Käskynjaon paikalla Valkean Karitsan kappelissa – Leo Mellerin kesäblogit osa 3

ENSIO LEHTOSEN uskottu mies, työtoveri jo ennen Kansan Raamattuseuran perustamista, varatuomari Pentti Kuoppamäki koordinoi ja palveli puheenjohtajana johdannossa mainitsemassani kokoontumisessa. Sihteerinä maisteri Annikki Kujala Päivölän johtohenkilöstöstä. Tätä kirjoittaessani perustan tekstini Kujalan pitämän muistioon.

Lehtonen oli nelisen tuntia kestäneen kokousyhteyden ajan sekä sanoiltansa että eleiltänsä hyvin vakava.

Avatessaan kokousta hän – varovaisen hymyn koskettaessa kasvojaan – totesi, että valmistaessaan esityslistaa, hän tarkoitushakuisesti jakoi ja erotti käsiteltävien aiheitten otsikoita sillä tavalla, että lukumääräksi tulisi täysi kymmenen.

Jumala antoi kymmenen käskyä. 

Jumalan tälle nyt paikalla olevalle joukollemme uskoman työn tulevaisuuden käsittely muodostukoon ja tapahtukoon myös kymmenluvun järjestyksessä. 

Pyydämme Jumalan Hengen ohjausta niin, että tulevaisuudellemme muodostuu kymmenen näyn kartta. Tätä ei kirjoiteta kivitauluille – Jumala suokoon, että näky piirretään lähtemättömästi sydäntauluillemme.

Olen mainitun kokoontumisen viimeinen elossa oleva osanottaja.

Olin kokoontumisen päivänä iältäni 28-vuotias. Kokouksessa läsnäolleiden kuuden henkilön joukosta viisi yksi toisensa jälkeen on siirtynyt taivaallisiin – Ensio Lehtonen itse kesän alussa 1971, toiset hänen jälkeensä. Ihmeellinen on ollut Jumalan pitkämielinen, armorikas kestävyys kohdallani: elän, ja vieläkin saan olla hengessä ja totuudessa osa Ensio Lehtosen elävää työperintöä.

Mutta nyt mainitsemaani kymmenen kohdan tulevaisuuden evästyksiin.

LUKIJA kyllä huomaa, ettei seuraavasta löydä kymmentä erillistä kohtaa. Mitään olennaista ei kuitenkaan jää puuttumaan, mutta kiteytän tekstin blogini ennakoituun pituuteen kuuluviin mittoihin. Jätän pois sellaista, jonka käsittäminen edellyttää tietoisuutta ja ymmärtämistä 1940-luvun kristillisyyden tilasta ja toiminnoista maassamme. Kokoan ja yhdistelen, jotta olennainen kanavoituu. Seuraavin tavoin hengellinen isäni ja johtajani suorastaan profeetallisesti ennakoi ja kaavaili perustamansa työn tulevaisuuksia.

1.  TÄRKEIN ETSITTÄVÄ JA LÖYDETTÄVÄ JUMALAN SIUNAUKSEN MERKKI HENGELLISESSÄ PALVELUSSAMME OLKOON AINA JUMALAN SYNTISIÄ HERÄTTÄVÄN JA PELASTAVAN JA USKOVIA UUDISTAVAN LÄSNÄOLON TODELLISUUS.

Ensio Lehtonen jos kuka oli Israelin sataprosenttinen ystävä ja tukija. Hän myös alituiseen jaksoi murehtia sitä, että juutalainen alkuseurakunta ei tahtonut käsittää ja elää etsikkoajassansa kutsumuksensa arvoista elämää. Ympärileikattujen messiaaninen seurakunta jäi yhteyselämän ulkopuolelle pakanoitten alkuseurakunnan ottaessa muotoa suurissa herätyksissä.

Lehtonen käsitti kristikunnan kulkeneen kaikkina vuosisatoina näissä juutalaisen alkuseurakunnan valitettavissa askelissa: Lutherin, Knoxin, Wesleyn ja helluntain herätykset tapahtuivat kaikki olemassa olevan kristikunnan ulkokentissä.

”Samalla kun rukoilemme virvoitusta Israelille” – näin Lehtonen kirjoitti Kipinässä – ”ottakaamme alkuvaiheitten juutalainen seurakunta opettajaksemme oppiaksemme varomaan sen eristäytymiseen johtaneita kokemuksia.”

