Kirjoittamisesta

Puhun tässä jutussa vain omasta puolestani.

Laskeskelin blogejani ja sain tulokseksi toista sataa alkaen vuodesta 2015. Päätin, nytpä teen jakomielisen tempun, jaan persoonani kahtia, haastattelijaksi ja haastateltavaksi. Kas näin se käy:

– Sinä, Laura, olet tunnustava kristitty ja olet kirjoitellut useita blogeja. Mikä on ollut päämääräsi näillä kirjoituksilla?

– Tahdon saada paikat vavahtelemaan.

– Siis, mihin olet pyrkinyt?

– Haluan saada paikat vavahtelemaan.

– Niin miten?

– Ensimmäisenä vavahtelee pallealihas. Sitten vavahtelu leviää kylkiin ja kurkkuun, josta pääsee katkonaista uloshengitystä, joka yltyessään voi olla äänekästäkin.

– Ai, haluat naurattaa ihmisiä?

– Kyllä minä kirjoitan välillä vakavaakin.

– Miten mielestäsi kirjoituksesi asettuvat muiden blogistien joukkoon sivustolla?

– Ajattelen kaiken aikaa myös uskosta osattomia. Siis sekulaareja, satunnaisia saitilla kävijöitä. Haluan heidän huomionsa. Koukutan heidät uteliaisuutta herättävällä otsikolla ja sitten kutittavilla, helppolukuisilla lauseilla. Kun he ovat lukeneet juttuani ja tulleet hyvälle tuulelle, he – toivon mukaan – katselevat myös, mitä muuta kiinnostavaa Patmoksen nettisivuilla on. Sitten he löytävät sieltä arvokasta asiaa ja kannatettavaa toimintaa.

– Miten tuon sanoisi yksinkertaisemmin?

– Olen kaiketi jonkinlainen kirjallinen sisäänheittäjä.

– Millainen on rukouselämäsi?

– Kaikkein useimmin lausumani rukous on: ”Kiitos, Jeesus, ruu ..ahm..ahm..”

– Millainen ihminen olet?

– Mitä tarkoittaa?

– Sinulla on välillä aika värikästä kieltä, oletko tunneihminen?

– Ei, en ole.

– Siis järki -sellainen.

– Ei, en ole järki-ihminen.

– Et ole tunne- etkä järki-ihminen? Mikä sitten?

– Olen aisti-ihminen. Minä katselen, kuuntelen, haistelen, maistelen. Sitten vielä makustelen ja rekisteröin. Sitten minä kirjoitan havaitsemani ylös, ja pyörittelen vielä jokaista sanaa erikseen, miltä se kuulostaa ja tuntuu.

– Ai se on noin tarkkaa hommaa. – Onko sinulla joku esikuva?

– On. Itse asiassa kaksikin.

– Kerro niistä.

– Eniten minuun vaikuttanut esikuva, mitä blogikirjoittamiseen tulee, on Väinö Nuorteva.

– Kukas hän on?

– Väinö Nuorteva (1889-1967) tunnetaan parhaiten pakinoitsijan nimimerkillä Olli. Hän oli kansatieteen maisteri, sittemin professori, sanataiteilija, joka pakinoitsi Uudessa Suomessa viikottain ja välistä lähes päivittäin vuosina 1922- 1964, siis 42 vuoden ajan!

Olli oli kielenvaalija, joka tarttui hetimiten kipakasti epäsuomalaisiin, hienosteleviin tai konstaileviin vierassanoihin. Seuraava hänen esimerkkinsä – tuntuu jotenkin kovin ajankohtaiselta nytkin:

”Ei ole tarvinnut kovinkaan ekspressiivisen fenomenaalista observointikykyä verifioidakseen sitä faktumia, että suomenkieli viime aikoina on giganttisessa skaalassa kehittynyt kontinentaalisen kulttuurikielen asemaan…”

Ollin aseita olivat viiltävä iva, liioittelu, ironia, paikoin tahallinen koukerokielisyys ja ylipäätään keksittyjen ristiriitatilanteitten esittely. Hän ei milloinkaan kirjoittanut olemassa olevista, todellisista henkilöistä vaan loi henkilöhahmoja, jotka edustivat – parodioivat – ajatuksia tai sanomia, joita hän kritikoi.

Olli tarttui myös yhteiskunnan ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen teräviin hampaiinsa joutui usein byrokratia – jota vastassa oli tavallinen kansalainen. Tunnetuimpia Ollin luomia henkilöhahmoja oli Mustapartainen mies, virastojen kauhuasiakas. Hän kritikoi myös pikkuporvarillista elämäntyyliä, jota edusti herrasväki Jakari.

Olli oli optimisti. Sodankin aikana pakinoissa henki luottamus Suomen säilymiseen itsenäisenä maana ja toisaalta lempeän veijarimainen usko, että kerran vielä suhteet veli venäläiseen korjautuisivat. Ollin pakinoissa seikkailivat kuvitellut neuvostoryssät. Maan hiljaiset, köyhät musikat eivät (silloinkaan) oikein ymmärtäneet ylempiensä päätöksiä ja menettelyitä. Näiden toilailuista kertovat kokoelmat ”Vot, Iivana” ja ”42 kaskua neuvostoryssistä”. Ja nämä kirjathan kiellettiin heti sotien jälkeen.

Mikään genre, sanataiteen laji, ei ollut Ollille mahdoton. Muistan eräänkin pakinan, joka oli oopperalibretto (”Kuin salama”). Pakina saattoi olla kaavake, tai kirje, tai lainparagrafi, aforismikokoelma, muistelu, dialogi, runo, hölmöläiskertomus, satu, virallinen tiedote, reportaasi, artikkeli ym. ym.

– Aikanaan Olli julkaisi kirjoina 20 pakinakokoelmaa ja kaikkiaan10 000 pakinaa.

– Oletko lukenut ne kaikki?

– En toki, mutta niillä herkuteltiin paljon minun lapsuudenkodissani, ja niitä on jäänyt lähtemättä mieleen.

– Mikä on se toinen esikuvasi?

– No, se on vain Readers’ Digest -periaate: ”Kirjoita aina lyhyesti ja ytimekkäästi”.

– Jos joku haluaisi ryhtyä harrastamaan kirjoittelemista, mitä sanoisit hänelle?

– Sanoisin: Sinä, ystäväni, olet ryhtymässä jaloon puuhaan! Oikeastaan mitään ei ole olemassa, ennen kuin sille annetaan nimi, kuvataan se sanallisesti. Nimetön, epämääräinen muuttuu sanojen myötä määritellyksi, tunnetuksi. Näin käy varsinkin tunteille. Sanoilla niistä voi ottaa niskasta kiinni. Näin kirjoittaja on aina enemmän tai vähemmän totuuden metsästäjä. (Jos joku taas ei haluakaan totuutta, hän on – öö, informaatiovaikuttaja.) Kehotankin ottamaan itse Totuuden tähän toimintaan mukaan. Kirjoittelu kannattaa siis aloittaa rukouksella.

Jeesus sanoo: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä .” – Allekirjoitan. Ilman Häntä – todellakin – syntyy vain rutattuja konsuja.