Matkalla Getsemaneen vuosimallia 2022 – osa 2

NÄIN kirjeessä:

Olen lukenut antaumuksella ja nöyrällä mielellä tekstiäsi Getsemanesta vuosimallia 2022.

Minua pelottaa. Huomaan kysyväni, olenko aivan väärä ihminen kantamaan kristityn nimeä. 

Minä pelkään Getsemane-kokemusta. Haluaisin elää voittoelämää, ja olenkin kuullut opetuksia, joissa todetaan Jeesuksen kerta kaikkiaan kärsineen puolestani, jotta minun ei tarvitse kokea jotakin omaa ”Getsemanea”. Eli: eikö Jeesus kulkenut ristin tien alusta loppuun – loppuun ja piste. 

Kun minut asetettiin Häneen uudestisyntymisen kautta, enkö silloin ole osallinen täytetystä työstä, eikä minua odota mikään Getsemane-kokemus, paremminkin olen kirkastusvuorella kirkastetun, kuoleman voittaneen Kristukseni kanssa.

Kiitän kirjeestä. Olen kiitollinen mahdollisuudesta vastata.

AVAAMME Pyhän Raamatun. Luen ja toistan painettuun blogitekstin asuun katkelman Heprealaiskirjeen tekstiä tri Uuras Saarnivaaran toimittaman selitysraamatun sivuilta.

Kristuskaan ei itse korottanut itseänsä ylimmäisen papin kunniaan, vaan hän, joka sanoi hänelle: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”; niin kuin hän toisessakin paikassa sanoo: ”Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan.”

Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden.

Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen pelastuksen aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset …

Tästä meillä on paljon sanottavaa, ja sitä on vaikea selittää, koska olette käyneet hitaiksi kuulemaan. (5:5-11)

Lihallinen kristitty toivoo, ettei Raamatussa lukisi juuri tuota tekstiä juuri noilla sanoilla ja lauserakenteilla ilmaistuna kuin yllä olevassa heprealaiskirjeen lainauksessa lukee.

Mutta kirjoitettu on niin kuin saamme – ja meidän täytyy – lukea.

Poika oppi kuuliaisuuden siitä mitä Hän kärsi.

Jos Pojan täytyi kulkea tätä tietä, ei ole toista tietä suotu minulle eikä sinullekaan, rakas lukijaveljeni ja -sisareni.

Kautta kärsimysten voittoon … ei oo toista tietä suotu, meillekään kuin Hänelle.

Osaammeko – tahdommeko – veisata matkallamme pyhään viikkoon tätä laulun säettä?

Kristuksen ruumiin yhteys koetaan tässä käsiteltävässä totuudessa – ja tämän totuuden omistajat saavat myös kokea pääsiäisaamun riemuvoiton niin kuin vain ne, jotka ovat kulkeneet Getsemanessa ja edelleen omalle ristinsä paikalle suostumaan vanhan ihmisen naulitsemiseen haluineen ja himoineen, jotta Jeesus Kristus eläisi kuolemattomuudessansa täysillä Hänen omissaan.

PYHÄ SANA puhuu:

Ja jos häneltä kysytään: ”Mitä ovat nuo haavat käsiesi välissä?” vastaa hän: ”Ne lyötiin minun ystäväini huoneessa” (Sak. 13:6 Saarnivaaran käännös).

Tuttu teksti. Ja kuitenkin – totiselle tutkijalle erilainen, uusikin.

Olemme tottuneet käännöksiin, joissa sanamuoto on tällainen: ”Mitä ovat nuo haavat rinnassasi”. Tri Saarnivaara ei vain käännä alkutekstiä toisella tavalla, hän myös kommentoi tekstiä useimmille lukijoille yllättävästi:

Tässä ei ole puhe Jeesuksen haavoista, kuten usein on ajateltu, vaan väärästä profeetasta, joka (Baalin profeettojen tapaan, 1. Kun. 18:28) oli viileskellyt rintaansa. Hän häpesi tunnustaa sitä ja keksi sen hätävalheen, että hänen haavansa oli lyöty hänen ystävänsä huoneessa. Jeesuksen haavoja ei lyöty ”ystävän huoneessa”. Ne revittiin hänen vihollistensa huoneissa – sinun ja minun sisimmässä. Me kidutimme Jeesusta – me naulitsimme Hänet kuolemaan. Me kylvimme itsellemme oman kuoleman tuomiomme – mutta ihmeellistä, Jeesus kulki ristin tien ja jokaisella askelella vertauskuvallisesti sysäsi ja lisäsi uusia ja uusia syntisten kadotustuomioita taakoikseen.

