen myönsi. ”Mutta ainakin me näemme äidin, ja hän pitää meistä huolen.”

”Äiti! Uskotko sinä äitiin?” toinen hämmästeli. ”Missä hän on nyt?”

”Hän on kaikkialla ympärillämme. Me elämme hänessä. Ilman häntä ei olisi tätä maailmaa.”

”Minä en näe häntä, joten järki sanoo, ettei häntä ole”

”Joskus kun on ihan hiljaista, hänet voi kuulla ja aistia”, toinen vastasi. ”Uskon, että synnytyksen jälkeen on toinen todellisuus, ja me olemme täällä valmistautumassa siihen todellisuuteen”, äitiin uskova vauva päätti keskustelun.

Rakastan tuota keskustelua, jonka kaksi vauvaa käy äitinsä kohdussa.

Rakastan sitä siksi, että minä rakastan lapsia. Olen rakastanut pienokaisia suunnattomasti jo silloin, kun vain äidin vartalosta lähes huomaamattomana kohoava ujo kumpu kertoo tulossa olevasta syntymän ihmeestä.

Lasten rakastamisen mitalilla on myös toinen, synkkä puolensa. Olen aina tuntenut tavatonta surua siksi, että niin valtava määrä pienokaisia surmataan julmasti jo ennen kuin he saavat tavata omaa äitiään.

Toinen syy siihen, että arvostan tarinaa, löytyy Psalmin 139 jakeista15-18:

”Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä!

Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.” (Psalmi 139:15-18)

Vaikka kohdussa oleva pienokainen ei ole vielä voinut nähdä äitiään eikä äiti omaa vauvaansa, niin Jumala näkee jo sillä hetkellä heidät molemmat. Hänellä on myös valmiina suunnitelma pienokaisen elämän jokaista päivää varten.

Eikä siinä kaikki. Jumala on nähnyt kohdussa valmistuvan pienokaisen äidin jo silloin, kun tämä oli pienenä vauvana oman äitinsä kohdussa odottamassa äitinsä näkemistä sekä hänen rakkauttaan ja hoivaansa.

Tarinasta löytyy vielä kolmaskin tärkeä viesti. Se koskee jokaista meistä riippumatta siitä, olemmeko äitejä, isiä tai lapsia. Viestin avaimet voi löytää monesta raamatunkohdasta. Nostan niistä esille tässä yhden. Se löytyy Apostolien tekojen 17. luvun jakeista 27-28.

Puhuessaan Ateenan torilla kreikkalaisille Paavali kertoo, millainen Jumala on:

”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t.17:27-28)

Molemmilla äitinsä kohdussa keskustelevilla vauvoilla oli samat edellytykset uskoa äitiin ja syntymän jälkeiseen elämään.

Heprealaiskirjeen 11. luvun 1, jakeessa meille kerrotaan, että usko on toivotun todellisuutta, sen näkemistä, mitä silmä ei vielä tavoita. (Hepr.11:1 KR92)

Toinen uskoi siihen, mitä ei voinut vielä nähdä, todellisuuteen, jonka toivoi toteutuvan.

Toinen etsi järjestään ja omista havainnoistaan lujaa pohjaa uskolleen. Kun ei sellaista löytänyt, hän torjui sekä uskon äidin olemassaoloon että syntymän jälkeiseen elämään.

Usko on Jumalan teko meissä ja sen ainoa kestävä kohde on Jeesus Kristus. Hänet Jumala on armossaan ja rakkaudessaan lähettänyt meille syntiemme sovittajaksi ja tieksi iankaikkiseen elämään.

Jumalan siunausta sekä armon auringon kirkasta valoa elämääsi, ystäväni!

 

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (3)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Hanna P

    Tosi hyvä blogi kirjoitus! 😊

  2. Anu Laakso

    Reijolla on ilmiömäinen kyky löytää tarinoita, jotka koskettavat niin että jäävät kerrasta mieleen! 😃

  3. Topias

    Koin isoäitini hautajaisissa näyn jossa Jeesus kävi herättämässä isoäitini altarilla arkusta. Noustessaan arkusta ja kääntyessään Jeesuksen puoleen niin hän pysähtyi katsoi minuun ja sanoi , tule sinäkin. Olin ainoa joka tämän näki, muutehan kirkossa olisi ollut sekaannus päällä.