2. TARVITSEMME SIUNAUKSISSAMME NÖYRYYTTÄ.

Ensio Lehtonen jätti jälkeensä saarnadisposition, jossa hän varoitti seuraavasti:

”Tiedostamme helposti ja nopeasti hengellistä ylpeyttä toisissa, vaan oma itserakkautemme sokaisee meidät saman lihan synnin näkemiselle itsessämme.”

Ja edelleen toisesta muistiinpanosta: ”Jotta Jumalan aloittama työ menestyisi ja kasvaisi, Johannes Kastajan sanojen tulee olla keulavisiirinä: Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa, minun tulee vähentyä.”  Lehtonen kirjoitti: ”Älkäämme unohtako, että Kristuksen julistuksen mukaan vain ja ainoastaan juuri tällainen Johannes Kastaja-persoonallisuus oli suurin ihmisten joukossa…”

3. KRISTUS KUTSUU JULISTAMAAN TÄYTTÄ EVANKELIUMIA.

Ensio Lehtonen käsitti evankeliumin voiman olevan – ei opillisissa väittelyissä ja ylpeissä oikeassa olemisen julistuksissa – vaan sidottuja ihmisiä vapauttavassa palvelutyössä.

”Kahta varokaamme: ajanvietteellistä kristillisyyttä ja pelkkää aivovoimistelua olevaa järkeiskristillisyyttä.”

4. JULISTAMME TÄYTTÄ EVANKELIUMIA – TAI VAIKENEMME TÄYSIN, JOS MEILTÄ VAADITAAN OSITTAISTA EVANKELIUMIA.

Ensio Lehtosen herätysliikkeellinen nuoruus ja sitä seurannut palvelujakso sijoittui ensiksi vapaakirkollisuuden ja sittemmin helluntaiherätyksen leireihin. Jälkimmäisessä Lehtonen oli herätyksen johtopaikoilla, Ristin Voiton lehtien ja kustannustoiminnan johtajana ja julkaisujen päätoimittajana, ja Helsingin Saalemin johtoryhmässä.

Sotien tuntumassa Lehtosen vaellus Hengessä ja totuudessa kuljetti hänet Frank Mangsin läheiseen työtoveruuteen ja luterilaisen kirkon sisällä koettavan ja tapahtuvan kansanherätyksen riveihin.

Lehtonen kuvaili minulle uskontunnustustansa niin sanotusti nelikulmaisena evankeliumina: Jeesus pelastaa – Jeesus täyttää Pyhällä Hengellä – Jeesus parantaa – Jeesus saapuu takaisin. Tätä evankeliumia hän julisti sotavuosina. Tätä evankeliumia hän ”testamenttasi” minut pitämään esillä, kun hänen jälkeensä hänen määräämänään saisin johtaa Kuva ja Sanan – ja tuohon aikaan jo perustettavana olevan Patmos ry:n alkuvaiheen –  työmuotoja.

5. ON VAROTTAVA HENGELLISTÄ YLPISTYMISTÄ.

Ensio Lehtonen ”onnistui” liittämään sotavuosista alkaen lähes jokaiseen paimenopetukseensa Paavalin neuvon sanan: ”Tiedämme, että meillä kaikilla on tieto. Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa” (1 Kor. 8:1).

Lehtonen oli hyvin oppitietoinen. Suomen Siionin teologisesti oppineet ovat kiittäneet Lehtosta hänen kahdesta pneumatologiaa käsittelevästä kirjastansa – kirjat ovat HENGEN VIRKA ja HENGEN LAHJA.

Lehtonen koki kristilliseen kasvuunsa liittyvänä lupauksena ja haasteena kulkemista syvemmälle ja syvemmälle kaikkeen totuuteen.

Jättäessään helluntailaisen työvaiheensa ja samaistuessaan Jumalan herätyksiin luterilaisessa kirkossa hän ei enää kiivaillut yhden tai kahden opinkohdan merkeissä kuten nuoruudestansa lähtien oli tehnyt sekä vapaakirkollisuudessa että helluntailaisuudessa; hänestä tuli omien sanojensa mukaan ”Jeesuksen kaikkein järkyttävimmän julistuksen oppilas”. Lehtonen viittasi Jeesuksen sanoihin Matt. 23:13-39.  Kuulin Lehtosen opettavan näistä jakeista lukuisia kertoja – aina todeten, että tarvitsisi viikon tai kaksi kestävän opetussarjan voidaksensa edes hahmottaa mitä kaikkea Jeesus sanoo mainitussa tekstissä.