Ketkä siis löivät haavat Jeesuksen ruumiiseen? Mitä kärsimystä oli jo alkanut Getsemanessa, kun Jeesuksen keho vuoti verta?

Nekö, jotka sanoivat olevansa Isäsi kansaa, nekö löivät Isän Poikaan haavasi?

Nekö, joiden piti rakastaa sinua – kansa, joka ylpeillen tahtoi koko maailman tietävän olevansa Isäsi kansa – ainoa valittu kansa ihmisperheitten joukossa – nekö repivät rintasi ja lävistivät jäsenesi?

KIRJOITAN tätä tekstiä myöhäisenä tuntina rukouskamarini hiljaisuudessa kotitalomme kellarikerroksessa.

Silmäni ovat kyyneleiset. Liekö se iästä vaiko jopa jostakin hengellisestä kasvusta johtuvaa, kun joku puhuja tai laulaja alkaa käsitellä Getsemanen ja Golgatan kauhuja, silmäni kostuvat ja vihdoin täyttyvät kyynelistä.

Tässä pyhän paikan yksinäisyydessä minun ei tarvitse rajata ajatusteni kulkua tai sulkea ja pyyhkiä sanoja pois kirjoituksestani. Minulla on oikeus ja varaa tulla kosketetuksi Getsemanen ja Golgatan tapahtumilla.

Ja sitten – jälleen kerran – näen hengen silmillä itseni joukossa, joka särkee Jeesuksen sydämen ja lävistää Hänen kehonsa. Olen murhaaja murhaajien joukkiossa.

Ja niin kuin joskus rukouskammioni maailmassa tapahtuu, Pyhä Henki jakaa minun köyhyyteeni ja kurjuuteeni Isän armopäätöksenä otsikoituja ajatuksia, tällaisia, näin tiedostamiani:

Isällä on sellainen rakkaus sinua kohtaan, että Hän vaatii kuoleman miekan suuntautumista Hänen Poikaansa, Hänen, joka on Häntä lähinnä jumalallisen luontonsa ja iankaikkisen olemuksensa puolesta.

Minkälainen sana Isän suussa onkaan.

Tämä sana: ”Heräjä, miekka, minun Paimentani vastaan – lammasten tähden. Lyö Häntä, että kaukana minusta olevat, syvälle langenneet, tuotaisiin lähelle ja nostettaisiin syvyyksistään, kadotuksensa kuiluista taivaan lakeudelle.

Ja sitten kuulen syvällä sisimmässäni, hengessäni, henkilökohtaisella kanavalla Jumalan Kaikkivaltiaan kuiskauksen:

Katso, Leo Meller: siinä on Jumalan armopäätös, Hänen rakastettuun ainosyntyiseen Poikaansa kohdistuva tuomio, sinun autuudeksesi.

Varustaudu lukemaan seuraava kappale tekstiä – anon ja kerjään, että Jumalan Pyhä Henki avaa sisimpäsi sisimmän täysin virroin ottamaan vastaan ja käsittämään seuraavat sanat:

Katso Getsemaneen – katso Golgatalle! 

Näe Jumalan armopäätös, Hänen Poikaansa, rakastettuunsa, kohdistuva tuomio – sinun autuudeksesi.

Isä on kaikki kärsimykset kutsunut Poikaansa varten, ei siksi, etteikö Hän rakastaisi Poikaansa, vaan siksi, että he kumpikin yhdessä yhtä paljon rakastivat ihmisiä, jotka eivät rakastaneet heitä vaan vihasivat – valmiina lyömään Rakkaus ristille.

Oi, rakkaus, ota vangiksi sydämeni!

Tässä on minun sydämeni.

Suo Getsemanen hien ja Golgatan veren pestä sydämeni puhtaaksi.

SAIN postissa runon, vanhan tarinan mukaan kirjoitetun. Tekijäksi on mainittu Hilja Karhula.

Kun hiljaisuudessani laskin rakennusaineita, joista tätä Getsemane-sarjaani kirjoittaisin, juuri silloin tuo runo, nimellä Vaikea risti tuli käsiini.

Olen kiitollinen Jumalalle, että Hän antoi palvelijattarelleen Hiljalle Pyhän Henkensä innoituksen kirjoittaa runomuotoon taivaallista sanomaa, näin kuuluen:

Hän nurkui ja valitti aina: ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattomat kerrat hän kääntyi puolehen Herran.
Ei sovi ristini harteille minun, ois Herrani helppo tää vaihtaa Sinun.
Uuden kantaisin nöyrällä miellä, en enää nurkuisi tiellä.

Kun hän illalla rukoili jälleen, näki unta yöllä tälleen:
Väsyneenä taakkansa alla, kulki polulla hankalalla.
Tuli itse Mestari vastaan näin vaivoihin vaipunutta lastaan.
Minä rukouksesi kuulin, sanoi Mestari hymyhuulin.
Tule kanssani ristitarhaan, nyt valita saat ristin parhaan.
Mutt’ aikaa on päivä ainoastaan, tulen illalla portille vastaan.

Syttyi riemu nurkujan mieleen, heitti taakkansa portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko, täynnä tarhan jokainen loukko.
Nytpä valitsen ristin uuden, tuolla on risti kuuliaisuuden,
miten käynee se harteilleni? Ei, ei sovi tää taakakseni.
Entä tuo, jonka kilpi on valta? Mutta voi, kovin hankalalta,
tuntui sekin mielestäni, ei ollut se etsimäni.

Näin ristiltä toisen luokse hän aamusta iltaan juoksee.
Oli vikana millä mikin, jos kuinka hän sovittikin.
Mikä painoi mihinkin tapaan, mikä olkaa, mikä lapaan.
Joku katkera hankasi pintaa, eräs liiaksi painoi rintaa.
Toivat muutamat selkään vaivan, jotkut käsiä särkivät aivan.
Hän kylpi jo kyynelissään, ei sopivaa ristiä missään.

Aurinko säteitään viimein heitti, pian pimeys seudun peitti.
Tuli samassa Mestari tarhaan, kysyi: Joko löysit sä ristin parhaan?
En Herra, en löytänyt laisin, jospa uudestaan etsiä saisin.
Sanoi Herra: Jos sallit, autan mä vähän,
mitä sanoisit ristiin tähän?

Oi Herra, tää helppo on kantaa, jos mulle tämän voisit antaa.
Ei mistään tää liikaa paina, tätä nöyränä kantaisin aina.
Hymyili Mestari jälleen ja hiljaa virkahti tälleen:
Hyvä, että on sulle se mieleen, juuri sen hylkäsit portin pieleen.
Sait takaisin ristisi oman, mielestäs raskaan, kelvottoman.
Se sopii juuri sun harteilles, se on sinun siunaukses.

Tää tarina opettaa meitä, kun kuljemme vaikeita teitä.
Mietimme mielin haikein, on minun ristini vaikein.
Toisella ristiä tuskin lainkaan, miks’ minä tään taakan sainkaan.
Jos näin on mielemme milloin, hyvä meidän on muistaa silloin:
Taakoista ristitarhain, oma ristimme meille on parhain.
Siinä on meidän olkamme malli, siunaukseksi sen Luojamme salli.

JEESUS ”tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti” (Fil. 2:7-8).

Jeesus syntyi kuollakseen – ei syntiensä kuoleman tuomiolla vaan sijaiskuolemassa, synnitön syntisten puolesta.

Jeesuksen alentumista ja itsensä tyhjentämistä emme voi ymmärtää – huippuunsa nostettuna sen näemme Getsemanessa.

Getsemanessa Jeesus olisi voinut kääntää kurssia – hintana sinun ja minun ja koko ihmisperheen joutuminen kadottajan seuraksi iankaikkiseen sammumattomaan tulimereen.