Muistan lasten ja nuorten kesätapahtuman Oronmyllyllä.

Aikuisille tarkoitetuissa raamattutunneissaan Lehtonen käsitteli edellä mainittua Jeesuksen puhetta. Aihe pulppusi ehtymättömästi. Rukouspalveluhetket ylittivät keskiyön lyönnit.

Orolta matkasimme Savonlinnaan, jossa odotti kahden illan kokoustapahtuma luterilaisissa tiloissa. Lehtosella oli ennalta annettuna ja ilmoitettuna aiheena ajan merkkeihin liittyvä puheteema. Vaimollensa Elmalle ja minulle hän totesi autossa matkaa tehdessämme, että hän tekee mitä ei yleensä tee – poikkeaa luvatusta aiheesta, koska ”Orolla jäi niin paljon sanomatta tuosta Jeesukseni vavahduttavasta sanomasta.”

6.  ON MUISTETTAVA PAKANAKANSOJEN HÄTÄ JA LÄHETYSTYÖHÖN HAASTAMINEN.

Ensio Lehtonen oli sosiaalisen kristillisyyden arvostaja – siitähän oli kysymys Hänen lastenkotinäyssänsä. Kuitenkaan mikään sosiaalinen ei saanut varjostaa niin sanottua nelikulmaista täyttä evankeliumia: Jeesus Kristus pelastaa; parantaa sairaita; täyttää Pyhällä Hengellä ja jakaa armolahjoja; tulee takaisin tuulissa ja pilvissä noutaen omansa tempauksessa.

7. JUMALA ON – JUMALA.

Tätä seitsemättä kohtaa kuulin Ensio Lehtosen lausuvan – joskus peräkanaa toistavan puolen kymmentäkin kertaa yhdessä ja samassa puheessa – pyrkien siten osoittamaan miten suurella arkuudella ja korkeimmassa pyhyydessä tulee arvioida Jumalan tekoja, karttaa ennen aikaisia tuomitsemisia ja arvosteluakin, odotettava Pyhän Hengen ohjausta ja syventyvää ymmärryksen avautumista.

Lehtonen ei kaihtanut tunnustaa oman kristillisen elämänsä vaelluksesta esille nousevia virheitä ja nöyryytyksiä – aina mainiten, miten oli niistä oppinut sellaista, mitä ei aikaisemmin tiennyt tai osannut.

PALAAN otsikkoni osoitteeseen, Valkean Karitsan kappeliin ja siellä kokemiini lukuisiin neuvon ja oppimisen tilanteisiin.

Moninaisia neuvotteluja käytiin mainitussa paikassa. Miksi kappelissa, tilassa, joka oli Keravan seurakunnan toimesta vihitty kirkkotilaksi? Olihan Päivölän läänissä vaikka minkä verran tilaa ja tiloja kaikenlaisia kokoontumisia varten?

Neuvottelujen aiheet olivat joskus ilon ja kiitoksen täyteistä asiaa – joskus olimme vastakohtaisuuksien kanssa kasvotusten. Joskus iloittiin – joskus itkettiin – joskus jopa loukkaannuttiin ja vihastuttiinkin.

Aina – aina! – aloitimme polvillamme ja lopetimme polvillamme.

Ensio Lehtonen julisti Kristuksen kuninkuutta kaikenlaisissa neuvotteluissa. Aina.  Poikkeuksetta.

Tällaisissa kokoontumisissa ja neuvotteluissa saimme joskus konkreettisesti tiedostaa, miten pimeyden perustuksia järkytettiin.

Rukous – paasto – nöyrtyminen pelasti Niiniven jumalattoman kaupungin tuholta.  Olkoon tämä meidän tiemme. Tie elää, ja lopussa meidät kruunataan – armosta, ilman omaa ansiota, Kristuksen pyhän veren hinnalla.

Näin tapasi Ensio Lehtonen – elämänajaltani maallisista johtajistani täydellisin Kristuksessa – lausua.

SINULLE, lukijani, jälleen sydänkiitos, että olet jaksanut kulkea kanssani ”muinaisilla poluilla”.