Me emme kykene mittaamaan sitä korkeutta, josta Jeesus laskeutui Beetlehemiin ja Getsemaneen ja Golgatalle – ja tuonelaan.

Emme myöskään osaa arvioida helvetin syvyyttä, johon Hän kulki sulkeakseen tulijärven ovet meiltä, jotka armosta turvaamme Hänen sovitusvereensä veripunaisten syntiemme sovitushintana.

Joku on kirjoittanut:

Pelastusoppimme on tämä: Jeesus oli korkein ja Hän alentui alimmaksi. Kun uskomme Häneen, meidät nostetaan alimmaisuudestamme Hänen rinnallensa korkeimpaan taivaaseen.

Totisesti: Jeesus oli korkein ja tuli alimmaksi!

Jeesus oli kaikkivaltias ja tuli lihassansa voimattomimmaksi ja heikoimmaksi!

Jeesus oli pyhin ja otti koko maailman synnit kantaakseen ominaan!

Rakkaus meitä kohtaan vaati Jumalan Poikaa astumaan tällaisiin syvänteisiin. Hänen täytyi sijoittua alimpiin paikkoihin, jotta Hän saattaisi pelastaa kaikkein syvimmälle synnin liejuihin uponneen kadotetun sielun taivaan kultaisille kaduille.

Se oli Isän tahto.

JA mitä Isä nyt haluaa minulta – haluaa sinulta – kuin takaisin maksuna Getsemanen verihiestä ja Golgatan lävistyksistä?

Jumala ei odota minulta eikä sinulta mitään muuta kuin rakkautta – jonka Hän itse vuodattaa Pyhässä Hengessä meidän sisimpäämme, koska meillä itsellämme itsessämme ei ole tarvittavaa rakkautta.

Jumala odottaa, että minä ja sinä kiitoksella nauttisimme ja omistaisimme sen, mitä Hän alentumisellaan ristin kuolemaan asti on meille hankkinut.

Meidän on saatava elämä ja iankaikkinen, katoamaton, loppumaton autuus siitä, että Jeesus kärsi ja kuoli.

Ihminen menetti kaiken lankeemuksen kautta – kaikki löytyi jälleen ja on lahjana jaossa Jumalan Pojan alentumisen hinnalla.

Kaikki ihmiset olivat synnin, kuoleman ja helvetin vankeja.

Kaikki vapautettiin, lunastettiin, ostettiin vapaiksi Jumalan Pojan myymisen, sitomisen, vangitsemisen ja ristin kuoleman kautta.

Kaikki veri maan päällä oli turmeltunutta, myrkytettyä ja kirottua; kaikki voivat Sovittajan veren kautta pelastua, parantua, tulla terveiksi ja siunatuiksi – aina taivasta myöten.

Oi Jeesus, synnyit maailmaan,
Neitseestä puhtahasta.
Näin saavuit meitä auttamaan,
Synnistä, kuolemasta. 
Näit syntimme sä kauhean,
Näit meidän vaivaan joutuvan,
Liekkeihin kadotuksen.

Et voinut rakkaudessas
Katsella kurjuuttamme,
Sen tähden päätit voimallas
Taistella puolestamme.
Et itseäs sä säästänyt
On siitä meillä voitto nyt.
Toit elon kuolos kautta.

Lupasit meitä armahtaa,
Kaikille avun tuottaa,
Niin että sulta turvan saa,
Ken yksin sinuun luottaa.
Siks minäkään en epäile,
Näin teet sä myöskin minulle
Sun lupaukses mukaan.

Niin meitä, Jeesus, rakastit,
Sä että jätit taivaan.
Ja että meidät omistit,
Sä veljiksesi aivan.
Siis mahdamme me iloita,
Kun meidät itse Jumala,
Nyt ottaa lapsiksensa.

Armosta tästä suuresta,
Nyt ota kiitoksemme,
Kun autoit meidät tuskasta
Ja päätit orjuutemme.
Siit ilon sydämemme saa,
Ja kunnioittaa Jumalaa,
Isäämme taivahissa.

(Vvk 293)